Šostakovitš: Sellokonsertto & Sinfonia nro 1

Dmitri Dmitrijevitš Šostakovitš (1906–1975) oli 1900-luvun kuuluisimpia säveltäjiä, ja häntä pidetään Neuvostoliiton suurimpana ja merkittävimpänä muusikkona  
Sergei Prokofjevin (1891–1953) ohella. Hänen tuotantonsa käsittää viisitoista sinfoniaa, kuusi konserttoa, runsaasti orkesterimusiikkia, viisi balettia, viisitoista jousikvartettoa, puolenkymmentä oopperaa tai pienoisoopperaa ja huomattavan määrän elokuvamusiikkia.

Nuori säveltäjä vuonna 1935 juuri sosialistisesta velhokoulusta valmistuneena.

Vaikka Šostakovitš teki tuotannollaan suuren palveluksen Neuvostoliiton kulttuurielämälle ja myös sen yleiselle kansainväliselle vakavastiotettavuudelle, ei hänen suhteensa kommunistidiktatuuriin ollut ongelmaton. Varsinkin Stalinin valtakaudella puoluepamput valvoivat vainoharhaisen tarkasti musiikkielämää yrittäen tukahduttaa kaiken kokeellisen modernismin. Neuvostoliiton työläiskansa ansaitsi puolueen mielestä musiikissa samaa kuin maalaustaiteessa: valmiiksi pureksittuja, ns. helppotajuisia ja pinnallisia toistoja 1800 luvulta ilman mitään kiihdyttävää tai ajatteluttavaa sisältöä. Toisin sanoen ideologista massaviihdettä taiteen asemesta. Erityisesti liian selkeästi erottuva yksilöllinen tyyli, yksilön ääni ja tyylilliset kokeilut olivat pitkään pannassa. Tämä sensuuri iski pahiten juuri Prokofjeviin ja Šostakovitšiin, joita uhkailtiin ja nöyryytettiin törkeillä tavoilla puolueen kulttuurituhkamunien toimesta absurdin "sosialistisen" "taiteen" varjolla. 

Ruusuja Stalinille. Esimerkki "taide"suuntauksesta nimeltä sosialistinen realismi. Harvoin nähty parityö on nimeltään Risuja Stalinille. Sen tekijä näyttää arkistotietojen mukaan kadonneen selittämättömästi jo joitakin vuosia ennen syntymäänsä.

Šostakovitš mukautui paineeseen lykkäämällä kokeilevampaa ja uskaliaampaa musiikkiaan tuonnemmaksi ja noudattamalla ainakin ulkoisesti niitä tyylillisiä suuntaviivoja, jotka kommunistihallinto typeryydessään asetti. Eräs paineenpurkukanava säveltäjälle oli kylmä, iloton iva ja sardonisuus, jota voi kuulla varsinkin hänen pienimuotoisemmissa teoksissaan, joissa nämä piirteet oli helpompi saada läpi viihteellisyyden varjolla. Šostakovitš on toisinaan hyvin sarkastinen säveltäjä. Se ei välttämättä tee hänen musiikistaan epämiellyttävämpää.

Ei pidä luulla, etteikö Šostakovitš olisi ollut sosialisti. Kaikki viittaa siihen, että hän periaatteessa hyväksyi sosialistiset ihanteet yhteiskuntapolitiikan alueella. On vaikeampaa sanoa, oliko hän varsinainen kommunisti. Joka tapauksessa hän liittyi Neuvostoliiton kommunistiseen puolueeseen vuonna 1960 (jotta hänet voitiin nimittää Neuvostoliiton säveltäjäin liiton johtoon). Hän myös oli Neuvostoliiton korkeimman neuvoston (sikäläinen parlamentaarinen leimasin) ja sen edeltäjän jäsen kulttuurielämän edustajana vuodesta 1947 kuolemaansa saakka. 

Stalinin kuolema oli paras asia, mitä Neuvostoliiton kulttuurielämälle ikinä tapahtui. Vähitellen 1950-luvun kulkiessa kohti loppuaan säveltaiteen tyylillinen kontrolli lieventyi siinä määrin, että 1910- ja 20-lukulaistyylinen modernismi alkoi tulla hyväksytyksi valtavirraksi, mikä työnsi hyväksyttävyyden rajoja laajemmalle. Šostakovitš saattoi tämän jälkeen säveltää hieman vapaammin ja vierailla jopa ulkomailla. (Prokofjev ei koskaan ehtinyt nauttia tästä suhteellisesta vapaudesta: hän kuoli samana päivänä kuin Stalin.)

Suhtautumiseni Šostakovitšin musiikkiin vaihtelee. Eräät hänen teoksensa, kuten monet orkesterisarjat ja sinfoniat, ovat minusta mainioita, mielenkiintoisia, dynaamisia ja omalaatuisia teoksia, joissa voi kuulla toisinaan taidemusiikissa muutoin harvinaista sarkastista otetta. Toisaalta iso osa hänen tuotannostaan jättää minut kylmäksi kuulostaen itsetarkoituksellisen laimealta ja synkältä tiheiköltä, jonka läpi tarpominen tuntuu jatkuvasti ylivoimaiselta (tähän joukkoon minun on luettava hänen jousikvartettonsa).

Tämä levy yhdistää Šostakovitšin parempaan tuotantoon kuuluvat teokset hänen uransa alusta ja loppupuolelta. Kyseessä on maineikas, Philadelphiassa vuonna 1959 tehty levytys, jonka valmistelussa säveltäjä itse oli mukana.

Šostakovitš:

Konsertto sellolle ja orkesterille nro 1 Es-duuri, op. 107;

Sinfonia nro 1 F-molli, op. 10.

Mstislav Rostropovitš, sello;
Philadelphia Orchestra, Eugene Ormandy.

Sony, äänitetty Philadelphiassa 1959. 

Esikoissinfoniansa Šostakovitš sävelsi valmistumistyökseen Leningradin konservatoriosta vuosina 1924–25. Teos sai ensiesityksensä vuonna 1926 Leningradin filharmoniassa. Säveltäjä oli tuolloin vielä 19-vuotias. Oppilastyöksi sinfonia on hämmästyttävän kypsä, vaikka perustuukin osin musiikkiainekseen, jota nuori muusikko oli pyöritellyt eri muodoissa jo vuosien ajan. Sinfonian voi katsoa edustavan hengeltään vielä sitä avantgardistista, eri vaikutteita vapaahkosti yhdistelevää särmikästä modernismia, joka kukoisti Neuvosto-Venäjällä lyhyen aikaa vallankumouksen jälkeen. Harmoniat ovat kirpeitä, rytmit vaihtelevia ja vaikutteet liikkuvat Rimski-Korsakovista populaarimusiikkiin. Mekanistinen huumori ei ole koskaan kovin kaukana, ei edes hitaassa Lento-osassa, vaikka teoksessa on toki vakaviakin sävyjä. Mutta paljon on jaksoja, jotka sopisivat mainiosti vanhan animaatiolyhärin taustamusiikiksi.

Sinfoniassa on paljon eloa ja väriä, vaikka varsin monet melodiat ja sävelmänpätkät ovatkin lopulta melko yhdentekeviä. Mainittava on Šostakovitšin ratkaisu käyttää pianoa sinfoniassa, mikä oli vielä tuolloin tradition näkökulmasta sangen erikoista. Kokonaisuus on kuitenkin hyvin viihdyttävä, ja sinfonia on myös kulttuurihistoriallisesti kiintoisa esimerkki tyylistä, joka liikkuu jossakin moottorimaisen futurismin, parodian ja klassillisen sinfoniaperinteen välimaastossa osaamatta sitoutua täydellisesti mihinkään. Teos on virkistävä silloin tällöin kuultuna, mutta Šostakovitšin sinfonisessa tuotannossa se ei kuulu suosikkeihini. Minusta säveltäjän parhaat sinfoniat sijoittuvat järjestyslukujen 4 ja 10 välille. 

Esikoissinfoniaa on joskus totuttu esittämään traagisempana ja vakavampana kuin mitä minusta olisi välttämätöntä, ikään kuin säveltäjän myöhempiin vaikeuksiin tähyävänä nuoruudentyönä. Minusta tämä hauska pikku sinfonia toimii kuitenkin aivan hyvin omillaan ilman tulevaisuutensa painolastia, ja siksi pidänkin tästä Eugene Ormandyn 
(s. Jenő Ormándy-Blau, 1899–1985) säveltäjän kanssa yhteistyössä tekemästä tulkinnasta, joka on suoraviivainen, eloisa ja viisastelevan nokkela ilman turhaa synkistelyä. Philadelphialaisorkesteri soittaa ihailtavan kurinalaisesti, ja särmää on paljon, kuten asiaan kuuluukin. Äänenlaatu ei vastaa enää aivan nykystandardeja, mutta siitä huolimatta terävät tehokeinot erottuvat hyvin.

Šostakovitšin Sellokonsertto nro 1 valmistui 1959. Se on omistettu säveltäjän ystävälle, 1900-luvun loistokkaimmaksi sellistiksi mainitulle Mstislav Rostropovitšille (1927–2007), joka sahasi teoksen ensiesityksen Leningradissa ja myös tämän ensilevytyksen Philadelphiassa. Tämä konsertto ei ole hivelevän kaunis eikä sulava. Se on pitkälti raaka, synkkä ja uskomatonta virtuositeettia vaativa sinfoninen mietintö, ja Rostropovitš tulkitsee sen sievistelemättä ja peittelemättä. Sello ei ole tässä kauneimmillaan, mutta esitys on yksinkertaisesti vangitseva. Siihen on lähes pakko uppoutua. Sello on raivoisa, valittava, vihainen, kirpeä, kylmä, epätoivoinen, kaikkea vuorollaan. Kaikki ei ole kaunista, mutta instrumentin emotionaalista kirjoa ei juuri missään muualla tuoda näin koskettavasti ja vaikuttavasti esiin. Orkesteri hoitaa osansa hienosti, ja paikoitellen kuullaan erinomaisia sooloja varsinkin puhaltimilta. Äänessä on paikoin rahinaa, mutta keskittyminen ei juuri pääse herpaantumaan niin, että sitä edes huomaisi. En edes pidä tästä konsertosta kovin paljoa, mutta Rostropovitšin tulkinta on ainutlaatuisessa intensiteetissään kunnioitettava, koskettava ja kuulemisen arvoinen. Konsertto nousee kiiltokuvamaisen sosialistisen "realismin" täydelliseksi vastakohdaksi, joka ei kuitenkaan yleisinhimillisessä vetoavuudessaan ole kiinnittynyt mitenkään ilmeisesti säveltäjän tai aikansa poliittiseen todellisuuteen.