Sibelius: Sävelrunot ym. orkesterimusiikkia

Sibeliuksen syntymän 150-vuotisjuhlapäivän kunniaksi tutustun tavallista tuhdimpiin paketteihin: käsillä on komeat valikoimat Sibeliuksen ohjelmamusiikista. Ohjelmamusiikki, joka kattaa ns. sinfoniset runot ja sävelrunot (käytän näitä synonyymeinä) ja ohjelmalliset sinfoniat (esim. Lisztin Dante-sinfonia tai Straussin Alppisinfonia, jotka ovat käytännössä pitkiä ja muodoltaan jonkinlaiseen ykseyteen ja logiikkaan pyrkiviä moniosaisia ja/tai laajoja sävelrunoja; käytännössä erottelu sinfonian ja sävelrunon välillä on joskus keinotekoinen, kuten Berliozin Fantastinen sinfonia vahvasti osoittaa), oli 1800-luvun jälkipuoliskoa hallinneen täys- ja myöhäisromantiikan suosituimpia klassisen musiikin lajityyppejä. Sävelruno kertoo tarinan tai piirtää kuvan henkilöstä, maisemasta, ideasta tms., joka on absoluuttiseksi kutsutun musiikin ulkopuolella. Erittäin yleisiä aiheita sävelrunoille ovat olleet klassillinen mytologia, kirjallisuus, luontokuvaukset ja historialliset tapahtumat. Sävelrunot ovat lähtökohtaisesti vapaamuotoisempia kuin sinfoniat: niiden ei tarvitse noudattaa ankaria sääntöjä tai luoda koherenttia kehittelyä (mistä ei välttämättä ole haittaakaan), ja niissä on lupa panostaa tavallista voimakkaammin väreihin, tunnelmaan ja erikoiskeinoihin. 

Sibelius sävelsi ohjelmamusiikkia koko aktiiviuransa ajan. Hänen kansallinen läpimurtoteoksensa Kullervo (1892) on periaatteessa sinfoniaksi koottu sarja sävelrunoja orkesterille, solisteille ja kuorolle, mutta se mielletään yleensä erikoistapaukseksi. Samana vuonna valmistui Satu, jota tapaan kutsua yksiselitteisyyden vuoksi ruotsinkielisellä nimellä En saga, nuoren säveltäjän ensimmäinen varsinainen sävelruno. Sibeliuksen säveltäjänura suurten orkesteriteosten parissa myös päättyy sävelrunoon: Tapiola valmistui 1926, ja sen jälkeen Sibelius hiljeni muutamia pikkuteoksia ja aiempien sävellysten tarkistusta ja uudelleensovittamista lukuun ottamatta.

Akseli Gallen-Kallelan (tuolloin vielä Gallén) Satu (1894) on saanut nimensä ja innoituksensa Sibeliuksen samannimisestä sävelrunosta, joka ensiesitettiin 1893. Taidemaalarin mielikuva sävellyksen maailmasta oikealla yllä, nuoren säveltäjän muotokuva oikealla, ja alhaalla vasemmalla tyhjä tila säveltäjän nuotteja varten. Lopulta Sibelius ei kyennyt täyttämään Gallen-Kallelan toivetta liittää mukaan ote Sadun partituurista, sillä hän piti mahdottomana erottaa itselleen äärimmäisen henkilökohtaisesta sävellyksestä mitään tiettyä katkelmaa.

Sibeliuksen sävelrunoista tunnetuimmat ovat varmasti Finlandian (1900) jälkeen ne, jotka ammentavat aiheensa Kalevalasta ja myyttisestä suomalaisesta muinaisuudesta. Varsinkin sinfonian mittainen Lemminkäinen (1895), jonka äänimaailma on nyt yhtä erottamaton osa Kalevala-kuvaamme kuin Gallen-Kallelan maalaukset. Juuri varhaisen Sibeliuksen omintakeinen äänimaailma – humiseva, syvä, synkkä, paikoin kansanmusiikin poljentoa muistuttava – teki hänen Kalevala-aiheisista sävelrunoistaan niin mieleenpainuvia ja leimallisia. Niistä olisi yhtä hyvin voitu säveltää jotakin vaikka Lisztin sinfonisten runojen tyyliin. Hieman kypsempi Sibelius lähestyy kalevalais-myyttisiä aiheita alati kehittyvällä tyylillä: Pohjolan tytär (1906) on hyvin tiivis ja täysi runoelma, jossa on jälkiä Richard Straussin mannermaisesta briljanssista, ja Tapiola (1926) taas edustaa myöhäistä, askeettisempaa ja viileämpää vaihetta maalaten silti erittäin voimakkaita ääninäkyjä pimeän metsän pahaenteisestä mysteeristä. Luonnotar (1913) on sävelrunona rajatapaus, sillä siinä Kalevalan tekstiä laulavalla sopraanolla on yhtä merkittävä osa kuin orkesterilla; käytännössä tätä haastavaa teosta voisi hyvin pitää orkesterilauluna. Aallottaret (1914) tukeutuu ehkä enemmän kreikkalaiseen kuin suomalaiseen tarustoon, ja useimmilla kielillä teoksen nimi onkin johdettu kreikan okeanideista. Mitään tarkempaa ohjelmaa tällä rikollisen aliesitetyllä mestariteoksella ei ole. Jos haetaan meren kuvauksia musiikista, kelpaa Aallottaret lumoavassa vivahteikkuudessaan Debussyn La Merin rinnalle pisaraakaan häpeämättä. Hyvin vähille esityksille ovat jääneet myös Kevätlaulu (1894) sekä Öinen ratsastus ja auringonnousu (1909), jotka ovat Sibeliuksen iloisimmin päättyviä sävellyksiä. Kumpikaan ei suoranaisesti loista – pömpöösimöhkömäinen Kevätlaulu kelpaisi vanhan ajan Hollywood-romanssieepokseen – mutta uskoisin, että rytmillinen ja luonnonkuvauksessaan suoraviivaisen kaunis Öinen ratsastus miellyttäisi yleisöjä, jos se joskus vain konserttiohjelmiin päätyisi.

Sibeliuksen sävelrunoja ei usein tarkastella merkittävänä ja mittavana kokonaisuutena samaan tapaan kuin hänen sinfonioitaan, vaikka ne käsittävät yhtä laajan tyylillisen kehityksen ja kattavat hänen koko uransa. Niitä on totuttu ilmeisiä poikkeuksia (Lemminkäinen) lukuun ottamatta kuulemaan alkusoittoina konserteissa ja täytekappaleina levyillä. Niiden on tietysti tarkoituskin toimia omillaan ja yksittäisinä teoksina, mutta ne käsittävät vähintään yhtä laajan (laajemman, jos lasketaan mukaan Kullervo ja Karelia-musiikki sekä Sanomalehdistön musiikki; kaksi jälkimmäistä ovat periaattessa näyttämöteoksia, mutta käytännössä sarja historiallisia sävelrunoja) orkesterimusiikkikokonaisuuden Sibeliuksen tuotannossa kuin numeroidut sinfoniat, jotka saavat paljon enemmän huomiota kokonaisuutena. Sinfoniat ovatkin ehkä tasalaatuisemmat, mutta sävelrunojen kokonaisuus edustaa silti huomattavaa aluetta Sibeliuksen taiteessa. On ilahduttavaa, että saatavilla on kattavuuteen pyrkiviä levytyksiä tälläkin saralla, ja nyt paneudun kahteen sellaiseen.

Seuraavat sisältöluettelot eivät noudata järjestystä, jossa teokset levyillä ovat. Selkeyden vuoksi ja vertailun helpottamiseksi kokosin albumien sisällöt seuraavaan järjestykseen: ensimmäisenä Lemminkäinen laajimpana teoksena, sen jälkeen sävelrunot järjestyksessä opusnumeron (joka ei edusta sävellysjärjestystä) mukaan ja lopuksi muu orkesterimusiikki.

Jean Sibelius:

Sävelrunot:

Lemminkäinen, op. 22 (Neljä legendaa Kalevalasta):

I Lemminkäinen ja Saaren neidot (15:53)
II Tuonelan joutsen (7:58)
III Lemminkäinen Tuonelassa (18:12)
IV Lemminkäisen paluu (6:15)

En saga, (Satu) op. 9 (17:45)

Vårsång (Kevätlaulu), op. 16 (8:19)

Finlandia, op. 26 (7:58)

Dryadi, op. 45 nro 1 (5:42) 

Pohjolan tytär, op. 49 (13:02)

Öinen ratsastus ja auringonnousu, op. 55 (14:15)

Bardi, op. 64 (7:04)

Luonnotar, op. 70 (8:17)

Aallottaret, op. 73 (9:04)

Tapiola, op. 112 (18:41).

Maria Jõgeva, sopraano (Luonnotar);
Elizaveta Zujeva, englannintorvi (Tuonelan joutsen);

Moskovan filharmoninen orkesteri, Vasili Sinaiski.

Brilliant Classics (3CD), äänitetty Mosfilmin studiolla Moskovassa 1991. 
56:31 + 52:05 + 50:26.

Jean Sibelius:

Sävelrunoja ja muuta orkesterimusiikkia:

Lemminkäinen, op. 22 (Neljä legendaa Kalevalasta):

I Lemminkäinen ja Saaren neidot (15:04)
II Tuonelan joutsen (7:37)
III Lemminkäinen Tuonelassa (14:22)
IV Lemminkäisen paluu (6:25)

En saga (Satu), op. 9 (17:52)

Vårsång (Kevätlaulu), op. 16 (7:46)

Finlandia, op. 26 (9:02)

Pohjolan tytär, op. 49 (12:05)

Öinen ratsastus ja auringonnousu, op. 55 (14:49)

Bardi, op. 64 (6:53)

Luonnotar, op. 70 (8:29)

Aallottaret, op. 73 (10:23)

Tapiola, op. 112 (20:09)

Karelia-sarja, op. 11 (14:48)

Kuningas Kristian II, op. 27 – Sarja näyttämömusiikista Adolf Paulin näytelmään (23:33)

Neljä katkelmaa näyttämömusiikista Arvid Järnefeltin näytelmään Kuolema:

Valse triste, op. 44 nro 1 (5:33)

Kurkikohtaus, op. 44 nro 2 (5:01)

Canzonetta, op. 62a (3:18)

Valse romantique, op. 62b (3:18)

Andante festivo (5:00).

Soile Isokoski, sopraano (Luonnotar);

Björn Bohlin, englannintorvi (Tuonelan joutsen);

Göteborgs Symfoniker, Neeme Järvi.

Deutsche Grammophon (3CD), äänitetty Göteborgin konserttitalossa 1992–1996.
72:01 + 70:37 + 71:21.

Julkaisujen hinnoissa on eroa, ja odotetusti Brilliantin venäläinen pakkaus on halvempi kuin Deutsche Grammophonin ruotsalainen. DG:n valikoimassa on toki roimasti enemmän musiikkiakin.
 Kattavamman valikoiman sävelrunoista tarjoilee Brilliant, mutta vain Dryadin (op. 45 nro 1) mitalla. Kyseessä ei ole Sibeliuksen tähdellisimpiin kuuluva teos (vaikka se hyvin omaperäinen ja erottuva onkin eteerisessä hajanaisuudessaan) mutta se antaa tälle pakkaukselle (jonka kansikuva on jostain ihan muualta kuin Suomesta) oikeuden otsikoida itsensä "Complete Symphonic Poems". Tämäkään ei pidä aivan paikkaansa, sillä puuttuhan joukosta vielä Metsänhaltija, mutta tämä julkaisematon ja laaja sävelrunohan löydettiin vasta 1990-luvulla, joten vaikea sitä olisi ollut aiemmin levyttääkään. (Varsin tuntematon Pan ja Ekho, joka molemmista kokoelmista myös puuttuu, on säveltäjän luokituksessa "tanssi-intermezzo", vaikka se voisi yhtä hyvin olla lyhyt sävelruno Dryadin tapaan.)

Venäläistä Sibeliusta kuulee hyvin harvoin, ja siksipä tämä Vasili Sinaiskin (s. 1947) moskovalainen levytys herätti minussa suurta kiinnostusta jo etukäteen. Eron myös huomaa, ainakin orkesterikulttuurissa. Moskovan filharmonikot eivät hienostele saati hivele. Ääni on sangen karkea ja rakeinen, ja tuntuu joskus kantautuvan tavallista kauempaa. Vasket soivat riipivän metallisesti, eikä muotoja ole pehmitelty tai siirtymiä siloteltu. Itse äänitys on ihan kelvollinen, vaikka aika rajuksi välillä äityykin, ja jos nämä seikat on valmis hyväksymään ja pystyy niihin totuttelemaan, ovat Sinaiskin tulkinnat virkistäviä. Lemminkaïnen (tuolle nimellä sankarimme takakannen ohjelmassa esiintyy) karakterisoidaan vahvasti. Moskovan karvaisen tuntuiset jouset eivät viritä Tuonelan joutseneen sellaista eufoniaa, jota on totuttu odottamaan, mutta esitys on silti sanomattoman herkkä ja pysäyttävän surumielinen. Lemminkäinen Tuonelassa saisi minun puolestani setviä tiensä nopeamminkin jorpakkoon, kappaleiksi jne., mutta on pieni, perverssi ilo kuunnella Sinaiskin sairaalloisen synkkiä kuolemannäkyjä. Draama on vahvasti läsnä Saarten neitojen viettelyssä ja Lemminkäisen paluussa, joista viimeksi mainitun kapellimestari saa hetkellisesti kuulostamaan joskeenkin riisutulta Rimski-Korsakovilta. Vahvasti tulkitusta Lemminkäisestä on aina syytä olla kiitollinen.

Muussa ohjelmistossa Sinaiski ja venäläiset onnistuvat myös säväyttämään, enimmäkseen myönteisesti. Eniten toivomisen varaa jättävät ne teokset, jotka vaatisivat eteeristä ja utuista otetta; Sinaiskilla tuntuu olevan idea siitä, miten Bardi ja Dryadi muotoutuisivat, mutta orkesterin suurpiirteinen suhtautuminen hienosäätöön ja detaljeihin ei tuo teoksia esille edukseen. Myös paisuva Vårsång kärsii vähän epätarkkuuksista. Salaperäisyys ja vivahteikkuus kyllä tältä porukalta onnistuu, kunhan siihen liittyy sinfonista lihaa, sen todistaa huiman jännittävä ja mystinen En saga, joka kuulostaa nyt ugrilais-pohjoismaisen sijaan ugrilais-venäläiseltä. Tapiola on kokoelman parhaita esityksiä, ja tähän pohjoisen läpitunkemattoman, eksyttävän ja salaperäisesti elävän metsän hyiseen muotokuvaan moskovalaisorkesterin soinnin persoonallisemmat piirteet tuovat aitoa lisäarvoa. Herpaantumattomasti rytmitetty esitys pitää otteessaan. Pohjolan tytär on Moskovassa makuuni liian raaka, ja vaskien säröily tekee hiukan häijyä, mutta draama on tähänkin esitykseen rakennettu kiistattoman näkemyksellisesti. Yölliseen ratsastukseenkin Sinaiski saa nivottua suuren tunnekirjon, ja monotonian vaarat vältetään ihailtavasti. Aallotarten vivahteet jäävät hienoiseen ristiaallokkoon, mutta Finlandia on ihan kelpo esitys, johon olisi ainakin konserttisalissa hyvin tyytyväinen. Luonnottaren solistina vaativan osan laulaa virolainen Maria Jõgeva, jonka suomi kuulostaa hyvältä (Luonnotar on paitsi teknisesti hyvin vaativa, niin myös suomenkielisenä kalevalamittaa käyttävänä tekstinä erityisen hankala koitos ulkomaalaisille sopraanoille), eikä esityksessä muutenkaan mitään vikaa ole, jos nyt orkesteri tässä kaukaisemmalta kuulostaakin, mitä ilmeisimmin solistin läsnäolon edellyttämien erityisjärjestelyjen vuoksi.

Virolaisen Neeme Järven (s. 1937) johtama Göteborgin sinfoniaorkesteri on samassa ohjelmistossa lähempänä sitä, mitä ainakin minä olen tottunut Sibeliuksessa odottamaan. Orkesterisointi on huomattavasti hienostuneempi ja sulavampi, ja jousien sekä puupuhaltimien erottumiseen on panostettu. Äänityskin on kerrassaan hieno, todentuntuinen, välitön ja miellyttävä. Tätä kuunnellessa ei tarvitse hillitä volyymia kesken kaiken, eivätkä vasket vihlo takaraivolla. Tämä on näistä turvallisempi valinta, jonka yhteydessä saa lisäksi mukavasti muutakin ei-sinfonista orkesteri-Sibeliusta. Järven tulkinnatkin ovat suomalaisiin korviin tutun ja luontevan kuuloisia ja edustavat enimmäkseen hyvin toimivaa keskitietä. Kapellimestarilla on Sibeliukseen vaadittavaa rehellisen puhdin ja selkeiden linjojen tajua. 

Järvi johdattelee Lemminkäisen läpi seikkailujen sangen suoraviivaisesti, mutta myyttinen ja ajasta irtautettu tunnelma välittyy silti huolellisista esityksistä. Tuonelan joutsen liikuttaa, mutta Järvi pitää Sibeliuksensa kautta linjan turvallisen välimatkan päässä kaikkein piehtaroivimmasta romantiikasta. Hän ylläpitää sarjassa vahvasti ja vääjäämättömästi eteenpäin kuljettavaa suuntaa riisumatta teosta sen fantastisemmasta viehätyksestä. Tämä Lemminkäinen on hyvin koruton muttei ilmeetön. Eron Sinaiskiin huomaa rajuimmin, kun kuuntelee Lemminkäistä Tuonelassa: Järvi viruttaa sankariamme kuoleman valtakunnassa peräti neljä minuuttia vähemmän kuin Sinaiski, mikä on reilusti alle 20-minuuttisessa kappaleessa paljon.

En sagassa Järvi rakentaa toimivan kompromissin musiikin vaatiman tunnelman ja sen ilmentämien narratiivisten elementtien kesken. Kappaleessa on tavoitettu eeppisen seikkailun tuntu ja pohjustettu vahva rakenne, eikä se leviä käsiin erikoisessa ja staattisessa keskijaksossa, joka on tämän musiikillisen kertomuksen suuri sudenkuoppa. Tapiolassakin samoillaan hyvin tyydyttävästi, ja kapellimestari virittelee kiinnostavan joukon orkestraalisia tunnelmia kuulaudesta tiheään utuun, valosta varjoon ja tyvenestä pohjoisviimaan, joka tunkee luuhun saakka. Joku ehkä haluaisi Tapiolansa vieläkin armottomampana ja karkeampana, ja tällaisessa hyisessä magiassa Järvi jää toiseksi Sinaiskille, mutta toisaalta tekee metsiköstä hieman navigoitavamman. 

Keskipitkät ja lyhyet sävelrunot onnistuvat Järvellä mukavasti. Pohjolan tyttären orkestraalinen briljanssi sujuu sulavammin ruotsalaisilta, jos sitten Sinaiskin johdolla kokonaisuus olikin kaikin tavoin väkevämpi. Luonnottaressa DG:n versio vetää hyvin selkeästi pidemmän korren tasapainoisemman äänityksensä ja upeasti esiintyvän Soile Isokosken ansiosta. Bardia Järvi kuljettaa kuin ylhäistä arvoitusta, ja Finlandiassa soi arvokkaasti hallittu, vilpittömän syvä tunne. (Mukavaa, että ruotsalaisetkin pääsevät näyttämään kyntensä ylväässä kansallissävellyksessä; heillä kun on tarjota omasta takaa vastaavalle paikalle vain Alfvénin Ruotsalainen rapsodia nro 1, joka on tosin loistava, mutta vailla Finlandian päättäväistä hehkua.) Aallottaret soljuu melkoisen ihanteellisesti. Vårsång on Göteborgissa vähemmän ylitsepursuava kuin Moskovassa, ja kevyempien linjojen puitteissa se pitäytyy ehkä hieman hengellisempänä ylistyksenä kevään riemulle, kun Sinaiskin muhkeassa vellomisessa ovat kaikki hormonit mukana. Joka tapauksessa ruotsalaisten esityksestä saa helpommin selon orkesterin tekstuureista ja vivahteista, vaikka venäläisten tyrmäävällä äänimassalla on oma viehätyksensä tämän teoksen kohdalla. Öinen ratsastus on Järven suoraviivaiselle Sibelius-filosofialle hienoinen ongelma, sillä se tuntuisi vaativan enemmän sisältöä ja ideoita kuin tässä esityksessä tarjotaan. Sinaiski onnistui juuri siksi, että hän vältti ratsastuksen monotonian, ja aivan samaa ei ikävä kyllä voi Järvestä sanoa, vaikka tämä kuvastoltaan varsin konkreettinen ja kestoltaan hieman liiallinen sävelruno sinänsä hyvältä kuulostaakin, jos sitä malttaa kuluttaa ilman sen kummempia immersiotoivomuksia.

Karelia-sarjassa Järvi on vasin ihanteellinen. Hänen esityksensä on moitteettomassa tasapainossa, ja jokaisen osan erityissävy käy vaivatta ja luonnollisesti ilmi. Karelia-sarja on suomalaiselle niin tuttu, että joskus joutuu hämmästymään, miten kummallisesti se voi ulkomaille välittyä. Esimerkiksi laajalle on levinnyt vaikkapa Sibeliuksessa yleensä omilla ehdoillaan onnistuneen Herbert von Karajanin omituisen raukea ja aneeminen esitys, josta tällä albumilla ollaan kaukana. Kristian II on ilmavaa näyttämömusiikkia ja mainio lisä kokoelmaan. Kuolema-näyttämömusiikin poiminnatkin ovat hillityn elegantteina hyvät olemassa. Isomman opusnumeron alla kulkevat osat Sibelius sävelsi joitakin vuosia ensiesityksen jälkeen uusintaprojektioon tavoitteenaan toistaa Valse tristen suunnaton menestys nyt itselleen kannattavammin (hän oli mennyt myymään yhdentekeväksi arvioimansa Valse tristen kertakorvauksesta ja jäi vaille sen jättisuosion kirvoittamia lisätuottoja), mutta Canzonetta ja Valse romantique ovat tällaisina yrityksinä melko läpinäkyviä ja hieman väkinäisiä. Ne ovat kyllä hienostuneita, mutta niistä puuttuu Valse tristen syvän murheen potentiaali, intensiteetti ja rehellisyys, jos sellaista termiä nyt teatteriin sävelletystä salonkimusiikista on mielekästä käyttää. Minua ilahduttaa kovasti, että mukaan on mahtunut myös Andante festivo, lyhyt mutta jalopiirteinen, yhtenäinen ja armahtavan inhimillinen, mahtaviin mittoihin vaatimattomin keinoin kasvava sävellys, joka syntyi alun perin jousikvartetille Säynätsalon tehtaiden 25-vuotisjuhlaan 1922. Järvi johtaa sen eleettömän arvokkaasti.

Ei se nyt varsinainen yllätys ollut, että Järvi voitti tämän vertailun. Hänellä on takanaan parempi äänitys, Sibeliukseen tyyliin paremmin sopiva orkesterisointi ja laajempi ohjelma. Sibeliuksen orkesterimusiikista kiinnostuneille kolmen levyn kokoelma on hyvä ja laadukas valinta ihan vaikka perussetiksi tai käteväksi täydennykseksi. Jos taas omistaa jo ennestään hyviä versioita ohjelmistosta (esim. Lemminkäisessä mieltymyksiäni edustavat Salonen, Segerstam ja aivan sattumalta kohtaamani Groves) ja haluaa jotain todella erottuvaa, on Sinaiskin valikoima kauttaaltaan rohkeaa laatutulkintaa eksoottisella orkestraalisella tyylillä.