Sibelius: Sinfoniat nro 1, 2, 5 & 7; Elgar: Enigma-muunnelmat; Britten: Sea Interludes

Leonard Bernsteinia (1918–1990) ei muisteta suurena Jean Sibeliuksen (1865–1957) tulkitsijana toisin kuin esimerkiksi Herbert von Karajania (1908–1989), ehkä siksi, että hänen uransa säveltäjä-kapellimestarina on niin laaja ja monipuolinen, että yksittäiset säveltäjät eivät nouse kovin helposti esiin. Asiaan vaikuttaa epäilemättä myös se, että esim. Karajan toimi mannereurooppalaisessa ympäristössä, missä Sibelius oli sotienjälkeisenä aikana jonkinmoinen erottuva harvinaisuus, kun taas angloamerikkalaisissa maissa suomalaisen asema säilyi vakaampana; varmasti myös Bernsteinin asema amerikkalaisen musiikin lähettiläänä on korostunut muiden hänen ohjelmistoonsa kuuluneiden säveltäjien kustannuksella. 

Sibelius Wienissä 1891.

Totuus on kuitenkin, että Bernstein johti Sibeliusta kohtalaisella innolla ja näkemyksellä läpi koko uransa. Hän levytti 1960-luvulla hieman epätasaisen sinfoniasarjan, joka on käsittääkseni ensimmäinen täydellinen stereo-Sibelius Ykkösestä Seitsemäiseen. Sibeliuksen asemasta Bernsteinin repertuaarissa kertoo, että hän otti Sibeliusta ohjelmistoonsa vielä uransa lopulla ollessaan maineensa huipulla ja voidessaan valita suvereenisti, mitä johtaa. Hän vieläpä otti Sibelius-partnerikseen Wienin filharmonikot, jolle suomalainen oli vielä 1980-luvulla kohtalaisen eksoottinen säveltäjä kaukana rutiinien tuolla puolen; nykyäänhän wieniläisten Sibelius kuulostaa aika lailla samalta kuin muidenkin, ja orkesteri keskittyy hänen musiikkiinsa Suomen-kiertueillaan, aivan kuin Suomessa ei olisi riittävästi kompetenttia Sibeliusta kuultavissa jokaisen maamme orkesterin jokaisella esityskaudella.

Deutsche Grammophon on koonnut Bernsteinin myöhäiset Sibelius-levytykset kolmelle levylle, joita on täydennetty maestron myöhäisillä visiiteillä brittiläisen musiikin alueelle. Valikoima kattaa 4/7 Sibeliuksen numeroiduista sinfonioista, nrot 1, 2, 5 ja 7. Nämä ovat todennäköisesti myös säveltäjän kansainvälisesti suosituimmat sinfoniat, joskin suosituimmuusjärjestys olisi varmaankin 2157. Harmillista, että kovasti arvostamani nrot 3 ja 6 eivät ehtineet mukaan ennen kuin Bernsteinin kuolema keskeytti hankkeen (ja nro 4 olisi sekin ollut kiinnostava), mutta hyvä, että saatiin nämäkin.

Jean Sibelius:

Sinfonia nro 1 E-molli, op. 39 (41 min 18 sek)

Sinfonia nro 2 D-duuri, op. 43 (51:30)

Sinfonia nro 5 es-duuri, op. 82 (35:34)

Sinfonia nro 7 C-duuri, op. 105 (24:54)

Wiener Philharmoniker, Leonard Bernstein. Äänitetty konserteissa Wienin Musikvereinissa 1986–1990.

Edward Elgar:

Enigma-muunnelmat, op. 36 (37:53)

BBC Symphony Orchestra, Leonard Bernstein. Äänit. Watfordin kaupungintalolla Englannissa 1982.

Benjamin Britten:

Four Sea Interludes oopp. Peter Grimes, op. 33 (18:11)

Boston Symphony Orchestra, Leonard Bernstein. Äänit. konsertissa Tanglewood Music Centerissä Lenoxissa, Massachusettsissa 1990.

Deutsche Grammophon (3CD, 79:22 + 69:48 + 60:45) 

Bernsteinilla oli taipumus myöhäisessä levytystuotannossaan ottaa yhä suurempia tulkinnallisia ja teknisiä vapauksia valitsemissaan teoksissa.Hänen temponsa hidastuivat merkittävästi, ja joskus teosten sisällön analyysi vaihtui akustisiin kokeiluihin. Joskus se toimi, joskus ei. Joskus se oli mielenkiintoista silloinkin, kun ei toiminut, mutta ei aina. Tässä pakkauksessa on esimerkkejä jokaisesta em. kategoriasta.

Tässä sarjassa Bernstein tulkitsee Sibeliusta isolla, romanttisella pensselillä. Esitykset ovat keskimääräistä pidempiä pyrkien mahdollisimman täyteläiseen, jopa uhkeaan, sointiin. Säveltäjän oma visio oli mitä todennäköisimmin hieman hillitympi, varsinkin myöhemmissä sinfonioissa, mutta Bernsteinin laaja ote, pitkään hengittävät avarat rytmit ja Wienin filharmonikkojen ehdoton taituruus tekevät sarjasta ainakin omaleimaisen ja erottuvan ja raivaavat musiikin detaljeille totuttua avaramman tilan. Jos se ei aina taiteellisesti vakuutakaan, on se ainakin useimmiten mielenkiintoista. Avainsana on kuitenkin "useimmiten". Sinfonioiden suvanto-osat äityvät välillä pitkästyttäviksi. Sibeliuksen hitaissa osissa on kosolti kehittelyä, kiintoisaa äänimaailmaa ja mystiikkaakin, mutta tällä albumilla ne kuulostavat turhan usein pelkältä roikkuvalta tylsyydeltä. Kapellimestari pohjustaa yleisesti ottaen nousut ja kliimaksit huolellisesti, eikä dramatiikkaa parhaimmillaan puutu, mutta kontrasti hitaiden osien kanssa on toisinaan hieman tuskastuttavaa kuultavaa. 

Sibeliuksen Ensimmäinen on Bernsteinin käsissä varsin vakuuttava ja toimiva, ja orkesteri saa sen kuulostamaan tšaikovskiaanisen ylelliseltä hekumoivassa melodisuudessaan. Jos haluaa kuulla pidäkkeettömän täysromanttista Sibeliusta parhaimmillaan, on Bernsteinin wieniläinen nro 1 hyvä valinta. On nautinto kuulla Wienin filharmonikkoja äärimmäisen tasokkaassa äänityksessä, mutta lopultakin Bernsteinin käsissä tämä sinfonia on pikemmin kaunis kuin jylhä. On siinä toki voimaa, mutta jään lopulta kaipaamaan tiettyä painokkuutta ja ankaruutta, jota tässä ei tavoiteta. Lisäksi itse kuulen venytykset, jotka pidemmän päälle jäytävät Sibeliuksen kekseliäisyyttä ja omaperäisyyttä työntäen esikoissinfoniaa muottiin, johon se ei minusta aivan tuskattomasti sovi. Joka tapauksessa esitys on kuulemisen arvoinen rankasti kilpailluilla markkinoilla Sibeliuksen Ykkösestä. 

Toinen sinfonia on altis paisuttelulle, ja ikävä kyllä Bernstein lankeaa tähän ansaan – tai suorastaan rypee siinä, voisi häijympi sanoa. En epäile lähestymistavan vetovoimaa, mutta itselleni se on liian paksua. Tulkinta on yltiöromanttisen lavea ja anteeksipyytelemätön, enkä epäile sen emotionaalista vilpittömyyttä. Bernstein onnistuu silti rakenteiden kontrollissa melkon hyvin tässä esityksessä, joka venyttää teoksen yli 51 minuutin, kun useimmat selviävät esityksestä 40–45 minuutissa. Tämä saa kehittelyn kuulostamaan paikoin raskaalta ja jopa uuvuttavalta. Tauot ovat liian pitkiä, ja kriittisessä mielentilassa koko touhu voi kuulostaa parodiselta. Sinfonian rakennuspalikat analysoidaan hitaasti, tarkasti ja tunteella, ja tuloksena on kuin äärimmäisen pikkutarkka monumentti, jossa Tšaikovski kohtaa Brucknerin. Kiistatta paikoitellen kiinnostavaa, muttei ehkä aivan sibeliaanista. Lopulta suoraviivaisempi ja koruttomampi tulkinta olisi pidemmän päälle makuuni, mutta omaperäinen ja huomattavan romanttinen tulkinta imee sopivassa mielentilassa helposti mukaansa lukuun ottamatta sinfonian sietämättömäksi tehtyä toista osaa, joka on lähinnä unettava eikä lainkaan salaperäinen. Finaali vedetään tietysti överiksi, ja tässä on oma viihdearvonsa. Sibeliukselle oleellinen tragedian ja melankolian tuntu jää vähälle huomiolle, enkä kovasti pidä tästä tulkinnasta, joka tosin kuulostaa teknisesti upealta.

Viides ja Seitsemäs ovat selvästi ja turvallisella etumatkalla kokoelman parhaat esitykset. Niissä kuuluvat samat piirteet kuin kahdessa aiemmassakin, mutta tällä kertaa lopputulos on palkitsevampi ja erottuu vieläkin paremmin edukseen. Sibeliuksen tiivistetympi ja riisutumpi modernistinen tyyli kohtaa Bernsteinin romanttisen tulkinnan, ja nyt kokonaisuutta jaksaa kuunnella johdonmukaisesti paljon virkeämpänä. Kestoltaan sinfoniat ovat edelleen keskimääräistä pidempiä, mutta valmiiksi tiiviimpinä teoksina kapellimestarin niihin tuoma tila ja hengitys on virkistävää, vaikkei ehkä puristeja ihastutakaan. En suosittele kenellekään myöhäistä Bernsteinia näihin sinfonioihin tutustumiseksi, mutta jos haluaa kuulla tutun sinfonian uusin korvin ja hyväksyy yltiöpäisyyden, kun sen mukana saa paljon omaperäisyyttä, ovat kokoelman nrot 5 ja 7 kiinnostavia ja parhaimmillaan hyvin nautinnollisia. Viidennen sinfonian tiheät kehittelyjaksot saavat kiinnostavasti ilmaa ympärilleen, ja yksityiskohdat tulevat ilmi aivan uudella tavalla. Jos sitten tässä Finaalissa laulavatkin jotkut muut kuin viileät ja kalpeat joutsenet, on siinä kiistatta jännitystä, läsnäoloa ja intensiteettiä. Viimeisten iskujen kolinassa on draamaa ja arvokkuutta siinä missä parhaissa ja säveltäjälle uskollisimmissa kilpailijoissa.

Sibeliuksen Seitsemäs sinfonia on haastava teos kenelle tahansa. Muodoltaan arvoituksellinen ja tiivistetty sävellys on 1900-luvun (ja rohkenisin väittää että koko länsimaisen musiikin) suuria mestariteoksia, joka pyörii kuin erillään ajasta ja säveltäjänsä muusta tuotannosta. Se on viileä, vaihteleva ja jatkuvasti pari askelta minkään tyhjentäväksi tekeytyvän tulkinnan edellä, ja tähän nähden se toimii omituisen hyvin Bernsteinin selkeän romanttisessa kehyksessä. Tilava tunnelma toimii, ja tavanomaista hieman raukeammat tempovalinnat tekevät kuuntelemisesta rakenteellisesti vaivatonta, vaikka tempojen tasaisuus hiukan heikentääkin kontrasteja ja siten riistää sinfonialta osan sen orgaanisesta tunnusta. Bernsteinin hallinnassa se kuulostaa korostetusti sävellykseltä enemmän kuin vilpoiselta mysteeriltä. Kaikessa on hienoinen, mutta lähtemätön tietoisen tekemisen tuntu, mistä sinfonia ei kolhuitta selviä. Toisaalta Bernsteinin selkeä rakenteen taju ja wieniläisorkesterin kuulas läpikuultavuus tekevät esityksestä kauniin ja selkeän, ja huolellisesti rakennetuissa – rakennetuissa, ei versoneissa – huipennuksissa on eittämättä vaikuttavaa voimaa ja merkityksen tuntua. 

Albumin Sibelius on siis vakaasti toisaalta–toisaalta-tilassa, jossa varauksetonta suositusta ja siunausta ei voi antaa. Sopivin väliajoin nautittuna Bernsteinin viimeiset Sibeliukset ovat kuitenkin virkistäviä ja ilahduttavia. Albumin muut osat ovat selvästi täytettä, mutta ainakin kiinnostavaa sellaista. Edward Elgarin (1857–1934) Enigma-muunnelmat on ääriesimerkki vanhan Bernsteinin poskettomista ylilyönneistä. Paikoin musiikki on venytetty ja vanutettu lähes tunnistamattomaksi. Esimerkiksi tunnettu, herkkyyden, melankolian ja arvokkuuden hehkuvasti yhdistävä Nimrod-osa päätyy kestoltaan yleensä neljän minuutin pintaan, valuu Bernsteinilla yli kuuden minuutin, ja samanlainen vika vaivaa finaaliosaa. Tämä ei toimi mitenkään, mutta jos on kiinnostunut kuriositettina siitä, millaiselta Nimrodin kaltainen hyvin tunnettu kappale kuulostaa naurettavasti ja perusteettomasti venytettynä, voi kokeilu olla kuulemisen arvoinen. BBC Symphony Orchestra (mitä lienevät tästäkin ajatelleet?) hoitaa hidastetut tekstuurit täyteläisesti ja sulavasti. Benjamin Brittenin (1913–1976) välisoittosarja oopperasta Peter Grimes on komeasti toteutettua musiikkia. Sen on pakko olla Bernsteinin viimeisiä levytyksiä, ja on ilahduttavaa, että hän tuntuu viime hetkillään olevan täydessä yhteisymmärryksessä musiikin ja tyylilajin kanssa. Tässä ei kuulla mitään omituisuuksia niiden itsensä vuoksi, vaan väkevää ja tuntuvaa tulkintaa musiikista, johon en tosin ole itse koskaan oikein kiintynyt.

Lopullisena tuomiona on tämä aika erikoinen kokoelma myönnettävä kiinnostavaksi ja ajoittain palkitsevaksi. Nämä eivät ole kokoelmani useimmin kuluvia levyjä, mutta Bernsteinin Sibeliuksella on ansionsa, joista vähäisin ei ole sen omaperäisyys ja pelkäämättömyys seurata persoonallisia oikkuja. Äänitys ja musisointi on kauttaaltaan erinomaista.