Skrjabin: Sinfoniat, Le Poème de l'extase & Prométhée

Suurten ja pienempienkin säveltäjien joukossa on hyvin eksentrisiä persoonia, joilla oli monenmoisia pyrkimyksiä, intohimoja ja henkilökohtaisia erikoisuuksia sekä kiintoisia elämänvaiheita. Hankala ja epäluuloinen Beethoven ihaili Ranskan vallankumouksen aatteita hinkuen samalla itselleen aatelisarvoa, suuruudenhullu antisemiitti Wagner piti itseään myös runoilijana ja filosofina, Paderewski omistautui isänmaan asialle niin innokkaasti, että palveli Puolan pääministerinä, Erik Satie suunnitteli pöytälaatikkoon tarkoituksellisen järjettömiä rakennushankkeita, joita kauppasi anonyymisti valmiina projekteina lehti-ilmoituksissa, ja Percy Grainger määräsi postuumisti julkistettaviksi yksityiskohtaiset valokuvadokumentit vereslihalle piiskaamisen hänelle tuottamasta seksuaalisesta nautinnosta. 

Kukaan heistä ei kuitenkaan pitänyt itseään elävänä jumalana, toisin kuin se omituinen taiteilija, jonka teoksille tämä artikkeli on omistettu. Monet säveltäjät ovat toimineet kirkon palveluksessa, mutta heillä ei ole koskaan ollut yhtä messiaanisia ambitioita kuin Aleksandr Nikolajevitš Skrjabinilla (1872–1915). Tämä lyhyt ja heiveröinen moskovalainen kasvoi Chopiniä tapailevasta lapsinerosta omassa mielessään nietzscheläisiin mittoihin, ja uransa lopulla hän uskoi vakaasti saaneensa tehtäväkseen johdattaa ihmiskunta uuteen henkiseen aikakauteen Himalajalla juhlittavien pyhien dionyysisten musiikkiorgioiden kautta. Tyyliltään kosmopoliittisessa ja tavoitteiltaan kosmologisessa Skrjabinissa yhdistyvät samassa mitassa Kristus-kompleksi, D'Annunzion ylivirittynyt patologia ja New Age -hörhön holistisen avoin syli. Hän on harvoja säveltäjiä, joita voi hyvällä omatunnolla kuvata funktionaaliseksi lepakonpaskahulluksi (se, oliko hän sanan varsinaisessa merkityksessä mielisairas, jää arvioni ulkopuolelle). Mikään edellä mainittu ei tee hänen musiikistaan ainakaan vähemmän kiintoisaa.

Aleksandr Skrjabin näkee selvästi jotain, mitä muut eivät näe.

Skrjabinin orkestraalinen tuotanto on suppeahko verrattuna hänen pianosävellystensä määrään, mutta se on suurten mittojen musiikkia isolle orkesterille. Skrjabinin taiteellinen kehitys pianominiatyyrin mestarista mammuttisinfoniaan on hyvin omaperäinen ja kiinnostava. Pieni ja heiveröinen Skrjabin, jonka pianistiäiti kuoli ajan tavan mukaisesti tuberkuloosiin vuosi pojan syntymän jälkeen, osoittautui tavanomaiseen tyyliin jo lapsena suureksi pianolahjakkuudeksi, mutta hieman epätavallisempaa oli hänen voimakas kiinnostuksensa pianon mekaaniseen toimintaan. Tämä kiinnostus säilyi läpi elämän, ja Skrjabin harrasti sittemmin pianojen rakentamista, mutta näitä instrumentteja ei valitettavasti tunnu säilyneen. Skrjabinin isä toimi Venäjän diplomaattina Ottomaanivaltakunnassa, ja Skrjabin varttui isoäitinsä ja tätiensä hoteissa. Statussyistä Skrjabin pantiin kymmenvuotiaana opiskelemaan kadettikouluun, mihin hänellä ei heikon fysiikkansa vuoksi olisi pitänyt olla asiaa. Ehkä diplomaattiperheen suhteiden vuoksi oppilaitoksessa oltiin kuitenkin hyvin ymmärtäväisiä Skrjabinia kohtaan, ja poika vapautettiin raskaimmista fyysisistä harjoitteista, mikä antoi hänelle mahdollisuuden jatkaa piano-opintoja.

Skrjabin opiskeli Moskovan konservatoriossa aikana, jolloin Venäjän musiikkielämässä käytiin kamppailua traditionalististen internationalistien ja uudistusmielisten nationalistien välillä. Traditionalistit (esim. Anton Rubinstein) pitäytyivät klassisissa eurooppalaisissa malleissa, kun taas nationalistit (tärkeimpänä ns. viiden ryhmä, johon kuuluivat mm. Rimski-Korsakov, Musorgski ja Borodin) halusivat tuottaa taidemusiikkia mielestään venäläisin ehdoin. Epälukuisa joukko venäläissäveltäjiä, etunenässä Tšaikovski, sijoittuu näiden ryhmien välimaastoon, yleensä lähemmäs internationalisteja. Skrjabin aloitti internationalistina ja sellaisena pysyi, mutta hänen traditionalisminsa karisi ajan myötä. Pienimuotoisilla pianosävellyksillä uransa aloittanut (ja sellaisia loppuun saakka toisinaan tuottanut) Skrjabin aloitti mittavan ja loisteliaan pianosonaattiensa sarjan 1890-luvun alussa. Pianokonsertto valmistui 1896, ja tämän jälkeen hänen Skrjabinin musiikilliset ambitiot kävivät yhä suurisuuntaisemmiksi. Hänen harmoniansa alkoivat myös kehittyä pois perinteisistä malleista. Skrjabinin omaleimaiseen musiikilliseen kehitykseen vaikutti varmaankin jonkinlainen synestesia: Skrjabinille musiikki näyttäytyi ainakin joskus värien kirjona. Ilmiö ei ole tavaton: esimerkiksi Rimski-Korsakovin ja Sibeliuksen aivot toimivat samansuuntaisesti, mutta Skrjabin suhtautui musiikin ja värien yhteyteen useimpia muita vakavammin ja systemaattisemmin. Hän kehitti musiikillisen värispektrijärjestelmän ja suunnitteli väriurkua, jonka prototyyppejä käytettiin hänen eräissä teoksissaan. 

Skrjabin ei pitänyt Venäjän musiikkielämän kiistoista, jotka eivät vedonneet häneen, ja vuonna 1904 hän muutti perheineen Sveitsiin, mistä käsin jatkoi säveltämistä ja konserttikiertueita eri puolilla Eurooppaa ja myös Yhdysvalloissa. Hän myös perehtyi tänä aikana yhä syvemmin Nietzschen filosofiaan ja Helena Blavatskyn teosofisiin kirjoituksiin, millä oli suuri vaikutus hänen taiteeseensa. Hän erosi vaimostaan, meni uusiin naimisiin ja muutti 1907 Ranskaan ja edelleen 1908 Belgiaan. Brysselissä hän solmi läheiset suhteet symbolistitaiteilija ja okkultisti Jean Delvilleen, jonka ylivirittynyt taide on usein päätynyt Skrjabin-albumien kanteen.  
  

Jean Delville: Saatanan aarteet (Les trésors de Satan, 1895). Brysselin kuninkaallinen taidemuseo.

Skrjabinin sekava aatteellinen tausta on kulttuurihistoriallisesti kiinnostava. Se havainnollistaa länsimaissa modernismin kynnyksellä kytenyttä omituista puolisalaista herätysliikettä. Symbolismi, spiritismi, pseudoantiikkiset harhaopit, romantisoitu medievalismi, primitivismi, naturismi ja monet muut vaihtelevan erikoiset suuntaukset sulautuivat eklektisesti yhteen ja muodostivat aikansa New Age -verkoston. (Myöhemmästä toisinnosta poiketen tästä varhemmasta hörhöyden kukoistuksesta syntyi kestävää, vaikuttavaa ja arvokasta taidetta.) Skrjabin sai tästä sekasotkusta tukea ajatuksilleen taiteesta ja omasta asemastaan poikkeusyksilönä. Hän piti itseään valaistuneena ja systemaattisena mystikkona. Skrjabin väitti usein, että hänellä on selkeä järjestelmä säveltämisessä ja että hänen teoksensa ovat ankaran systemaattisia. Huvittava ja inhimillinen anekdootti kertoo, että kun säveltäjäkollega Sergei Tanejev alkoi kärttää Skrjabinilta jonkinlaista selvitystä tästä väitetystä systeemistä, alkoi Skrjabin valittaa päänsärkyä ja vetäytyi levolle.

Vuoden 1909 lopulla Skrjabin palasi Venäjälle täynnä kunnianhimoisempia ja suurisuuntaisempia suunnitelmia kuin koskaan. Hänen oli määrä lyödä Wagner ja miksei Jeesuskin laudalta ultimaattisella kokonaistaideteoksella, joka yhdistäisi kaikki taiteet, aatteet, uskonnot ja totuudet johdattaen ihmiskunnan uuteen henkiseen aikakauteen. Ensimmäisen maailmansodan syttymistä Skrjabin piti enteenä suuresta nousustaan ja iloitsi asiasta sairaalloisesti, hieman italialaisten futuristien tapaan. Suuret suunnitelmat raukesivat kuitenkin tyhjiin, kun Skrjabin koki kammottavan kuoleman, jossa on sopivan dekadentteja ja vanhatestamentillisia piirteitä. Komeilla viiksillään keikaroineen säveltäjän ylähuuleen ilmaantui vuonna 1914 kipeä tulehdus, joka paheni. Skrjabin kuoli Moskovassa huhtikuussa 1915 kammottavalla tavalla verenmyrkytykseen, joka aiheutti kasvojen kuolion. Hän oli 43-vuotias. Säveltäjän nuorin poika Julian Skrjabin oli hämmästyttävän varhaiskypsä pianisti ja säveltäjä, mutta hän hukkui vain 11-vuotiaana Ukrainassa vuonna 1919. Skrjabinin tytär Adriana Skrjabina perusti toisen maailmansodan aikana miehensä David Knutin kanssa juutalaisen vastarinta-armeijan Etelä-Ranskassa ja kuoli Vichyn hallinnon väijytyksessä Toulousessa 1944. 

Jälkimaailma suhtautui Skrjabiniin ristiriitaisesti. Kuollessaan hän oli varsinkin pianoteostensa ansiosta Venäjällä hyvin rakastettu hahmo, jonka hautajaisista tuli maailmansodan keskelläkin suuri surujuhla, johon jouduttiin lopulta järjestämään lipunmyynti järjestyksen takaamiseksi. Sodanjälkeisenä aikana läntiset modernistit eivät juuri arvostaneet Skrjabinin sävellyksiä, eikä niiden kummallisuuksille löytynyt liikaa ymmärtäjiä kapellimestarienkaan joukosta. Neuvostoliitossa taide politisoitui nopeasti, eikä Skrjabinin kosmopoliittinen individualismi ollut suuressa huudossa. Stalinin kaudella Skrjabinin mystinen eetos istui huonosti sosialistisen realismin vaatimuksiin. 1950-luvulta alkaen kiinnostus Skrjabinia kohtaan on ollut kasvussa niin Venäjällä kuin muuallakin. Pianorepertuaarissa hän ei koskaan täysin menettänyt asemaansa, mutta viimein on hänen orkesterituotantonsakin päästetty sille kuuluvaan arvoasemaan. 

Skrjabinin musiikkia luonnehdittaessa nousevat toistuvasti esiin muutamat leimalliset ilmaukset. Juopumus. Huumaus. Pianisti Svjatoslav Richter antoi tyypillisen ja kuvaavan lausunnon luonnehtiessaan Skrjabinia vahvaksi likööriksi ja runolliseksi huumeeksi, joka ei ole sopivaa päivittäiseksi ravinnonlähteeksi. Huumeista minulla ei ole riittävää kokemusta, mutta Richterin alkoholianalogiaa pidän osuvana. Skrjabin on väkevää likööriä: voimakasta, värikästä, vahvan makuista, iskevää, makeaa. Ei kirkasta viinaa, ei viiniä, ei varsinkaan olutta. (Kuka edes olisi olutta? Joseph Strauss?)

Vuonna 2015 Skrjabinin ennenaikaisesta kuolemasta on kulunut vuosisata, ja juhlavuoden kuluessa on julkaistu ilahduttava määrä uusia tulkintoja. En ole ehtinyt tutustua vielä juuri mihinkään niistä, mutta Skrjabinin kiistatonta neroutta kelpaa juhlia myös koetelluilla esityksillä. Juhlan kunniaksi keskityn Skrjabinin suurisuuntaisimpaan tuotantoon. Käsittelyssä olevassa paketissa on kootusti säveltäjän lähes koko orkesterimusiikkituotanto.     

Aleksandr Skrjabin:

Sinfonia nro 1 E-duuri, op. 26 (1900, 50 min).

Sinfonia nro 2 C-molli, op. 29 (1901, 48 min).

Sinfonia nro 3 C-molli, op. 43 "Le divin Poème" ("Jumalainen runo") (1904, 49 min).

Le Poème de l'extase ("Ekstaasin runo"), op. 54 (1908, 20 min).

Prométhée, le poème du feu ("Prometheus, tulen runo"), op. 60 (1910, 20:47).

Dmitri Aleksejev, piano (Prométhée);
Frank Kaderabek, trumpetti (Le Poème de l'extase);
Stefania Toczyska, mezzosopraano & Michael Myers, tenori (Sinfonia 1);

The Westminster Choir (Sinfonia 1);
The Choral Arts Society of Philadelphia (Prométhée).

The Philadelphia Orchestra, Riccardo Muti.

Brilliant Classics (alk. EMI), äänitetty Philadelphiassa 1986–1991. 
3CD: 50:38 + 68:16 + 69:20. 

Italialaisen, kotimaansa oopperamusiikin parissa erityisen ansioituneen Riccardo Mutin (s. 1941) Philadelphia Orchestran kanssa levyttämä Skrjabin-sinfoniasarja on koottu edullisiin uudelleenjulkaisuihin erikoistuneen Brilliant Classicsin kolmen levyn paketiksi. (Nykyään samansisältöinen julkaisu on saatavilla myös EMIltä.) Tämä julkaisu on kuulunut äänitekokoelmaani jo pitkään, ja se on tutustuttanut minut Skrjabiniin. Olen varmaankin tämän vuoksi hieman puoleellinen, mutta näkemykseni on yhä, että parempia esityksiä saa hakea. Skrjabinin sinfonioiden kokonaisesityksiä on saatavilla tämän lisäksi ainakin kolme. Vladimir Ashkenazyn (Decca) tulkinnat olen kuullut, ja ne ovat mielestäni ihan kelvollisia, mutteivät yhtä ylellisiä, hurmoksellisia tai demonisia kuin Mutilla. Eliahu Inbalin (Philips) mallikas kokoelma on omistuksessani, ja siihen olen varsin tyytyväinen. Kitajenkon (Sony) levytyksiä en ole kuullut. Kannattaa muuten huomioida, että joskus Skrjabinin laajemmat orkestraaliset Poèmet lasketaan sinfonioiksi, jolloin Le Poème de l'extase on nro 4 ja Prometheus (joka voisi yhtä hyvin olla pianokonsertto) nro 5.

Skrjabinin esikoissinfonia valmistui vuonna 1900 ja sai ensiesityksensä Moskovassa seuraavan vuoden maaliskuussa. Nuoren säveltäjän ensimmäinen suuri orkesterisävellys ei kärsi turhasta vaatimattomuudesta ja on siten erittäin tekijänsä näköinen: kuusiosainen sinfonia suurelle orkesterille, solisteille ja kuorolle julistaa ars gratia artis -hengessä taiteen ikuista kunniaa (Slava iskusstvu, voveki slava!).

Toinen sinfonia valmistui vuosi ensimmäisen jälkeen, ja se on hieman edeltäjäänsä tiiviimpi, mutta vain hieman. Osien määrä on karsittu "vain" viiteen, ja kokoonpanokin on pudottanut hieman massaa. Tämä ei ole kuihduttanut säveltäjän kunnianhimoa, mutta nyt hän pyrkii puhtaampaan ja klassiseen muotoon sekä ilmaisuun. Mielekäs ja ohjelmallisesti sukulaissieluinen, joskin vähemmän volatiili, vertailukohta on Tšaikovskin Sinfonia nro 5. Skrjabinin sinfonioista Nro 2 on ehkä yleisölle helpoimmin lähestyttävä, mutta se on myös vaikea muotoilla todella tyydyttäväksi esitykseksi. Finaalia voi varomattomissa käsissä uhata vajoaminen banaliteettiin, mutta sympaattisissa ja taitavissa käsissä tämä on se sinfonia, joka varmimmin miellyttää sinfoniakonserttien perusyleisöä.

Skrjabin ei kai periaatteesta voinut säveltää konventionaalisen neliosaista sinfoniaa, joten Sinfonia nro 3 (Le divin Poème l. Jumalainen runo) käsittää kolme osaa, joskin numeroimaton johdanto kasvaa kiinni ensimmäiseen osaan. Kolmesta tavallisesti numeroituna esiintyvästä sinfoniasta tämä on ehdottomasti mystisin, väkevin ja kompleksisin.

Omat suosikkini Skrjabinin tuotannossa ovat Le Poème de l'extase (Ekstaasin runo) ja Prométhée, le poème du feu (Prometheus, tulen runo). Parinkymmenen minuutin mittaiset sinfonisen runon ja sinfonian välimaastossa leijailevat sävellykset ovat Skrjabinia avantgardistisimmillaan, pidäkkeettömimmillään ja antoisimmillaan. Ne ovat kestoonsa nähden hämmästyttävän laajoja ja tulvillaan väriä, voimaa ja tunnelmaa. Le Poème de l'extase on huumaava ja häpeämättömän eroottinen sävellys, vapaamuotoinen ja koloristinen näky Wagnerista, Debussystä ja Schönbergistä oopiumihöyryisen sodomian pyörteessä, jos haluaa ilmaista tyyliä ehkä tunnetumpien säveltäjien approksimaatioina. Tällainen reduktio ei kuitenkaan tee oikeutta Skrjabinin aistilliselle ja nimensä mukaisesti ekstaattiselle visiolle, jossa on merkittävä osa soolotrumpetille. Prometheus, Skrjabinin viimeinen valmiiksi saatettu suuri orkesteriteos, on laaja ja fantastinen draama orkesterille, pianolle, kuorolle ja "värillisille" uruille. Jos on kiireinen ihminen eikä tunne Skrjabinia, on tämä se orkesteriteos, joka häneltä kannattaa ainakin kuulla. 

Muti manaa esiin sävellysten vaatimat hurmiotilat, mystiikan ja vahvan kolorismin, ja hän pitää teokset myös jatkuvassa liikkeessä. Philadelphia Orchestra on tunnettu upeasta jousisoinnistaan, mutta eipä muutenkaan jätetä toivomisen varaa. Äänitys on sopivan massiivinen ja uhkean sävykäs. Numeroidut sinfoniat rakentuvat hallitun huumaaviksi, ja nro 2:n finaaliin Muti tuo teeskentelemättömän ylvästä hehkua. Erityinen kunniamaininta menee silti yksiosaisille orkesterirunoelmille, jotka ovat vastustamattoman juoksevaa ja polttavaa audiaalista hekumaa. Extasen kliimaksi räjähtää kuin vulkaaninen orgasmi, ja Prometheuksen huipennus urkuineen järisyttää minua luuytimiä myöten. Tämä ei ole pelkkä äänite, vaan kokemus, jonka jälkeen lähes kaikki muu musiikki tuntuu jonkin aikaa vähän laimealta ja triviaalilta. Raju reissu tehdään silti moitteettoman huolellisissa ja sivistyneissä puitteissa. Hänen, joka haluaa olla sankarillinen, on kuulemma juotava konjakkia. Pidemmän päälle halvemmalla voi kuitenkin sankaruudesta nauttia hankkimalla tämän huiman ja huolitellun alkuvoimaisen albumin.