keskiviikko 27. marraskuuta 2013

Britten: Orkesteriteoksia

Marraskuun 22. päivänä vuonna 2013 tuli kuluneeksi sata vuotta englantilaissäveltäjä Benjamin Brittenin (1913–1976) syntymästä. Hänet luetaan 1900-luvun suurimpien brittimuusikoiden joukkoon. Brittenin laaja tuotanto, jonka kulmakiven muodostavat hänen kaksitoista tummasävyistä oopperaansa, edustaa omaperäistä ja konservatiivista modernismia, jossa on vaikutteita englantilaisesta kansanmusiikista, Debussyn ja Ravelin orkestraatiosta sekä Mahlerin kirkkaasta visiosta sekä tämän ennakkoluulottomuudesta erilaisten tyylien yhdistelemisessä. Kuollessaan Britten oli ollut jo muutaman vuosikymmenen maansa johtava säveltäjä, ja hänen suosionsa on osoittanut postuumistikin kestävyytensä.
Britten brittiläisimmillään.

Britten syntyi hammaslääkärin perheeseen Lowestoftissa Suffolkissa, ja hänen musikaaliset lahjansa huomattiin kotona erittäin nopeasti. Brittenin äiti kannusti poikaa vertaansa vailla olevalla kunnianhimolla: hänen tavoitteensa oli saada klassisen musiikin kolmen B:n sarjaan Bach, Beethoven, Brahms lisättyä neljäs B. Britten sai kaiken musiikillisen kasvatuksensa pelkästään elävän musiikin muodossa, ja hän on viimeisiä säveltäjiä, joille näin kävi. Brittenin omituinen isä kieltäytyi kategorisesti sietämästä gramofonia tai radiota kotona.

Britten oli sairaalloinen lapsi, ja keuhkotauti oli viedä hänet pienenä; hänen henkensä säästyi, mutta hän sai elinikäisen sydänvaurion, joka lopulta vei hänet hautaan. 
Musiikkiopintojensa jälkeen Britten työllistyi elokuvasäveltäjäksi: 1930-luvulla hän teki musiikin kymmeniin brittiläisiin elokuviin. Vuonna 1937 Britten tapasi tenori Peter Pearsin (19101986), josta tuli hänen läheinen työtoverinsa, innoittajansa ja elämänkumppaninsa.

Britten sävelsi elokuvien ohella vakavampaa musiikkia, joka tapasi saada ristiriitaisen vastaanoton. 30-40-lukujen taitteessa Britten ja Pears viettivät joitakin vuosia Kanadassa ja Yhdysvalloissa. Pari palasi Britanniaan vuonna 1942, kun Britten oli kyllästynyt kehnoihin arvosteluihin myös Amerikassa. Ennen kaikkea Britten oli kuitenkin löytänyt runoilija  
George Crabben (17541832), jonka kuvaukset suffolkilaisesta maalais- ja työläiselämästä herättivät säveltäjässä sekä inspiraation liekin että koti-ikävän. Britanniassa Britten ja Pears järjestivät loppusodan ajan hengenkohotuskiertueita he olivat aseistakieltäytyjiä, ja Brittenin terveydentila ei olisi muutenkaan juuri muunlaista sotaponnistusta sallinut.

Vuonna 1945, juuri kun sota Euroopassa oli ohi, sai Lontoossa ensi-iltansa Brittenin Crabben runoihin perustama suffolkilainen kylädraamaooppera Peter Grimes. Se oli sensaatiomainen menestys, kauden suurin oopperatapaus, joka nosti Brittenin ensi luokan säveltäjäksi kotimaassaan. Hänestä tuli sekä kysytty säveltäjä että esiintyjä, ja seuraavien vuosikymmenien aikana hän oli vähintään yhtä tunnettu kapellimestarina kuin säveltäjänä.

Britten oli lasten musiikkikasvatuksen puolestapuhuja; hänen tunnetuin yksittäinen orkesteriteoksensa lienee The Young Person's Guide to the Orchestra, didaktinen ja silti mukaansatempaava orkesterin esittely, joka otti säveltäjän käsissä muodokseen  
barokkisäveltäjä Henry Purcellin Abelazer-näyttämömusiikin tanssiteemasta johdetun muunnelmasarjan ja fuugan.

Britten sai myös virallista arvonantoa. Häneltä tilattiin ooppera Elisabet II:n kruunajaisia juhlistamaan 1953, ja hänen uransa suurimpana tähtihetkenä voi pitää vuonna 1962 ensiesityksensä saanutta War Requiemiä, jota Dmitri Šostakovitš ylisti 1900-luvun suurimmaksi sävellykseksi. Symboliarvoltaan valtavan merkittävässä tilaisuudessa sotaan osallistuneiden suurmaiden parhaat solistit esittivät Luftwaffen 1940 tuhoaman Coventryn katedraalin raunioiden luona Brittenin itse laatiman uudelleentulkinnan sielunmessusta, jossa osa liturgiasta on korvattu ensimmäisessä maailmansodassa kaatuneiden runoilijoiden säkeillä. 

Brittenin ura pysyi tasaisesti huipputasolla, mutta hänen terveytensä alkoi rappeutua. Sydämen vajaatoiminta johti yhä paheneviin vaikeuksiin, eikä asiaa auttanut se, että säveltäjän työtahti ei ottanut hidastuakseen. Vuonna 1972 lääkäri antoi Brittenille kaksi vuotta elinaikaa, ellei tämä suostuisi sydänleikkaukseen. Britten viivytti leikkausta saadakseen valmiiksi itselleen läheisen hankkeen, oopperaversion Thomas Mannin pienoisromaanista Kuolema Venetsiassa. Lopulta, vuonna 1973, Britten ehti leikkaukseen, joka halvautti osittain hänen oikean kätensä. Kapellimestarin ja pianistin työt saivat jäädä, mutta säveltäminen jatkui aivan loppuun saakka. Britten koki sen velvollisuudekseen, sillä hän, mahdollisesti äitinsä kannustuksen ja paineidenkasaamisen seurauksena, uskoi vakaasti olevansa suuri nero ilman mitään ironiaa. Tämä teki kritiikin vastaanottamisen hänelle hyvin hankalaksi, mutta toisaalta hän tasapainotti tilannetta olemalla erittäin itsekriittinen.

Benjamin Britten kuoli sydämen vajaatoimintaan 4.12.1976. Aiemmin samana vuonna hän oli ensimmäisenä säveltäjänä saanut elinikäiseen parlamenttipaikkaan (ylähuoneessa) oikeuttavan paronin arvon. Kuudentenakymmenentenäkolmantena syntymäpäivänään Britten järjesti jäähyväisjuhlat ystävilleen. Hän antoi viimeisen työstämänsä sävellyksen, Praise We Great Men -teoksen luonnosmaisen käsikirjoituksen sellisti Mstislav Rostropovitšille tämän ollessä jäähyväiskäynnillä noin viikkoa ennen säveltäjän kuolemaa. Brittenille tarjottiin hautapaikkaa Westminster Abbeystä, minne perinteisesti on saatettu lepoon kansakunnan suuret taiteilijat ja tiedemiehet, mutta Britten halusi tulla haudatuksi vaatimattomasti ja siten, että hänen miehensä Pears voisi aikanaan levätä hänen vieressään.

Olen löytänyt Brittenin pariin vasta melko äskettäin. Tutustuin häneen ensiksi ooperataltiointien kautta, eikä reaktioni ollut suotuisa. En pidä Brittenin oopperoista. Niissä on kiistatta hyvää draaman tajua, ja musiikki sopii tekstiin, mutta ne ovat tyyliltään minulle liian raakoja, hiomattomia ja ahdistavia. Ensikosketuksen jälkeen en pitänyt Britteniä kovin kiinnostavana, ja välttelin häntä monta vuotta. Ennakkoluuloni ovat onneksi hälventyneet muutama vuosi sitten, kun uskaltauduin hankkimaan nyt käsiteltävän kaksoislevyn, joka esittelee Brittenin monipuolisena, värikkäänä ja särmikkäänä taiteilijana.  


Benjamin Britten:

Amerikkalainen alkusoitto (An American Overture, op. 27);

Sankarien balladi (Ballad of Heroes, op. 14);

Diversioita pianolle (vasenkätisesti) ja orkesterille op. 21;

Talon rakentaminen -alkusoitto (The Building of the House, op. 79);

Praise We Great Men (kantaatti, viim. & ork. Colin Matthews);

Sarja englantilaisista kansansävelmistä: 'A Time There Was...', op. 90;

Kanadalainen karnevaali (Canadian Carnival, op. 19);

Nuori Apollon (Young Apollo, op 16);

Quatre chansons françaises;

Skottilainen balladi (Scottish Ballad, op. 26);

Juhla-alkusoitto (Occasional Overture, op. 38);

Sinfonia da Requiem.

Peter Donohue, piano (op. 16, 21 & 26); Philip Fowke, piano (op. 26);
Jill Gomez, sopraano (Quatre chansons); Robert Tear, tenori (op. 14 & Praise We Great Men); Alison Hargan (sopraano), Mary King (kontraltto) & Willard White (basso) (Praise We Great Men);
 
City of Birmingham Symphony Chorus, Simon Halsey (op. 14, 79 & Praise We Great Men);

City of Birmingham Symphony Orchestra, Sir Simon Rattle.

EMI (2CD, 78 & 74 min), äänitetty Warwickin yliopistolla 1984 & 1990 ja Cheltenhamin kaupungintalolla 1982.

Tupla-albumi kokoaa yhteen kiitettävän laajan joukon teostyyppejä säveltäjän uran alkuvaiheilta ja myös kypsän mestaruuden ajalta. 
Amerikkalainen alkusoitto ja Kanadalainen karnevaali ovat Britteniä eloisimmillaan ja populaareimmillaan; jälkimmäinen lainaa kanadanranskalaisten suosimaa Alouette-laulelmaa. Hyvin miellyttävällä tavalla modernistinen on myös Nuori Apollon, tilaustyö Kanadan yleisradiolle vuodelta 1939. Pianolle ja jousille sävelletty teos perustuu W. B. Yeatsin keskeneräiseen Hesperion-runoon. Mytologisesta aiheesta huolimatta lopputulos on hyvin inhimillinen, ja siinä voi kuulla ulkopuolisuuden sävyttämää toiveikkuutta. Nämä olivat erittäin miellyttäviä tuttavuuksia, sillä ajatus siitä, että minulla voisi olla hauskaa Brittenin parissa, oli aiemmin minulle tyystin tuntematon. Myös kansanlauluja hyödyntävä Skottilainen balladi kahdelle pianolle ja orkesterille on mukava harvinaisuus. Vähemmän pysyvästi mieleen jää BBC:n sinfoniaorkesterille sävelletty Juhla-alkusoitto (Occasional Overture) vuodelta 1946, eikä sitä sen koommin Brittenin elinaikana esitettykään. Talon rakentaminen (The Building of the House) vuodelta 1967 on selvästi parempi näistä juhlateoksista. Se sävellettiin, kun kuningatar avasi virallisesti erään konserttitalon, ja sisältää hyvin suoraviivaisen kuoro-osuuden, jonka teksti on psalmeista.

Muutkin varhaisemmista opusnumeroista ovat enimmäkseen mieluisia tuttavuuksia, eikä niitä ainakaan Suomessa pääse vahingossakaan kuulemaan. Varsinkin Ballad of Heroes vuodelta 1939 on hyvin dramaattinen, tehosteisuudessaan (kaukaisuudessa puhaltavat trumpetit ym.) mahleriaaninen kantaatti. Se kuuluu säveltäjän kiivaan poliittiseen vaiheeseen - hän oli tuolloin lähellä radikaalivasemmistoa - mutta minään taistelulauluna sitä ei voi pitää. Hallitseva tunnelma on syvä melankolisuus. 

Melankoliaa ja surumielisyyttä huokuu myös suosikkiteokseni tällä tupla-albumilla, Sinfonia da Requiem vuodelta 1940. Sifonian syntyhistoria on eriskummallinen: Japanin hallitus tilasi koko joukon sävellyksiä keisarikunnan perustamisen 2600-vuotisjuhlallisuuksiin (Tradition mukaan auringonjumalattaren jälkeläinen Jimmu nousi keisariksi 11.2.660 eaa. Uskoo ken tahtoo.) useilta ajan johtavilta säveltäjiltä, mm. Richard Straussilta ja Britteniltä. Britten tuotti japanilaisten juhlallisuuksiin hyvin persoonallisen ja surumielisen sinfonian, jonka kolme osaa on nimetty katolisen sielunmessun osien mukaan ja omistettu säveltäjän vanhempien muistolle. Japanin hallitus ei kelpuuttanut sävellystä juhlallisuuksiin, ja hallituksen edustajat antoivat tästä eriäviä perusteluja. Britten itse sai Japanin konsulaatissa torut sinfoniansa kristillisestä aineksesta ja aiheettomasta alakuloisuudesta. (Requiemiin viittaavan nimen lisäksi sinfoniassa ei ole mitään uskonnollista ainesta.) Brittiläiset diplomaattilähteet taas epäilivät, että Britten ei ollut osannut varustaa sinfoniaansa riittävän muodollisella ja matelevalla omistuksella keisari Hirohitolle; ja Japanin Lontoon-suurlähetystö ilmoitti syyksi yksinkertaisesti sen, että partituuri oli saapunut Tokioon liian myöhään. Joka tapauksessa Britten sai pitää sävellyspalkkionsa, ja sinfonia otettiin vastaan epätavallisen suopeasti ensiesityksessä New Yorkissa. Sinfonia da Requiemistä on tullut suosikkini Brittenin teosluettelossa. Se on uniikki ja koskettava sinfonia, äärimmäisen keskittynyt ja surumielisen moderni.

Varhaisin albumin teoksista on neljän ranskankielisiin teksteihin sävelletyn laulun sarja, jonka Britten sävelsi 14-vuotiaana. Victor Hugon ja Paul Verlainen runoja sopraanolle sovittava laulusarja julkaistiin vasta vuonna 1983, ja se on ihan aiheellinen nuoruudenkurioisiteetti, joka osoittaa nuorukaisen osanneen lahjakkaasti omaksua Debussyn ja Ravelin tyyliä. Ne eivät kuitenkaan juuri vetoa minuun. Sangen viileäksi minut jättää myös vasenkätiselle pianolle ja orkesterille sävelletty yhdentoista muunnelman sarja, joka on nimetty Diversioiksi. Vuonna 1940 valmistunut teos sävellettiin erityisesti yksikätiselle itävaltalaispianistille Paul Wittgensteinille (jonka tunnetumpi veli on nimeltään Ludwig). Wittgenstein oli aikansa lupaavimpia pianisteja, joka menetti kätensä ensimmäisessä maailmansodassa, mutta onnistui jatkamaan uraansa sodan jälkeen tilaamalla johtavilta säveltäjiltä yksikätisiä pianoteoksia. Brittenin muunnelmasarja on makuuni turhan joustamaton, hermostunut ja junnaava.

Maineensa huipulla olleen säveltäjän myöhäistuotantoakin on hieman mahtunut albumille. Britten sävelsi vuonna 1974 kollegansa, australialais-amerikkalaisen Percy Graingerin (1882–1961) muistolle Sarjan englantilaisista kansansävelmistä; Grainger tuli tunnetuksi juuri englantilaisen kansanmusiikin kerääjänä ja kansansävelmien hyödyntäjänä. Noin vartin mittainen sävellys jäi Brittenin viimeiseksi orkesteriteokseksi, ja se on ehdottomasti kuulemisen arvoinen. Tunnelmat vaihtelevat hilpeästä kaihoisaan kymmenen kansansävelmän vuorotellessa, ja lopuksi kuullaan keskittynyt, kaipaava ja murheellinen päätös.

Brittenin viimeinen, keskeneräiseksi jäänyt Praise We Great Men on lyhyt, kolmiosainen pienoiskantaatti, joka kestää hädin tuskin kahdeksan minuuttia. Britten pyysi runoilija 
Edith Sitwelliä (1887–1964) kirjoittamaan runon juhlakonserttiin Prucellin ja Händelin juhlavuoden kunniaksi. Sitwell omisti juhlarunon Praise We Great Men Brittenille, joka oli tästä hyvin otettu. Britten kuoli, kun vain noin kolmannes työstä oli luonnosteltu. Britteniä jo aiemmin avustanut Colin Matthews (s. 1946) muokkasi fragmentit julkaistavaksi teokseksi, joka tosin yhä kattaa vain noin kolmasosan Brittenin suunnitteleman teoksen laajuudesta. Teoksessa on juhlan ja jäähyväisten tuntua, ja kiinnostavasta orkestraatiostaan huolimatta se tuntuu jäävän hieman torsoksi.

En luonnehtisi Britteniä missään nimessä suosikkisäveltäjieni joukkoon kuuluvaksi, mutta hän on ainakin tutustumisen arvoinen, ja väitän, että hänen orkesterimusiikkinsa voi olla useimmille aloittelijoille parempi vaihtoehto kuin hänen oopperansa. Tämä tupla-albumi tarjoaa runsaan valikoiman monipuolista Britteniä kantavina ja viimeisteltyinä esityksinä. 
Sir Simon Rattle (s. 1955) on kotimaansa musiikin suuri puolestapuhuja, ja hän on taiturimaisine orkestereineen parhaimmillaan, idiomaattisessa vedossa, tällä kokooma-albumilla, joka tarjoaa kätevästi suuren osan Brittenin orkesterimusiikista yhdessä korkealuokkaisessa paketissa. Moittimisen aihetta on vain siinä, että ohjelmalehtisestä puuttuvat kokonaan kaikki lauluosuuksien sanat.

lauantai 16. marraskuuta 2013

Šostakovitš: Sellokonsertto & Sinfonia nro 1

Dmitri Dmitrijevitš Šostakovitš (1906–1975) oli 1900-luvun kuuluisimpia säveltäjiä, ja häntä pidetään Neuvostoliiton suurimpana ja merkittävimpänä muusikkona  
Sergei Prokofjevin (18911953) ohella. Hänen tuotantonsa käsittää viisitoista sinfoniaa, kuusi konserttoa, runsaasti orkesterimusiikkia, viisi balettia, viisitoista jousikvartettoa, puolenkymmentä oopperaa tai pienoisoopperaa ja huomattavan määrän elokuvamusiikkia.

Nuori säveltäjä vuonna 1935 juuri sosialistisesta velhokoulusta valmistuneena.
Vaikka Šostakovitš teki tuotannollaan suuren palveluksen Neuvostoliiton kulttuurielämälle ja myös sen yleiselle kansainväliselle vakavastiotettavuudelle, ei hänen suhteensa kommunistidiktatuuriin ollut ongelmaton. Varsinkin Stalinin valtakaudella puoluepamput valvoivat vainoharhaisen tarkasti musiikkielämää yrittäen tukahduttaa kaiken kokeellisen modernismin. Neuvostoliiton työläiskansa ansaitsi puolueen mielestä musiikissa samaa kuin maalaustaiteessa: valmiiksi pureksittuja, ns. helppotajuisia ja pinnallisia toistoja 1800 luvulta ilman mitään kiihdyttävää tai ajatteluttavaa sisältöä. Toisin sanoen ideologista massaviihdettä taiteen asemesta. Erityisesti liian selkeästi erottuva yksilöllinen tyyli, yksilön ääni ja tyylilliset kokeilut olivat pitkään pannassa. Tämä sensuuri iski pahiten juuri Prokofjeviin ja Šostakovitšiin, joita uhkailtiin ja nöyryytettiin törkeillä tavoilla puolueen kulttuurituhkamunien toimesta absurdin "sosialistisen" "taiteen" varjolla. 

Ruusuja Stalinille. Esimerkki "taide"suuntauksesta nimeltä sosialistinen realismi. Harvoin nähty parityö on nimeltään Risuja Stalinille. Sen tekijä näyttää arkistotietojen mukaan kadonneen selittämättömästi jo joitakin vuosia ennen syntymäänsä.
Šostakovitš mukautui paineeseen lykkäämällä kokeilevampaa ja uskaliaampaa musiikkiaan tuonnemmaksi ja noudattamalla ainakin ulkoisesti niitä tyylillisiä suuntaviivoja, jotka kommunistihallinto typeryydessään asetti. Eräs paineenpurkukanava säveltäjälle oli kylmä, iloton iva ja sardonisuus, jota voi kuulla varsinkin hänen pienimuotoisemmissa teoksissaan, joissa nämä piirteet oli helpompi saada läpi viihteellisyyden varjolla. Šostakovitš on toisinaan hyvin sarkastinen säveltäjä. Se ei välttämättä tee hänen musiikistaan epämiellyttävämpää.

Ei pidä luulla, etteikö Šostakovitš olisi ollut sosialisti. Kaikki viittaa siihen, että hän periaatteessa hyväksyi sosialistiset ihanteet yhteiskuntapolitiikan alueella. On vaikeampaa sanoa, oliko hän varsinainen kommunisti. Joka tapauksessa hän liittyi Neuvostoliiton kommunistiseen puolueeseen vuonna 1960 (jotta hänet voitiin nimittää Neuvostoliiton säveltäjäin liiton johtoon). Hän myös oli Neuvostoliiton korkeimman neuvoston (sikäläinen parlamentaarinen leimasin) ja sen edeltäjän jäsen kulttuurielämän edustajana vuodesta 1947 kuolemaansa saakka. 

Stalinin kuolema oli paras asia, mitä Neuvostoliiton kulttuurielämälle ikinä tapahtui. Vähitellen 1950-luvun kulkiessa kohti loppuaan säveltaiteen tyylillinen kontrolli lieventyi siinä määrin, että 1910- ja 20-lukulaistyylinen modernismi alkoi tulla hyväksytyksi valtavirraksi, mikä työnsi hyväksyttävyyden rajoja laajemmalle. Šostakovitš saattoi tämän jälkeen säveltää hieman vapaammin ja vierailla jopa ulkomailla. (Prokofjev ei koskaan ehtinyt nauttia tästä suhteellisesta vapaudesta: hän kuoli samana päivänä kuin Stalin.)

Suhtautumiseni Šostakovitšin musiikkiin vaihtelee. Eräät hänen teoksensa, kuten monet orkesterisarjat ja sinfoniat, ovat minusta mainioita, mielenkiintoisia, dynaamisia ja omalaatuisia teoksia, joissa voi kuulla toisinaan taidemusiikissa muutoin harvinaista sarkastista otetta. Toisaalta iso osa hänen tuotannostaan jättää minut kylmäksi kuulostaen itsetarkoituksellisen laimealta ja synkältä tiheiköltä, jonka läpi tarpominen tuntuu jatkuvasti ylivoimaiselta (tähän joukkoon minun on luettava hänen jousikvartettonsa).

Tämä levy yhdistää Šostakovitšin parempaan tuotantoon kuuluvat teokset hänen uransa alusta ja loppupuolelta. Kyseessä on maineikas, Philadelphiassa vuonna 1959 tehty levytys, jonka valmistelussa säveltäjä itse oli mukana.


Šostakovitš:

Konsertto sellolle ja orkesterille nro 1 Es-duuri, op. 107;

Sinfonia nro 1 F-molli, op. 10.

Mstislav Rostropovitš, sello;
Philadelphia Orchestra, Eugene Ormandy.

Sony, äänitetty Philadelphiassa 1959. 

Esikoissinfoniansa Šostakovitš sävelsi valmistumistyökseen Leningradin konservatoriosta vuosina 192425. Teos sai ensiesityksensä vuonna 1926 Leningradin filharmoniassa. Säveltäjä oli tuolloin vielä 19-vuotias. Oppilastyöksi sinfonia on hämmästyttävän kypsä, vaikka perustuukin osin musiikkiainekseen, jota nuori muusikko oli pyöritellyt eri muodoissa jo vuosien ajan. Sinfonian voi katsoa edustavan hengeltään vielä sitä avantgardistista, eri vaikutteita vapaahkosti yhdistelevää särmikästä modernismia, joka kukoisti Neuvosto-Venäjällä lyhyen aikaa vallankumouksen jälkeen. Harmoniat ovat kirpeitä, rytmit vaihtelevia ja vaikutteet liikkuvat Rimski-Korsakovista populaarimusiikkiin. Mekanistinen huumori ei ole koskaan kovin kaukana, ei edes hitaassa Lento-osassa, vaikka teoksessa on toki vakaviakin sävyjä. Mutta paljon on jaksoja, jotka sopisivat mainiosti vanhan animaatiolyhärin taustamusiikiksi.

Sinfoniassa on paljon eloa ja väriä, vaikka varsin monet melodiat ja sävelmänpätkät ovatkin lopulta melko yhdentekeviä. Mainittava on Šostakovitšin ratkaisu käyttää pianoa sinfoniassa, mikä oli vielä tuolloin tradition näkökulmasta sangen erikoista. Kokonaisuus on kuitenkin hyvin viihdyttävä, ja sinfonia on myös kulttuurihistoriallisesti kiintoisa esimerkki tyylistä, joka liikkuu jossakin moottorimaisen futurismin, parodian ja klassillisen sinfoniaperinteen välimaastossa osaamatta sitoutua täydellisesti mihinkään. Teos on virkistävä silloin tällöin kuultuna, mutta Šostakovitšin sinfonisessa tuotannossa se ei kuulu suosikkeihini. Minusta säveltäjän parhaat sinfoniat sijoittuvat järjestyslukujen 4 ja 10 välille. 

Esikoissinfoniaa on joskus totuttu esittämään traagisempana ja vakavampana kuin mitä minusta olisi välttämätöntä, ikään kuin säveltäjän myöhempiin vaikeuksiin tähyävänä nuoruudentyönä. Minusta tämä hauska pikku sinfonia toimii kuitenkin aivan hyvin omillaan ilman tulevaisuutensa painolastia, ja siksi pidänkin tästä Eugene Ormandyn 
(s. Jenő Ormándy-Blau, 1899–1985) säveltäjän kanssa yhteistyössä tekemästä tulkinnasta, joka on suoraviivainen, eloisa ja viisastelevan nokkela ilman turhaa synkistelyä. Philadelphialaisorkesteri soittaa ihailtavan kurinalaisesti, ja särmää on paljon, kuten asiaan kuuluukin. Äänenlaatu ei vastaa enää aivan nykystandardeja, mutta siitä huolimatta terävät tehokeinot erottuvat hyvin.

Šostakovitšin Sellokonsertto nro 1 valmistui 1959. Se on omistettu säveltäjän ystävälle, 1900-luvun loistokkaimmaksi sellistiksi mainitulle Mstislav Rostropovitšille (1927–2007), joka sahasi teoksen ensiesityksen Leningradissa ja myös tämän ensilevytyksen Philadelphiassa. Tämä konsertto ei ole hivelevän kaunis eikä sulava. Se on pitkälti raaka, synkkä ja uskomatonta virtuositeettia vaativa sinfoninen mietintö, ja Rostropovitš tulkitsee sen sievistelemättä ja peittelemättä. Sello ei ole tässä kauneimmillaan, mutta esitys on yksinkertaisesti vangitseva. Siihen on lähes pakko uppoutua. Sello on raivoisa, valittava, vihainen, kirpeä, kylmä, epätoivoinen, kaikkea vuorollaan. Kaikki ei ole kaunista, mutta instrumentin emotionaalista kirjoa ei juuri missään muualla tuoda näin koskettavasti ja vaikuttavasti esiin. Orkesteri hoitaa osansa hienosti, ja paikoitellen kuullaan erinomaisia sooloja varsinkin puhaltimilta. Äänessä on paikoin rahinaa, mutta keskittyminen ei juuri pääse herpaantumaan niin, että sitä edes huomaisi. En edes pidä tästä konsertosta kovin paljoa, mutta Rostropovitšin tulkinta on ainutlaatuisessa intensiteetissään kunnioitettava, koskettava ja kuulemisen arvoinen. Konsertto nousee kiiltokuvamaisen sosialistisen "realismin" täydelliseksi vastakohdaksi, joka ei kuitenkaan yleisinhimillisessä vetoavuudessaan ole kiinnittynyt mitenkään ilmeisesti säveltäjän tai aikansa poliittiseen todellisuuteen.   

tiistai 12. marraskuuta 2013

Chopin: Pianokonsertot

Puolan suurimpana säveltäjänä ei yleisestä eurooppalaisesta linjasta poiketen pidetä ketään suurten linjojen orkesterisäveltäjää, vaikka sellaisiakin maa on tuottanut (Paderewski, Karłowicz, Szymanowski, Lutosławski, Penderecki). Sen sijaan Puolan kuuluisin muusikko on pianolle pienimuotoisia tunnelmapaloja säveltänyt ja vain muutaman kerran sinfoniaorkesteriin kevyesti koskenut Frédéric Chopin, puolalaisittain Fryderyk Chopin (1810–49).
Chopin 28 vuoden iässä. Yksityiskohta Eugène Delacroix'n kaksoismuotokuvasta, josta Chopin ei tiettävästi itse juurikaan pitänyt.
Chopin oli puoliksi ranskalainen ja nousi kuuluisuuteen ja menestykseen juuri Ranskassa, josta tuli hänen kotimaansa, mutta hän piti itseään aina puolalaisena, ja hänen hajotetun ja alistetun synnyinmaansa asia pysyi hänelle rakkaana läpi hänen valitettavan lyhyen elämänsä.

Chopinin isä, lothringeniläissyntyinen Nicolas Chopin (1771–1844), muutti Puolaan 16-vuotiaana, kun hänelle tarjottiin mahdollisuutta työskennellä kirjanpitäjänä varsovalaisessa tupakkatehtaassa. Vuonna 1792 Nicolas Chopin päätti jäädä Puolaan, 
mikä oli varmaankin viisasta, sillä Ranskassa hänet olisi kutsuttu palvelukseen Eurooppaa valloittamaan ja/tai kulkutautiin menehtymään. Sen sijaan Varsovassa hän osallistui Tadeusz Kościuszkon johtamaan kansannousuun Preussia ja Venäjää vastaan 
vuonna 1794. 
 Tupakkatehdas joutui lopettamaan toimintansa 1790-luvulla, ja Nicolas Chopin ansaitsi tämän jälkeen elantonsa ranskanopettajana. Hän solmi avioliiton Justyna Kryżanowskan kanssa vuonna 1806. Perhe asettui asumaan Żelazowa Wolan kylään n. 30 kilometrin päähän Varsovasta. Kevättalvella 1810 siellä syntyi myös (kastetodistuksen mukaan) 
Fridericus Franciscus Chopin

Nuori Chopin sai systemaattista piano-opetusta kuusivuotiaasta alkaen, eikä hänen tarvinnut eräiden muiden säveltäjien tapaan kamppailla muusikonuransa puolesta kotonaan: päinvastoin, Chopinin isä oli huomattava kulttuurinharrastaja ja tuki poikansa musikaalisuutta. Jo opiskeluaikanaan Varsovan konservatoriossa Chopin saavutti mainetta pianistina, ja 19-vuotiaana hän päätti lähteä länteen onneaan etsimään. Wienin kautta nuorukainen päätyi Pariisiin, minne hän päätti asettua vuonna 1832. Pariisissa asui runsaasti puolalaisia, osa poliittisina pakolaisina, ja kaupungin konsertti- ja salonkielämä sopi Chopinille. Lisäksi Venäjän repressiotoimet Puolassa tekivät paluusta synnyinmaahan varsin epämiellyttävän vaihtoehdon.

Pariisissa Chopin tapasi aikakauden kuuluisimmat pianistit, Friedrich Kalkbrennerin (17851849) ja Franz Lisztin (181186). Ennen kaikkea hän kuitenkin tutustui kirjailija ja seurapiirieläjä Amantine Dupiniin (180476), joka tunnetaan paremmin kirjailijanimellään George Sand. Chopinin ja Sandin muodostama susipari vietti talven 183839 Mallorcalla, missä ilmasto pahensi Chopinin tuberkuloosia. Tämä tauti heikensi Chopinin terveyttä jatkuvasti (hänen isänsä Nicolas kuoli siihen Puolassa 1844), ja viimeinen niitti oli matka Britanniaan. 
Chopin varhaisessa valokuvassa n. 1849.

Vuonna 1848 Chopin otti vastaan kutsun Lontooseen, kun Pariisissa ja muutenkin mantereella oli taas vaihteeksi vallankumousvuosi. Britannian ilmasto vain heikensi jo ennestään kuolemaisillaan olleen pianistin vointia, ja hän piti viimeisen uransa vain noin 30 julkisesta resitaalista Lontoossa viimeisillä voimillaan Britannian puolalaisten pakolaisten hyväksi. 45-kiloinen säveltäjä palasi Pariisiin marraskuussa 1848 ja sinnitteli hengissä vielä lähes vuoden. Hän kuoli tuberkuloosiin Place Vendômella sijaitsevassa huoneistossa aamuyöllä 17.10.1849. Hän oli 39-vuotias. 

Chopin ei ollut julkisuushakuinen, vaikka olikin toki tunnettu ja kuuluisa. Hän konsertoi harvoin, ja oli paremmin kotonaan intiimimmässä salonki-ilmapiirissä. Tämä käy ilmi myös hänen tuotannostaan. Chopinin teokset ovat pienimuotoisia ja runollisia tunnelmakuvia: herkkiä, lyhyitä mutta viipyileviä. Niissä on viehätysvoimaa, mutta ne vaativat sympaattisen tulkitsijan; pelkkä esittäminen jättää ne latteiksi. Pidän Chopinin tunnelmallisuudesta ja herkkyydestä sekä siitä, että hänen musiikissaan on yksilöllisesti venyvää varaa tulkinnalle, mutta olen silti enemmän kallellaan dramaattisten ja suurtenkin elkeiden romantiikkaan. Chopinin teoksissa voi kuulla toisinaan kiintoisankin kirjon tunteita melankoliaa, kaipuuta, surua, riemua, toivoa mutta niissä on silti yleensä salonkimusiikin lähtemätön leima, joskin ne edustavat lajityypin huippua. Chopin on minulle yleensä välipalamainen tunnelmavirkistys; minusta on vaikeata paneutua hänen musiikkiinsa kovin pitkäksi aikaa.

Chopin sävelsi kaksi suurimittaisinta ja sinfonisinta teostaan alle parikymppisenä ennen lähtöään Puolasta. Kyseessä on kaksi konserttoa pianolle ja orkesterille. Niiden järjestysluvut ovat 1 ja 2, tosin teosten kronologia on päinvastainen. Chopin esitti molemmat konsertot viimeisessä Puolan-konsertissaan. Tämän jälkeen hän ei palannut konserton lajityyppiin, ja muutenkin sävelsi erittäin vähän musiikkia muille instrumenteille kuin pianolle, johon hänellä tuntui olevan runollisen orgaaninen sidos. Molemmat pianokonsertot ovat olleet hyvin suosittuja ja vaikutusvaltaisia; niitä jäljiteltiin paljon 1800-luvun aikana. Olen jo ehtinyt käsitellä eräitä venäläisiä esimerkkejä vahvasti Chopin-vaikutteisista pianokonsertoista.  

Nyt otan käsittelyyn erään viimeaikaisen (ja erittäin hyvin myyneen) levytyksen Chopinin molemmista konsertoista.


 
Frédéric Chopin:

Pianokonsertot nro 1 & 2.

 
Lang Lang (piano);

Wiener Philharmoniker, Zubin Mehta.

Deutsche Grammophon, äänitetty Wienin Musikvereinissa 2008. 73 min 12 sek.


Tällä luksuriöösillä levyllä kiinalaissyntyinen pianisti Lang Lang (s. 1982) tulkitsee Chopinin konsertot niiden säveltämisjärjestyksessä. Wienin filharmonikot hoitavat orkesteriosuudet, joita voi välistä oikeutetusti kutsua säestykseksi, intialaissyntyisen Zubin Mehtan (s. 1936) komennossa.

Lang nousi kansainväliseen maineeseen 2000-vuosikymmenellä päästen nopeassa tahdissa esiintymään maailman huippuorkesterien kanssa. Hänen konserttinsa ja resitaalinsa tapaavat olla loppuunmyytyjä, ja hänen levyjään on myyty siihen malliin, että hän on menestyksekkäimpiä elossa olevia klassisia muusikoita. Hänellä on ollut vaikutusta siihen, että muualla maailmassa kituva fyysisten levyjen myynti on ollut kasvussa Kiinan markkinoilla. Lang ei kieltäydy myöskään populaarimmanpuoleisista tapahtumista, ja hän on esiintynyt usein viihtellisemmissäkin gaaloissa. Langia on moitittu joskus tämän vuoksi ulkokohtaiseksi, mutta on tunnustettava, että hän on väsymätön klassisen musiikin puolestapuhuja, joka on erittäin aktiivisesti mukana myös laaja-alaisessa hyväntekeväisyystoiminnassa.

Pinnalta tarkastellen tämä Chopin-levytys on erinomainen. Langin tulkinta on huolellisesti muotoiltua ja sekä piano että orkesteri soivat hivelevän kauniisti ja luonnollisesti. Varsinkin konserttojen hitaissa keskiosissa Langin tunnelmointi onnistuu erittäin palkitsevasti, ja nämä nautinnolliset, vuoroin samettiset ja helmeilevät musiikkikeitaat ovat puhdasta nautintoa. Mehta johtaa viimeisen päälle hiottua wieniläisorkesteria siten, että upeasta orkesterisoinnista tulee se tekijä, joka nostaa levyn luksusluokkaan. Totta puhuen Chopinin orkestraalisäveltäjän taidot eivät välttämättä ansaitsisi näin loistavaa orkesteria, mutta se kuulostaa suurenmoiselta, ja myös melko selkeä, erittäin luonnollinen ja häiriötön äänitys edesauttaa ylellistä yleisilmettä (Konsertto nro 1 on konserttitaltiointi, mitä ei juuri kuunnellessa arvaisi.)

On paketissa sentään parannettavaakin. Osan vastuusta saa kantaa säveltäjä. Chopin oli nämä konsertot säveltäessään hyvin nuori, ja ne olivat hänelle ilmeisesti ennen kaikkea tapa esitellä pianistinkykyjään yleisesti arvostetun sävellystyypin, konserton, puitteissa. Konserton rakenne ja orkesteriosuudet eivät ilmeisesti kiinnostaneet nuorukaista yhtä paljon, tai sitten hän oli epävarma taidoistaan näillä alueilla. Tosiasia on kuitenkin se, että näistä konsertoista tuntuu välillä puuttuvan suunta ja jännite. Se tekee niistä haastavia solisteille ja orkestereille. Varsinkin konserttojen avausosat tavoittelevat dramaattista painokkuutta, jota on vaikeata saada kantamaan, eikä siinä onnistuta tälläkään levyllä ihanteellisesti. Itse asiassa konserttojen avausosat ovat tulkintojen heikointa antia, jossa soitetaan tosin kauniisti, mutta ilman dramaattisen jännitteen luomaa painoarvoa. Lang sortuu välillä uskomaan, että fyysisesti voimakas soitto itsessään riittäisi draaman luomiseen, mutta ilman päämääriä yritykset jäävät puolinaisiksi. Jos tällaisia ongelmia ilmenee, voi niitä ainakin yrittää peitellä valitsemalla astetta ripeämmät tempot. Ikävä kyllä tätä kikkaa ei ole noudatettu, ja konserttojen avausosat tuntuvat välistä junnaavan venytetysti, mikä vain korostaa niiden heikkouksia.

Jos pystyy sietämään em. puutteita (useimmiten huomaan pystyväni), on tarjolla tulkinnallisesti ja draamallisesti melko keskinkertaisten avausosien jälkeen hyvin loistokkaasti helmeilevää ja ulospäinsuuntautunutta Chopiniä luksussäestyksellä. Kyse ei ole mistään järin syvällisistä tulkinnoista, mutta rohkenen väittää, ettei musiikkikaan ole kaikkein syvällisintä, onpahan vain hyvin miellyttävää ja viihdyttävää.

torstai 7. marraskuuta 2013

Musiikkia barokkitrumpetille

Trumpetti on rumpujen ja huilujen ohella vanhimpia soittimia. Egyptiläiset hautalöydöt osoittavat trumpetin historian ulottuvan vähintään 2500 vuoden taakse. Instrumentti on tietysti käynyt läpi paljon muutoksia ennen vakiintumistaan nykyiseen muotoonsa, joka tunnetaan kaikissa sinfoniaorkestereissa. Venttiilimekaniikalla on moderniin trumpettiin saatu varmempi ja luotettavampi sointi sekä huomattavasti helpompi soitettavuus, mutta 1500-luvulla jokseenkin vakiintuneen ja 1600-luvulla kukoistaneen venttiilittömän luonnontrumpetin soinnissa on usein hienostuneempi, laulavampi ja kirkkaampi ääni. Onneksi voimme nykyään nauttia halumme mukaan kumman tahansa instrumentin hyvistä puolista, sillä astetta korkeampaa virtuositeettia vaativan luonnontrumpetin eli barokkitrumpetin soitto elvytettiin 1900-luvun jälkimmäisen puoliskon aikana, ja nykyään eletään barokkitrumpetin toista kultakautta.
Trumpetinsoittaja pidoissa. Gerard Doun barokkiaikainen maalaus 1660-l.

Barokkitrumpetin soitettavuus on hieman helpottunut, kun 1960-luvulla onnistuttiin instrumenttiin lisäämään hallintaa helpottavia pieniä ilma-aukkoja, jotka eivät muuta radikaalista soittimen ääntä. Barokin aikana (n. 1600–1750) sävellettiin suuri määrä teoksia, joissa trumpetilla on merkittävä soolo-osuus. Ne oli usein tarkoitettu hoviorkestereiden tunnettujen virtuoosisoittajien käyttöön. Sittemmin teoksia on yhä esitetty modernilla trumpetilla, ja barokkitorven myöhäistä uutta tulemista kuvaakin hyvin se seikka, että nyt käsiteltävä äänite vuodelta 1995 sisältää kahden teoksen ensilevytykset sellaisella instrumentilla, jolle ne sävellettiin.


"The Art of the Baroque Trumpet, Vol. 1":

Johann Friedrich Fasch (1688–1758):

Trumpettikonsertto D-duuri (n. 1750);

Georg Friedrich Händel (1685–1759):

Mr. Handel's Celebrated Water Piece (Sarja D-molli, 1733);

Johann Melchior Molter (1696–1765):

Trumpettikonsertto nro 1 D-duuri (n. 1750);

Leopold Mozart (1719–87):

Trumpettikonsertto D-duuri (1762);

Henry Purcell (1659–95):

Sonaatti D-duuri (1694);

Georg Philipp Telemann (1681–1767):

Trumpettikonsertto nro 1 D-duuri;

Giuseppe Torelli (1658–1709):

Sonaatti D-duuri (1690).

 
Niklas Eklund, barokkitrumpetti;

Drottningholms Barockensemble, Nils-Erik Sparf.

Naxos, äänitetty Petruskyrkanissa Tukholmassa 1995. 57 min.

Göteborgilainen neljännen polven trumpetisti Niklas Eklund (s. 1969) loistaa tällä mainiolla barokkitrumpettisarjan avauslevyllä, joka pitää sisällään seitsemän useampiosaista teosta, jotka eivät liene suurelle yleisölle aivan jokapäiväisiä tuttavuuksia. Barokki-intoilijoiden keskuudessa ne tosin voidaan lukea trumpettimusiikin peruskirjastoon kuuluviksi. 

Valikoiman tunnetuin säveltäjä on Georg Friedrich Händel. Viisiosainen sarja, joka julkaistiin Lontoossa 1733 nimellä Mr. Handel's Celebrated Water Piece alkaa hyvin lyhyellä alkusoitolla, joka on sovitettu säveltäjän toisesta Vesimusiikkisarjasta vuodelta 1717. Sarjan muut osat (yksikään ei ylitä kestoltaan kahta minuuttia) ovat ilmeisesti Händelin uudelleensovituksia hänen aiemmista teoksistaan; ainakin yksi on jäljitetty hänen aiempaan oopperaansa.  

Muut säveltäjinä sangen hyvin tunnetut hahmot levyllä ovat Georg Philipp Telemann ja Henry Purcell. Hampurissa ja Darmstadtissa pisimmät työrupeamansa tehnyt Telemann (äänt. Tee-lemann) on historian tuotteliaimpia säveltäjiä, joka on palannut arvoon vasta vähitellen toisen maailmansodan jälkeen ikävä kyllä siinä vaiheessa jo kosolti hänen teoksiaan oli ehtinyt kadota. Telemann oli erityisen tykästynyt trumpettiin, ja hänen viehättävä ensimmäinen trumpettikonserttonsa oli tiettävästi ensimmäinen lajissaan Saksassa. Musiikki on vastustamatonta kekseliäisyydessään, ja Eklundin trumpetti soi esimerkillisen tarkasti ja näppärästi.

Purcell taas arvostetaan suurimmaksi englantilaiseksi säveltäjäksi ennen Elgaria. Hän sävelsi erityisesti näyttämölle, ja Sonaatti vuodelta 1694 on todennäköisesti syntynyt suunniteltuna välisoittona tai muunlaisena episodina johonkin suunnitteilla olleeseen draamaan. Erityisesti suvantomaisen kaunis Adagio ja teoksen kansanmusiikkivaikutteita esittelevä päätösosa miellyttävät korvaa.

Leopold Mozart tunnetaan omaa sävellystyötään paremmin W. A. Mozartin vaativana isänä. Hänen kaksiosainen trumpettikonserttonsa vuodelta 1762 edustaa hyvin myöhäistä barokkia, mutta se on mukava ja valoisa teos, jonka parissa kymmenminuuttinen vierähtää kepeissä tunnelmissa. Jälkimmäinen osa ilottelee tarttuvilla fanfaariaiheilla, joita Eklund kohtelee rakastavan napakasti.

Veronalaissyntyisen Giuseppe Torellin Suonata con stromenti e tromba taas on kohtalaisen juhlallinen neliosainen kokonaisuus, jossa on sekä tarmokkaan ekstrovertteja että hillityn mietteliäitä sävyjä. Näiden vuorottelu tuo hienosti esiin instrumentin tunnelma- ja tunneskaalan. Sointi vaihtelee voimaisen pehmeästä terävään ja rapeaan pysyen johdonmukaisen raikkaana.

Saksalaisten Faschin ja Molterin melko lailla samaan aikaan syntyneitä trumpettikonserttoja ei ole ennen tätä albumia levytetty barokkitrumpetilla. Ne ovat keskenään varsin samantyyppisiä, joskin Fasch on yleisvaikutelmaltaan hilpeämpi: hänen konserttonsa finaali kuulostaa välillä elegantilta, mutta reippaalta metsästysretkeltä torvifanfaarien keskellä.

Eklund soittaa kautta linjan häikäisevän kauniisti ja vivahteikkaasti, ja Nils-Erik Sparfin johtama Drottningholmin barokkiorkesteri suoriutuu hyvin, vaikka onkin usein hyvin selvästi säestäjän roolissa. Äänitys on hyvä. Albumin kuunteleminen on raikastuttava kokemus, ja tämä on erinomainen avaus Naxoksen barokkitrumpettisarjalle. Albumia voi suositella yleisesti kaikille vaski-instrumenteista pitäville. Vasket yleensäkin pääsevät liian harvoin loistamaan huomion keskipisteenä näin juhlallisesti ja kauniisti.

keskiviikko 6. marraskuuta 2013

Sibelius: Verk för stråkorkester

Enligt min mening är Jean Sibelius (1865–1957) den största finländska (och finlandssvenska) konstnären. Sibelius symfonier och tondikter är originella, individuella och facinerande mästerverk som söker sina likar.
Jean Sibelius (1910-talet)
Trots att jag beundrar Sibelius stora orkesterverk, har jag alltid varit ganska reserverad mot hans kammarmusik och pianoverk. Sibelius kammarmusik omfattar några veritabla mästerverkt. ex. stråkkvartetten Voces intimae men också flera kompositioner som har inte så mycket substans och låter ganska medelmåttiga. Sibelius pianomusik innehållar några charmanta miniatyrer, men det är bara lite för lätt att glömma dem helt efter lyssningen.

Man borde dock fatta att sådana ganska enkla och korta verk för små ensembler var i den tiden en viktig inkomstkälla för tonsättare. Pengar från dessa mindre kompositioner hjälpte betala för större, ambitiösare projekt som symfonier. Man får inte glömma den här ekonomiska sidan av konsten, men om jag ska vara ärlig, måste jag erkänna att Sibelius var som bäst när han arbetade med en hel symfoniorkester.

Här har vi dock en skiva av Sibelius verk för stråkorkester performerad av österbottniska musiker:  

Jean Sibelius: Verk för stråkorkester:

Ett ensamt skidspår (3 min 11 sek)
(för recitatör, stråkinstrument och harpa);

Grevinnas konterfej (3 min 39 sek)
(för recitatör och stråkinstrument)

Musik till Mikael Lybecks skådespel "Ödlan", op. 8:
Scène nr. 1 (3:12);
Scène nr. 2 (16:17);

Presto (6:00);

Andante festivo (5:18);

Rakastava (Älskaren) för stråkorkester, pukar och triangel, op. 14:
Älskaren (3:28)
Stigen till älskaden (2:24)
God natt ... Farväl (4:52);

Romans, op. 42 (4:35);

Suite champêtre, op. 98 b:
Pièce characteristique (2:25);
Mélodie élégiaque (3:03);
Danse (1:59);

Impromptu (6:29);

Svit för violin och stråkorkester D-moll, op. 117:
Country Scenery (Landskap på landet) (2:37);
Evening in Spring (Vårafton) (3:23);
In the Summer (På sommaren) (1:56).

Lilga Kovanko & Matti Lehtinen, recitation;
Jari Valo, violin (op. 117);

Mellersta Österbottens kammarorkester (Keski-Pohjanmaan kamariorkesteri), 

Juha Kangas.

Warer Apex (ursprungligen Finlandia Records), inspelningen i Kaustby kyrka, 1993.
76 min 21 sek. 

Juha Kangas (f. 1945) grundade Mellersta Österbottens kammarorkester i 1972 och dirigerade sin skapelse ändå till 2010. På engelska heter den internationellt aktiva orkestern Ostrobothnian Chamber Orchestra.

De första två artiklarna på den här skivan tillhör i en konstig kategori av klassisk musik. Genren är kallad melodram. En melodram var ett verk i den högromantiska stilen som föddes under den franska revolutionen och var populär på 1800-talet. Melodram utnyttjade dramatisk recitation med musik på bakgrunden. 
  Ursprungligen skrev Sibelius melodramen Ett ensamt skidspår (text av Bertel Gripenberg) för solopiano och recitatör år 1925, men han arrangerade verket för stråk och harpa år 1948 – en av hans sista kompositionaktiviteter. Musiken är ganska trivsam, lite som Tjajkovskij. Men Matti Lehtinens recitation är lite komisk och - för melodramatisk. Verket är dock en intressant kuriositet.
  Grevinnas kontrefej är också en melodram (text av Zacharias Topelius), och det här verket har mera charm än Skidspåret. Man kan höra klara ekon från Finlandia här. Lilga Kovanko är en skådespelare, och hennes interpretation av texten är mycket bättre än Lehtinens (Lehtinen, som är operatisk baryton, har en snygg röst, men hans tolkning är gråtfylld och histrionisk). Jag måste klaga över bristen på texter till dessa melodramer i programhäften.

Sibelius skrev musiken till Ödlan, ett skådespel av Mikael Lybeck, år 1909. På den här skivan får vi höra på två scener, tillsammans ca. 20 minuter av musik som är ganska dålig och episodisk. Jag kan inte komma ihåg någon tema eller melodi ur den här tråkiga och långa futiliteten. Ödlan måste vara det sämsta tonverket av Sibelius som jag har någonsinn lyssnat på. Ibland låter den som bakgrundsmusik till en dålig film som försöker vara spännande.  
Musiken till Ödlan är ingen kuriositet, eftersom ett verk borde vara av åtminstone marginaliskt intresse för att vara ordet "kuriositet" värd. Musiken till Ödlan är helt ointresserade och opersonligt - och mycket, mycket för lång! Kangas och sin orkester försöker skapa spänning, men deras goda spelande lyckas inte rädda helheten.

Med Rakastava är det anders. Sviten tillhör Sibelius bättre kammarverk och bevisar att han kunde skapa också för små orkestrar. Rakastava är ett bra exempel om den veka maskulina känsligheten som är typisk för Sibelius stil. Texturer är väldigt transparenta, men helheten är ändå fyllig. Men är Rakastava ett mästerverk? Så påstår skivans programhäfte, men jag tycker att verket är "bara" trevligt och ganska skickligt.

Andante festivo är en av Sibelius vackraste och ståtligaste verk. Tonsättaren skrev verket till Säynätsalo fabrikens 25-årsfest i 1922. Ursprungligen var kompostitionen för stråkkvartett, men ca. 1930 arrangerade Sibelius den för en större stråkorkester och pukor. Jag älskar Andante festivo: den är högsinnad och full av kontrollerad känslighet, lite likadan som Symfoni nr. 7, men ljusigare. Kangas fullgör sitt uppdrag med heder, dock personligen skulle jag preferera en lite mera flytande utförande.

Skivans sista verk, Svit för violin och orkester, op. 117 är också sista artikeln i Sibelius officiella verkkatalog. Sviten upptäcktes på 1980-talet, men tyvärr är fyndet inget speciellt: musiken är trevlig at lyssna på och låter som en mini-serenad. Fast Sviten är bekväm och atmosfärrik, är den ingen mästerverk. Markeringar i Sibelius originalmanuskript är på engelska. Kanske skulle tonsättaren publicera verket i Storbritannien eller de Förenta staterna.

Andra verk på skivan är inget att klaga på men inget speciellt heller. Romans, op. 42 är mycket känslig och effektiv, men Presto och Impromptu är ganska intetsägande verk, dock improptu har en charmant dansrytm. Suite champêtre (Böndesviten) låter lättsinnig, men jag kan inte tänka på något annat att säga om den.

Denna skiva borde först och främst intressera Sibelius-entusiaster. Jag köpte skivan (som var jättebillig) för att kunna lyssna på Andante festivo, som är utmärkt. Annat material på CD:n är ganska okej, men Ödlan är skräcklig. Juha Kangas dirigerar sin skickliga orkester stiligt, men skivan kan rekommenderas bara till de som vill egna allt som Sibelius skrivit.

lauantai 2. marraskuuta 2013

Cherubini: Requiem D-molli; Mozart: Kruunajaismessu

Pyhäinpäivänä on tuskin sopivampaa kuunneltavaa kuin edesmenneille omistettu messu. Musiikkihistorian tunnetuin requiem on tietysti Mozartin. Tänään käsittelyssä on kuitenkin erään toisen sielunmessu, jonka säveltäjä aivan tarkoituksella kirjoitti omaan käyttöönsä, ilman mitään paisuteltuja anekdootteja, legendoja tai Saliereja. Kyseessä on aiemmin alkusoittojen kautta tuttu Luigi Cherubini, Beethovenin korkeimmalle arvostama aikalaiskollega. Cherubini sävelsi kaksi requiemiä, jälkimmäisen omalle sielulleen.

Maria Luigi Carlo Zenobio Salvatore Cherubini (17601842) syntyi Firenzessä cembalistin perheeseen ja opiskeli Toskanan suurherttuan myöntämän apurahan turvin. Cherubini alkoi jo varhain pitää Italian musiikkielämää jämähtäneenä ja kaavoihin kangistuneena, ja matkusti hieman yli 20-vuotiaana Englantiin ja Ranskaan. Hän piti näiden maiden ilmapiiristä, ja asettui loppuiäkseen Ranskaan, missä esiintyi nimellä 
Louis Cherubini.

Ranskalaistunut Cherubini saavutti menestystä näyttämöteoksien säveltäjänä, vaikka hänkin sai tuta ranskalais- ja varsinkin pariisilaisyleisöjen oikukkaan maun heilahdukset. Hän onnistui kuitenkin navigoimaan taitavasti läpi myrskyisän vallankumouksen ja ensimmäisen keisarikunnan päivät Bourbonien restauraatioon saakka menettämättä asemaansa Ranskan johtavaksi tunnustettuna säveltäjänä. Vallankumouskauden jälkeen Cherubini alkoi erikoistua uskonnollisiin teostyyppeihin. Hän sävelsi useita menestyksekkäitä messuja, kuten C-mollirequiemin Ludvig XVI:n muistolle.

Pariisin konservatorion rehtori Cherubinista tehtiin vuonna 1822, ja hän laati merkittävän, pitkään käytössä säilyneen kontrapunktin oppikirjan. Vanhemmiten Cherubinista tuli jäykistyvän musiikillisen establishmentin edustaja, jota vastaan nuorten avantgardistien, kuten Berlioz'n, oli hyökättävä. Jälkipolville välittynyttä kuvaa Cherubinista jäykistelevänä oppimestarina ei ole ainakaan parantanut säveltäjän yleinen kärttyisyys. Kollega 
Adolphe Adamin mukaan Cherubini oli tasainen luonne, aina pahalla päällä. Vapaa-aikanaan Cherubini piti vilkasta seuraelämää muiden taitelijoiden, varsinkin 
Frédéric Chopinin ja Gioacchino Rossinin sekä parhaaksi ystäväkseen mainitun taidemaalari Jean-Auguste-Dominique Ingres'n kanssa. Rentoutuakseen Cherubini harrasti maalausta. Cherubini oli naimisissa Anne Cécile Touretten kanssa vuodesta 1794; parilla oli kolme lasta.

Cherubini kuoli Pariisissa maaliskuun iduksena 1842 saavutettuaan Ranskan korkeimmat valtiolliset kunnianosoitukset ja aseman maansa musiikin huipulla. Hänet unohdettiin varsin nopeasti sadan vuoden ajaksi, ja nykyisinkin hänen teostensa esityksiä ja levytyksiä on pidettävä lievinä harvinaisuuksina.
Cherubinin hautamonumentti Père-Lachaisen hautausmaalla Pariisissa, vain muutaman metrin etäisyydellä Frédéric Chopinin viimeisestä leposijasta.
Cherubini sävelsi C-mollirequieminsä omia hautajaisiaan varten vuonna 1836, kuusi vuotta ennen kuolemaansa. Teoksessa ei ole lainkaan sävelletyissä messuissa tavallisia solistirooleja, vaan kaikesta laulusta vastaa mieskuoro. Solistien sivuuttamisesta voi syyttää katolista kirkkoa. Cherubinin aiempi (ja tunnetumpi) C-mollirequiem Ludvig XVI:n muistolle vuodelta 1816 oli sävelletty normaalin messun tyyliin kuorolle ja solisteille. Itse paavi 
Pius VII katsoi tarpeelliseksi puuttua asiaan jälkikäteen, ja katolisen kirkon kannaksi muodostui, että naisäänten käyttö messuissa oli epäsuotavaa, sillä kyseessä on liturgia, ja pappeus kuuluu vain miehille. Näin ollen messuihin ei naisten äänellä ole asiaa.

Eikä paljon muuallekaan. Mitä tähdellistä sanottavaa naisilla nyt muutenkaan voisi olla?
Pask Pius VII:n seuraajat olivat kaikissa asioissa vielä häntäkin vanhoillisempia ja tiukkakalottisempia, ja Cherubinin ratkaisun voi nähdä joko myöntymisenä tai myöntyväisenä vastalauseena katolisen kirkon taidevastaiselle politiikalle sulkea naisten lauluääni sakraaliteosten ulkopuolelle. Pelkkä mieskuoron ja orkesterin yhdistelmä antaa Cherubinin myöhäiselle requiemille yhtenäisen ja hieman ankaran yleissävyn. Solistit kieltämättä toisivat vivahteita tähän sielunmessuun, joka voi välistä tuntua hiukan ilmattomalta. Vokaalisen vaihtelun puuttumisen huomaa vähän väliä, ja joitakin kertoja teoksessa käydään vaarallisen lähellä tylsistymisen rajapyykkiä, mutta ei kuitenkaan sentään Bachin passioasteella. (Oikeasti, Bachin Matteus-passio on ehkä unettavin ja tylsin ikinä kuulemani teos. Ei musiikillisesti huono, mutta loputtoman pitkästyttävä. En omista siitä yhtään levytystä, eikä suunnitelmissani ole hankkiakaan niin kauan kuin saatavilla on mielenkiintoisempia ja vähemmän tappavan pitkästyttäviä teoksia, kuten vaikkapa mitä tahansa muuta ikinä sävellettyä.)

Toisaalta Cherubini osaa taidokkaasti suhteuttaa orkesterin ja kuoron keskenään, ja lopputuloksesta kuuluu asiaanmukainen hyvästijätön vaikutelma, mutta mukana on silti kelpo mitalla dramatiikkaakin. En usko, että kovin moni intoutuisi omaa kuolemaansa suunnitellessaan näinkään viihdyttävään ilmaisuun. Itselleen sielunmessua tehnyt säveltäjä on pitänyt ilmaisunsa mieskuoron kanssa koruttomana tinkimättä silti muodon kunnianhimoisuudesta tai kompleksisuudesta.

Teoksen vahvin osa on sen mittava keskus, 11-minuuttinen Dies irae, jossa on tuomiopäivän energiaa. Siinä ei tosin ole Mozartin tai Verdin saavuttamien kauhunväristysten veroista kammoa, vaan tämä apokalyptinen visio on hallittua tuhoa, ja tarkastelukulmana on itsevarma tietoisuus profetian todellisuudesta. Mozart ja Verdi pitävät kauhunäkynsä lyhyinä päätyäkseen rauhoittavampiin tunnelmiin seuraavissa osissa, mutta Cherubini tekee Vihan päivästä sielunmessunsa pisimmän ja laajimman osan. Ehkä hän tekee tämän silkkaa luontaista kärttyisyyttään, mutta siitä huolimatta kappale etenee palkitsevasti tuhosta siihen armoon, jonka Jumala kuitenkin lopulta on luvannut, mutta silti mieskuoron vääjäämättömän maskuliinisessa tunnelmassa. Cherubinin Dies irae on tässä narratiivisesti ja ehkä jopa teologisesti tarkoituksenmukaisempi kuin lajityypin tunnustetuissa merkkiteoksissa.

Juhlallisin ja ulospäinsuuntautunein osa on neliminuuttinen Sanctus, joka alkaa mahtavilla fanfaariniskuilla ja etenee mietteliään keskussuvannon kautta itsevarmaan huipennukseen. Komeata kuultavaa. Päätösosaksi valittu Agnus Dei (teoksen osat järjestyksineen ovat tismalleen samat kuin säveltäjän aiemmassa requiemissä vuodelta 1816) saattaa Cherubinin musiikillisen testamentin loppuun sopivan armollisissa tunnelmissa, muttei ilman muutamia hillityn dramaattisia käänteitä. Cherubinin Requiem D-mollissa on kiinnostava, omalaatuinen ja järjestelmällinen teos. Sävellystekniikkansa hiotun metodismin puolesta ainakin sitä voi pitää soveliaana testamenttina tälle vahvasti akatemisoituneelle säveltäjälle, mutta mukana on myös riittävästi kipinöitä, jotta teos tekisi oikeutta uudistusmielisenä innovaattorina aloittaneelle taiteilijalle ja hänen hyvin järjestäytyneelle mielikuvitukselleen.

W. A. Mozartin (175691) Kruunajaismessu (Krönungsmesse) on, kuten nimestäkin saattaa päätellä, tunnelmaltaan ja lähtökohdiltaan riemullisempi ja ekstrovertimpi tapaus. Nimi tosin ei ollut Mozartin itsensä antama, eikä hän säveltänyt sitä tilausteoksena kruunajaisiin. Ensiesityksensä teos sai todennäköisesti tuoreeltaan pääsiäissunnuntaina, siis kirkkovuoden iloisimpiin kuuluvan jumalanpalveluksen yhteydessä, 1779 Salzburgin tuomiokirkossa. Kruunajaisassosiaation teos sai joskus 1800-luvun alussa Wienin keisarillisen hovin liepeillä, kun teos otettiin käyttöön keisarillis-sakraalien juhlatilaisuuksien yhteydessä. Joskus näkee mainintoja siitä, että Kruunajaismessu olisi saanut nimensä siitä, että se esitettiin Leopold II:n (1790) tai Frans II:n (1792) kruunajaisissa, mutta kummallekaan väitteelle ei löydy kovin pitäviä todisteita. Alituisesti rahantarpeessa ollut Mozartin perhe tuskin olisi jättänyt moista seikkaa mainitsematta kirjeenvaihdossaan.

Joka tapauksessa teos sopisi erinomaisesti kruunajaisiin. Se on juhlallinen, mutta silti johdonmukaisen iloinen ja huoleton. Tämän viihdyttävämmäksi ei lyhyen kaavan messu enää muutu juhlavuudesta tinkimättä. Jopa armonanelut ovat pirskahtelevia.

Ja tässä albumi, joka yhdistää nämä kaksi lähtökohdiltaan varsin erilaista teosta yli viidenkymmenen vuoden takaisina, remasteroituina taltiointeina: 


Luigi Cherubini

Requiem D-molli (40 min 29 sek).

W. A. Mozart

Messu C-duuri K. 317, "Kruunajaismessu" (26 min 35 sek).

Tšekin laulukuoro, Josef Vesalka;
Tšekin filharmonia (Cherubini).

Maria Stader (sopraano), Oralia Dominiguez (kontraltto), Ernst Haefliger (tenori), 
Michel Roux (basso);
Chœur Elizabeth Brasseur;
Orchestre Lamoureux Paris (Mozart).

Igor Markevitš.

Deutsche Grammophon, äänitetty Prahan Rudolfinumissa 1962 (Cherubini) ja 
Salle de la Mutualitéssa Pariisissa 1959 (Mozart). 67 min 11 sek.

Ukrainalaissyntyinen säveltäjä ja kapellimestari Igor Borisovitš Markevitš (1912–83, Ihor Markevytš, tunnettu lännessä yleisesti muodossa Markevitch). Kasakka-aateliston vesa muutti perheineen Pariisiin jo vuosia ennen Venäjän vallankumousta, ja tuli tunnetuksi säveltäjänä, ennen kuin hänelle urkeni ura kysyttynä ja arvostettuna kapellimestarina, mikä ikävä kyllä jätti hänen ansionsa säveltäjänä täysin varjoonsa. Markevitš jätti jälkeensä monipuolisen diskografian, jonka arvostus on hänen kuolemansa jälkeen vain kasvanut.

Cherubini-taltiointi on tehty Tšekkoslovakiassa joulukuussa 1962 paikallisin voimin, eikä siitä keksi esityksellisten seikkojen suhteen paljoakaan parannettavaa. Orkesteri on mainio, vaskissa on ytyä, ja kuoro on suurenmoinen, vivahteikas, väkevä ja välitön. Markevitš osaa tuoda hyvin esiin Cherubinin teknisen taituruuden ja hyödyntää myös säveltäjän dramatiikkaa, joka voisi heikommassa tulkinnassa tämän teoksen kohdalla tulla melkein ohitetuksi. Erittäin ansiokas tulkinta hyvästä teoksesta. Valittaa voi lähinnä äänitystä, joka on digitaalisesti remasteroitunakin kohtalaisen iäkkään kuuloinen, mikä vaikuttaa haitallisesti äänen luontevaan sekoittumiseen ja luo välistä vaikutelman siitä, että oltaisiin lisähapen tarpeessa. Ääni ei kuitenkaan puuroudu missään kohtaa, ja kaiken kaikkiaan äänitystä voi pitää ihan kelvollisena.

Mozartin tapauksessa orkesteri ei ole aivan yhtä vahvoilla, mitä täyteläisyyteen tulee, mutta soitossa on potkua ja energiaa, ja onneksi Kruunajaismessussa on paljon tehosteellisia yksityiskohtia, jotka pitävät menon kiintoisana. Solistit tekevät erittäin hyvää työtä. Varsinkin sveitsiläinen Mozartiin erikoistunut Maria Stader (1911–99) ja hänen maanmiehensä Ernst Haefliger (1919–2007) ovat hyvässä vedossa, ja heidän ilmaisunsa sopii hyvin Markevitšin energiseen tulkintaan tästä messusta.

Tämä albumi on hyvä niille, jotka haluavat tutustua Cherubinin harvoin kuultuun myöhempään Requiemiin. Mozartkin on miellyttävä ja energisyydessään mukaansatempaava, mutta tästä suositusta teoksesta on saatavilla tämän sinänsä toimivan ja erittäin hyvillä solisteilla siunatun levytyksen lisäksi paljon kilpailevia taltiointeja, joiden äänityksen laatu on parempi.