Sibelius: Juhlamusiikkia Sanomalehdistön päiven juhlanäytäntöön ym. isänmaallista musiikkia

Jean Sibelius (1865–1957) on ns. kansallissäveltäjistä ehkä omalle maalleen kaikkein merkittävin. Tunteeko saksalainen kansallisen herkistymisen kuullessaan Beethovenia tai Wagneria? Todennäköisesti ei (ainakaan enää, ja ehkä ihan hyvä niin). Jäykistyykö ranskalaisen selkäruoto gallomanian jäänteistä, kun Debussy soi? Tuskin. Vanhemman polven englantilainen tai muuten vain konservatiivipuolueen äänestäjä saattaa hieman herkistyä Elgarin marssien kohdalla, mutta hänkin tiedostaa, että sen suhteellinen vaikutus englantilaiseen kulttuuriin ei ehkä kuitenkaan ole ratkaisevan tärkeä. Suurilla ja itsevarmoilla mailla, joilla on ollut imperiumit ja vuosisatainen korkeakulttuuri- ja suurmieshistoria, voivat levittää mielenkiintonsa laajemmalle. Heillä on monia huippuja, joista valita, eivätkä nämä ole dominoineet heidän kansallista itseymmärrystään samaan tapaan kuin Sibelius Suomessa. Kansallissäveltäjiä tapaa olla vain pienemmillä mailla. Jopa Griegin Norja, joka kävi 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa omaa, suomalaisesta näkökulmasta melko raukeaa valtiotaisteluaan, samaistui pastoraalisiin ja pienimuotoisiin tunnelmakappaleisiin, ei taistelusinfonioihin ja repivän voimakkaisiin sävelrunoihin. Ruotsalaisilla ja tanskalaisilla ei ollut ketään, josta vapautua, eikä näissä maissa syntynyt mitään vastaavalla tavalla jykevän kansallistunteikasta taidemusiikkia.

Jylhimmät ja verevimmät kansallisromanttiset sävelet soivat nationalistisen kulttuurin kulta-aikana siellä, missä kansallista vapautumista pidettiin yhä keskeneräisenä: Böömissä, Unkarissa, risorgimenton Italiassa – ja Suomessa. Venäjällä kansallisromanttiset säveltäjät pyrkivät vapauttamaan maan musiikkielämän eurooppalaisten traditioiden kahlitseviksi näkemistään piirteistä. Kaikkialla tämä musiikki oli erilaista: Verdin kotimaassa poliittisia teemoja käsittelevää oopperaa, Lisztillä ja Bartókilla kansansävelmien (tai sellaisiksi luultujen) hyödyntämistä ja Smetanalla Böömin tarumaisen menneisyyden ja huikeiden maisemien sovittamista nuoteiksi. Kukaan heistä ei silti saavuttanut omassa maassaan niin oleellisen tärkeää ja yksinäistä asemaa kuin Sibelius Suomessa. Hänestä tuli kansallissäveltäjä jo 1890-luvulla, kun hän tarttui kansallisromantiikan hengessä kalevalaisiin myyttiaiheisiin ja antoi niille voimakkaasti erottuvan, omaperäisen ja silti kansainvälisesti vetoavan sävyn, jota ilman Kalevalan tunnetuimpia tapahtumia ja hahmoja on nykyään vaikea kuvitella; vain Akseli Gallen-Kallelalla on ollut vielä suurempi vaikutus kansalliseepoksestamme vallitseviin mielikuviin. Sibeliuksen sinfoniat ovat absoluuttista musiikkia, mutta nekin ovat saaneet kansallisia ja poliittisia tulkintoja. Varsinkin Sinfonia nro 2 tulkittiin ilmestyessään laajasti kansallisen vapautumisen taistelu- ja voitonsinfoniaksi, vaikka säveltäjä itse ei antanut tällaiseen(kaan) tulkintaan mitään evästystä. 

Sibelius 1890-luvun lopulla

Myyttisille sävelrunoille ja sinfonioille annettiin poliittisia sävyjä, mutta Sibelius kirjoitti kohtalaisen paljon eksplisiittisen poliittista musiikkia. Suurin osa tästä on erilaista käyttö-, laulu- ja näyttämömusiikkia, jota syntyi 1890-luvulta 1910-luvun loppuun, sortovuosien ja suomalaisen valtiotaistelun aikaan. Ilmeisen poliittisista isänmaallisista sävellyksistä mittavimmat ovat Helsingin Yliopiston Viipurilaisen osakunnan hyväntekeväisyystapahtumaan valmistunut Karelia-musiikki (1893) ja Sanomalehdistön päivien juhlanäytännön musiikki (1899). Sibelius koosti molemmista orkesterisarjat, joista Karelia-sarja on huomattavasti tunnetumpi kuin melko harvoin esitetty Scènes historiques nro 1. Koko sävellykset pysyivät pitkään esittämättöminä, kunnes ne "löydettiin" (ja osin rekonstruoitiin) 1900-luvun lopulla. Olen käsitellyt molempia aiemmin yhdessä; tällä kertaa keskitytään Sanomalehdistön päivien musiikkiin. 

Kenraalikuvernööri Bobrikovin talvella 1899 antama Helmikuun manifesti, joka supisti Suomen senaatin päätösvaltaa ja kavensi sanan- ja kokoontumisvapautta. Vain muutamassa viikossa yli puolet suomalaisista allekirjoitti manifestia vastustavan adressin vedotakseen suuriruhtinaaseen, Venäjän keisari Nikolai II:een, joka ei suostunut edes vastaanottamaan adressia, sanoipa vain, ettei ollut siitä vihainen. Manifestia ja venäläistämispolitiikkaa kommentoitiin ja sivuttiin Suomen lehdistössä, varsinkin nuorsuomalaisen kulttuuriväen (Sibeliuksen viiteryhmä) lehdissä, siinä määrin, että kenraalikuvernööri käynnisti entistä tiukemman sensuurin. Lehtien ilmestymistä katkaistiin melko mielivaltaisesti, muutamat lakkautettiin kokonaan, ja syyskuussa 1899 myös Päivälehti (nyk. Helsingin Sanomat), nuorsuomalaisten pää-äänenkannattaja, pantiin hyllylle kuukausiksi. 

Syksyllä 1899 Suomen tunnetuimmat kulttuurivaikuttajat ja lukuisat järjestöt yhdistivät voimansa sensuurin ja venäläistämistoimien vastaisiin mielenilmauksiin, jotka pidettiin marraskuun alussa ja esitettiin sensuuri- ja mielenilmaussäädösten vuoksi teknisesti tahrattoman verukkeen suojissa: syvästi poliittisten iltamien virallinen tarkoitus oli kohentaa sanomalehdistön eläkerahannon varantoja. "Sanomalehdistön päivät" huipentuivat 4.11. juhlanäytäntöön Helsingin Ruotsalaisessa teatterissa. Kaarlo Bergbom, Eino Leino ja Jalmari Finne valitsivat ja työstivät sarjan kuvaelmia Suomen historiasta, ja näytännön musiikki tilattiin lyhyellä varoitusajalla Sibeliukselta. 

Nykyään ajatus kansallisen historian romantisoiduista kuvaelmista, joissa pauhaa orkesterimusiikki, voi kuulostaa kauniisti sanoen joltain sellaiselta, joka kuuluu juuri 1890-luvulle, mutta iltamat olivat suuri menestys, vuoden suomalainen kulttuuritapaus ja arvokas protesti, joka herätti suurta innostusta. Sortovuosia ne eivät katkaisseet, mutta ponnistusten moraalinen merkitys oli kiistaton, ja myös kulttuurihistoriallisesti aineisto on korvaamatonta. Ja tietysti pimeään marraskuiseen iltaan 1899 kajahti myös ensimmäistä kertaa Sibeliuksen ja suomalaisen musiikin suuri käyntikortti, Finlandian prototyyppi. 

Sibeliuksen juhlavuoden itsenäisyyspäivänä on ihanteellinen hetki tarkastella säveltäjän poliittisinta tuotantoa, josta on koottu Sanomalehdistön päivien musiikin johdolla edustava valikoima albumille, jonka nimeksi on teemaan sopivasti valittu Finlandia-musiikin ensiversion alkuperäinen nimi – Suomi herää. 

Jean Sibelius:

Musiikkia Sanomalehdistön päivien juhlanäytäntöön (1899, 41:59):

I Preludio (3:48)

II Tableau 1. Väinämöinen ilahduttaa laulullaan luontoa, Kalevan ja Pohjolan kansaa (3:41)

III Tableau 2. Suomen kansa tulee kristityksi (8:09)

IV Tableau 3. Juhana Herttuan hovissa (6:08)

V Tableau 4. Suomalaiset 30-vuotisessa sodassa (5:00)

VI Tableau 5. Isonvihan aikana (6:06)

Kuvaelman aikana esitettävää musiikkia (0:30)

VII Tableau 6. Suomi herää (7:57).

Islossningen i Uleå älv (Jäänlähtö Oulujoesta), op. 30 (1899, 10:30).

Laulu Lemminkäiselle, op. 31 nro 1 (1896, 4:08).

Har du mod?, op. 31 nro 2 (1904, 1:31).

Atenarnes sång (Ateenalaisten laulu), op. 31 nro 3 (alkuperäinen ensiversio, 1899, 3:31).

Suomi herää (Sanomalehdistön päivät, Tableau 6 vaihtoehtoisella lopetuksella) (1899, 8:27).

Lasse Pöysti, lausuja (op. 30);

Ylioppilaskunnan Laulajat, Matti Hyökki (op. 30, 31 nrot 1, 2 & 3);

Lahden poikakuoro, Yrjö Leppänen (op. 31 nro 3);

Sinfonia Lahti, Osmo Vänskä.

BIS, äänitetty Lahden Ristinkirkossa 2000. 71:42.

Sanomalehdistön päiviin kuuluu keskivertosinfonian edestä musiikkia, jossa on mukavasti sävyjä, kekseliäisyyttä ja vaihtelua ottaen huomioon, että sävellys- ja harjoitustyöhön ei ollut paljoa aikaa käytettävissä. Suomalaisia kastetaan hartaissa merkeissä, joissa kirkollinen instituutio on läsnä kaukaisina kellonlyönteinä, Juhana-herttua ilottelee Turun linnassa pseudoespanjalaisin maustein, ja 30-vuotisen sodan ajoilta kuullaan surumielinen menuetti, joka katkeaa taistelun värinään ja päätyy eräänlaiseen omaperäiseen mukaelmaan tunnetusta "Suomalaisen ratsuväen marssista", jonka ydinsävel ilmeisesti on kuin onkin 1600-luvulta. Tunnetuin osa on tietysti päätösosa Suomi herää, joka muokkautui hyvin pienin muutoksin sävelruno Finlandiaksi. Vertailu on kiinnostavaa, ja tässä(kin) tapauksessa Sibelius oli oikeassa muuttaessaan ensiversiota: tällä levyllä kuultava alkuperäisversio päättyy paljon teatraalisempaan ja teennäisempään huipennukseen, jossa ei edes palata verratoomaan hymnisäveleen. Finlandia on loistava sävellys, täynnä tarkasti rakennettua dramatiikkaa ja keskellään eräs kaikkein parhaista ja kauneimmista hymnisävelmistä. Teoksen vetovoima on osoittautunut universaalisiksi, ja on kiinnostavaa kuulla sen alkuperäisversiota, josta on onnekkaasti saatavilla useampiakin levytyksiä.

Vänskän Sibelius on toisinaan kuulostanut joskeenkin kuivalta ja kirjaimelliselta, ja tämä vaiva rasittaa myös hänen Sanomalehdistön päivien musiikkiaan. Kun vielä materiaalinkin taso vaihtelee (Tableau 2 on melko pitkä sisältöönsä nähden), voi kuulijan mielenkiinto herpaantua. Vänskän johto on huolellista, ja hän pyrkii tarkkaan läpivalaisuun. Tuttuun tapaan dynaaminen vaihtelu on suurta, joten hiljaiset kohdat ovat perin hiljaisia. Äänitys on tarkka ja terävä, mutta pidän hieman enemmän Tuomas Ollilan Ondinella tarjoamasta tamperelaisesta äänityksestä, joka tekee minuun lennokkaamman, rohkeamman ja sävykkäämmän vaikutuksen. 

Jos Sanomalehdistön päivien musiikki ei Vänskän käsissä saakaan minua aina syttymään, on albumin loput kolmisenkymmentä minuuttia ensiluokkaista tarjontaa. Niissä on sävyä ja iskua. Varsin harvinaista on kuulla Jäänlähtöä Oulujoesta, josta tässä kuullaan Lasse Pöystin ruotsiksi lausuma alkuperäisversio. Ne, jotka eivät nauti melodraamasta lajityyppinä, voivat lohduttautua sillä, että teoksen pitkähkö keskijakso on puhdasta musiikkia, jonka dramaattiset teemat muistuttavat hieman Finlandian aineksia. Mieskuorolla on myös tärkeä osa. Ensiesityksensä tämä erikoinen teos sai Helsingin Yliopiston Savo-Karjalaisen osakunnan arpajaisjuhlassa lokakuussa 1899. Teksti on Sakari Topeliuksen keisari Aleksanteri II:lle omistamasta runosta, joten siihen ei sensuuri puuttunut, vaikka runossa tapahtuvia jokien luettelointi henkii ajatusta kansallisesta yhtenäisyydestä ja siitä, kuinka jähmeä jääpeite murskautuu vastustamattoman voiman puristuksissa. 

Kolme laulua kuorolle ja orkesterille, op. 31 on liitetty yhden opusnumeron alle vasta vuosien kuluttua niiden säveltämistä yksittäisteoksina. Näistä Sibelius laati useita erilaisia versioita kuorolle ja orkesterille, puhallinorkesterille, pianolle jne. Tälle albumille on valittu alkuperäisiä versioita, joiden esitysvaatimukset ovat suhteellisen vaatimattomat. Laulut oli tarkoitettu käyttöön ja myytäviksi, ja siksi oli tarkoituksenmukaista, että saatavilla oli versioita eri kokoonpanoille. Sibelius, joka oli hyvä säveltämään luontevia runoja niin äidinkielellään kuin suomeksikin, suosii näissä kuoroteoksissa yksiäänisyyttä, joka paitsi sopii hyvin amatöörikuoroille, antaa lauluille myös maskuliinisen viriilin ja koruttoman tunnun. Yrjö Weijolan runoon sävelletty Laulu Lemminkäiselle juhlii valoisan ja riemukkaan sankarillisissa tunnelmissa kevättä, nuoruutta ja rakkautta. 

Mitä tunnettuun Ateenalaisten lauluun tulee, on Viktor Rydbergin runo (tässä alkuperäiskielellä) aina ollut minusta jokseenkin patologinen tapaus, etenkin lasten esittämänä. Vaikka sen ilmentämä eetos voisikin periaatteessa olla suurin piirtein 5. esikristillisen vuosisadan Hellaasta (minne laulun lähde, Rydbergin Deksippos-runoelma, sijoittuu), voisi se melkein yhtä hyvin olla 1930-luvun Italiasta. Sävelmä on kuitenkin varsin mainio. Jonkinlaista mentaalista dissonanssia saa irti siitäkin, kun hienosti laulava viaton poikakuoro ylistää kuoleman kauneutta.

Josef Julius Wecksellin Har du mod? toimii tässä kuultavana alkuperäiskielisenä versiona paremmin kuin hieman kömpelö käännös Elon taistohon käy. Ylioppilaskunnan Laulajien ja Vänskän johtaman Sinfonia Lahden yhteistyö toimii lauluissa loistavasti, eikä puhdista ole puutetta.