Huhtikuun 21. päivänä 1915 Jean Sibelius koki kirjoitustensa mukaan tällaisen ilmestyksen:
"Näin tänään kymmentä vailla yksitoista 16 joutsenta. Suurimpia elämyksiäni! Herrajumala tuota kauneutta! Ne kiertelivät pitkään yläpuolellani. Katosivat auringon utuun välkehtivänä hopeanauhana. Ääntely samaa puupuhallintyyppiä kuin kurkien, mutta ilman tremoloa."Kun ensimmäinen maailmansota raivosi Euroopassa, Sibelius käyskenteli ulkona nauttien keväisistä luontoelämyksistä. Koitui hänellekin tosin sodasta harmia: koska Venäjä ja Saksa olivat vihollismaita, ei Sibelius saanut tuloja saksalaiselta kustantajaltaan Breitkopf & Härteliltä. Kun musiikkimarkkinat muutenkin heikkenivät sodan syttymisen myötä, oli Sibeliuksella toisaalta kiire säveltää pikkuteoksia, joista saisi rahaa saman tien, ja toisaalta mahdollisuus paneutua ajan kanssa pohtimaan suurempaa sävellyksellistä suuntaansa. Luontoa koko ikänsä rakastanut taiteilija rentoutui ja pohdiskeli kävelyretkillä Järvenpään metsiköissä. Joskus nämä kävelylenkit tarjosivat yllä kuvatun kaltaisia valaistumiskokemuksia, joilla oli syvä vaikutus Sibeliuksen musiikkiin.
 |
| Sibelius hieman paheellisella kävelyllä. |
Sibeliusta pidettiin jo 1910-luvulla Suomessa kansallisaarteena, ja senaatti oli hyvissä ajoin tilannut häneltä sinfonian juhlakonserttiin, joka oli määrä pitää hänen 50-vuotispäivänään (8.12.1915) – jonka senaatti ylimääräisenä huomionosoituksena julisti yleiseksi vapaapäiväksi. Sinfonia, jota säveltäjä teki päällekkäin Kuudennen sinfoniansa materiaalin kanssa, saikin ensiesityksensä määrättynä ajankohtana, mutta Sibelius ei ollut siihen tyytyväinen. Hän palasi sen pariin ja nikkaroi uuden version, joka ensiesitettiin Turussa 8.12.1916. Siitäkin jäi hampaankoloon niin paljon, että vielä monta kertaa oli vuorossa paluu työpöydän ääreen, kunnes kolmas ja lopullinen versio kajahti ilmoille säveltäjän johtamana Helsingissä 24.11.1919. Tämä lopullinen versio on se, jota säännönmukaisesti sinfoniasta esitetään. Se on säveltäjän suuri ja voitokas 1900-lukulainen läpimurto, jota myös esitettiin Helsingin Yliopiston juhlasalissa 20.9.1957 juuri samaan aikaan, kun Sibelius veti viimeisen henkäyksensä kotonaan Ainolassa. (Kapellimestarina tuolloin toimi Sir Malcolm Sargent.) Vuoden 1916 versio on kadonnut, mutta alkuperäisen vuoden 1915 version nuotit löytyivät Ainolan ullakolta Sibeliuksen kuoleman jälkeen.
Olen jo kirjoittanut Sibeliuksen Viidennestä, joten en lavertele tästä upeasta modernista ja seestyneestä voitonsifnoniasta sen enempää, vaan käyn tarkastelemaan tämänkertaista albumia, joka yhdistää sinfonian alkuperäisen ja lopullisen version.
Jean Sibelius:
Sinfonia nro 5 Es-duuri, vuoden 1915 alkuperäisversio (35:16):
I Tempo tranquillo assai – (8:22)
II Allegro commodo (5:10)
III Andante mosso (7:37)
IV Allegro commodo – Largamente molto (13:46)
Sinfonia nro 5 Es-duuri, op. 82 (vuoden 1919 lopullinen versio, 31:20):
I Tempo molto moderato – Allegro moderato (13:23)
II Andante mosso, quasi allegretto (8:45)
III Allegro molto Largamente assai (9:05).
Sinfonia Lahti, Osmo Vänskä.
BIS, äänitetty 1995 (1915-versio) ja 1997 Lahden Ristinkirkossa. 67:32.
Osmo Vänskä (s. 1953) sai 1990-luvulla Sibeliuksen perikunnalta luvan esittää V Sinfonian alkuperäisversion ja myös levyttää sen BIS-yhtiölle. Alkuperäisversion taltiointi on julkaistu kahdella erilaisella albumilla: alun perin se ilmestyi yhdessä En Sagan alkuperäisversion kanssa, mutta julkaistiin sittemmin myös yhdessä lopullisen version kanssa. Hallussani on tämä jälkimmäinen albumi, joka on hyvä valinta heille, jotka haluavat tehdä helposti vertailuja versioiden välillä.
Tuomion päälinja on väistämätön ja selkeä: Sibelius oli oikeassa rukatessaan sinfoniansa uuteen uskoon. Lopullinen versio on tehokkaampi, käytännöllisempi, tiiviimpi, ratkaisuissaan luovempi ja selkeämpi – yksinkertaisesti parempi sävellys. Muodollisesti suurimmat ja selkeimmät erot ovat lopullisen version tiivistyminen neljästä osasta kolmeen, ensiosan ja scherzon yhdistäminen, hitaan osan teemojen järjestyksen vaihto ja käsittelyn laajentaminen sekä päätösosan huomattava lyheneminen. Yksityiskohdissa on lukuisia eroja, ja nekin yhdenmukaisesti parempaan suuntaan kehittyneitä. Esimerkiksi pakahduttavan kaunis, yksinkertainen ja syvää rauhaa henkivä käyrätorvien esittelemä aihe, joka avaa sinfonian ensiosan kirkkaissa ja valoisissa merkeissä, puuttuu tyystin alkuperäisversion alusta. Se kuullaan vasta myöhemmin, kun ensimmäinen avausjakso on päättymässä. Finaalin huipennus kestää ensiversiossa pidempään, eivätkä päätösiskut ole vielä eriytyneet siihen kuuden taukojen erottaman lyhyen purkauksen katkotun sarjan muotoon, joka on varmasti sinfoniakirjallisuuden tehokkaimpia ja erottuvimpia lopetuksia.
On alkuperäisversiossa silti omilla ansioillaankin kiinnostavaa kuultavaa. Sinfonian avausosa on ensiversiossa viileämpi ja etäisempi, ehkä hieman lähempänä myöhemmän VI Sinfonian tunnelmaa. Kärjistäen voisi sanoa, että alkuperäisversion ensiosa on konventionaalisesti vähemmän romanttinen ja finaali taas romanttisempi. Finaalin alkupuolella kuullaan ensiversiossa hyvin räväkkä trumpetintörähdys erittäin erottuvassa kohdassa. Sibelius poisti sen lopullisesta versiosta, ja ehkä se tosiaan kiinnittää itseensä turhan paljon huomiota. Pöräys on kiinnostava ja värjää koko ympäristönsä levottomammaksi, ja sen kohdalla tapaan aina hätkähtää, kun en tule tätä alkuperäisversiota kovin usein kuunnelleeksi enkä näin totu sen kaikkiin yksityiskohtiin.
Tämä albumi on suositeltava ensisijaisesti Sibeliuksen sävellysprosessin vertailevasta valottamisesta kiinnostuneille. Vuoden 1915 version esityksessä maistuu paikoin dokumentaation kuivahko aromi: perikunnan valtuutuksella toimiva kapellimestari jäljentää mahdollisimman tunnollisesti sävetäjän partituurin pidättyen persoonallisista ratkaisuista. Avainsanoja ovat selkeys ja huolellisuus, ei persoona. Se on perusteltua, sillä musiikintutkijoiden ja historioitsijoiden kannalta on sinänsä arvokasta saattaa maailmaan ammattimainen levytys merkittävän sinfonian ensiversiosta, jota ei muuten olisi mahdollista kuulla. Tulkinta (tai sen hienoinen puute) on oikeutettu, muttei ole omiaan tuomaan esiin alkuperäisen vahvuuksia, ja ehkä siksikin se kalpenee tässä niin selvästi lopullisen ja julkaistun teoksen rinnalla.
Lopullisessa versiossa Vänskä onnistuu paremmin. Hänen tulkintansa on yhä lähempänä minimalistista viilipyttyä kuin toista äärimmäisyyttä, mutta siinä on enemmän sävyä, ja tempot tuntuvat luonnollisemmilta. Musiikki hengittää kiitettävästi, ja tulkinnallisesti tätä sopii pitää hyvänä keskitien levytyksenä. Yhä vain pitää silti purnata Vänskän volyymeista. Tässäkin sinfoniassa on kohtia, joissa orkesteri pannaan soittamaan niin hiljaa, että nupit kaakossakin kuulee vain aavistuksen jousista, jos malttaa pidättää hengitystään. En tiedä, mitä järkeä tässä on. Äänitys on hyvä ja Lahden orkesteri mitä ilmeisimmin asialleen omistautunut, mutta ellei ole erityisesti kiinnostunut Viidennen alkuperäisversiosta, on sinfoniasta saatavilla paljon mukaansatempaavampiakin esityksiä täyteläisempien orkesterien kanssa. Kulttuuritekona tätä albumia kelpaa silti pitää, ja mukana on Andrew Barnettin kiitettävän yksityiskohtainen esittelykirjoitus neljällä kielellä (myös suomeksi), joka toimii myös alkuperäisversion viitekommentaarina.
Olen samaa mieltä äänityksestä. Lahden Ristinkirkon akustiikka oli äänitykseen hyvin sopiva ja mahdollisti nykytekniikan mukaisen "äänityskikkailun", jossa oikeasti kokeillaan, kuinka hiljainen ääni voidaankaan tallentaa. Äänitystekninen taidonnäyte, mutta kuuntelijan kannalta ärsyttävää. Tietysti jos laitteisto on kämpän hintainen (minulla ei) ja ei tarvitse välittää naapureista niiden fortissimojenkaan aikana (mä joskus vähän säälin naapureita), voi tällainen äänitys toimia. Itse pidän vähän krouvimmasta äänityksestä, ei koko aikaa tarvitse säätää kovuutta. Ehkä siksi olen näitä vinyyliä suosivia, niissä tekniikka ei edes mahdollista yhtä suurta dynamiikkaa ja toimii tasaisemmalla voimakkuudella.
VastaaPoistaHieno arvostelu muutenkin, voin yhtyä.