Britten: Orkesteriteoksia

Marraskuun 22. päivänä vuonna 2013 tuli kuluneeksi sata vuotta englantilaissäveltäjä Benjamin Brittenin (1913–1976) syntymästä. Hänet luetaan 1900-luvun suurimpien brittimuusikoiden joukkoon. Brittenin laaja tuotanto, jonka kulmakiven muodostavat hänen kaksitoista tummasävyistä oopperaansa, edustaa omaperäistä ja konservatiivista modernismia, jossa on vaikutteita englantilaisesta kansanmusiikista, Debussyn ja Ravelin orkestraatiosta sekä Mahlerin kirkkaasta visiosta sekä tämän ennakkoluulottomuudesta erilaisten tyylien yhdistelemisessä. Kuollessaan Britten oli ollut jo muutaman vuosikymmenen maansa johtava säveltäjä, ja hänen suosionsa on osoittanut postuumistikin kestävyytensä.

Britten brittiläisimmillään.

Britten syntyi hammaslääkärin perheeseen Lowestoftissa Suffolkissa, ja hänen musikaaliset lahjansa huomattiin kotona erittäin nopeasti. Brittenin äiti kannusti poikaa vertaansa vailla olevalla kunnianhimolla: hänen tavoitteensa oli saada klassisen musiikin kolmen B:n sarjaan – Bach, Beethoven, Brahms – lisättyä neljäs B. Britten sai kaiken musiikillisen kasvatuksensa pelkästään elävän musiikin muodossa, ja hän on viimeisiä säveltäjiä, joille näin kävi. Brittenin omituinen isä kieltäytyi kategorisesti sietämästä gramofonia tai radiota kotona.

Britten oli sairaalloinen lapsi, ja keuhkotauti oli viedä hänet pienenä; hänen henkensä säästyi, mutta hän sai elinikäisen sydänvaurion, joka lopulta vei hänet hautaan. 
Musiikkiopintojensa jälkeen Britten työllistyi elokuvasäveltäjäksi: 1930-luvulla hän teki musiikin kymmeniin brittiläisiin elokuviin. Vuonna 1937 Britten tapasi tenori Peter Pearsin (1910–1986), josta tuli hänen läheinen työtoverinsa, innoittajansa ja elämänkumppaninsa.

Britten sävelsi elokuvien ohella vakavampaa musiikkia, joka tapasi saada ristiriitaisen vastaanoton. 30-40-lukujen taitteessa Britten ja Pears viettivät joitakin vuosia Kanadassa ja Yhdysvalloissa. Pari palasi Britanniaan vuonna 1942, kun Britten oli kyllästynyt kehnoihin arvosteluihin myös Amerikassa. Ennen kaikkea Britten oli kuitenkin löytänyt runoilija  
George Crabben (1754–1832), jonka kuvaukset suffolkilaisesta maalais- ja työläiselämästä herättivät säveltäjässä sekä inspiraation liekin että koti-ikävän. Britanniassa Britten ja Pears järjestivät loppusodan ajan hengenkohotuskiertueita – he olivat aseistakieltäytyjiä, ja Brittenin terveydentila ei olisi muutenkaan juuri muunlaista sotaponnistusta sallinut.

Vuonna 1945, juuri kun sota Euroopassa oli ohi, sai Lontoossa ensi-iltansa Brittenin Crabben runoihin perustama suffolkilainen kylädraamaooppera Peter Grimes. Se oli sensaatiomainen menestys, kauden suurin oopperatapaus, joka nosti Brittenin ensi luokan säveltäjäksi kotimaassaan. Hänestä tuli sekä kysytty säveltäjä että esiintyjä, ja seuraavien vuosikymmenien aikana hän oli vähintään yhtä tunnettu kapellimestarina kuin säveltäjänä.

Britten oli lasten musiikkikasvatuksen puolestapuhuja; hänen tunnetuin yksittäinen orkesteriteoksensa lienee The Young Person's Guide to the Orchestra, didaktinen ja silti mukaansatempaava orkesterin esittely, joka otti säveltäjän käsissä muodokseen  
barokkisäveltäjä Henry Purcellin Abelazer-näyttämömusiikin tanssiteemasta johdetun muunnelmasarjan ja fuugan.

Britten sai myös virallista arvonantoa. Häneltä tilattiin ooppera Elisabet II:n kruunajaisia juhlistamaan 1953, ja hänen uransa suurimpana tähtihetkenä voi pitää vuonna 1962 ensiesityksensä saanutta War Requiemiä, jota Dmitri Šostakovitš ylisti 1900-luvun suurimmaksi sävellykseksi. Symboliarvoltaan valtavan merkittävässä tilaisuudessa sotaan osallistuneiden suurmaiden parhaat solistit esittivät Luftwaffen 1940 tuhoaman Coventryn katedraalin raunioiden luona Brittenin itse laatiman uudelleentulkinnan sielunmessusta, jossa osa liturgiasta on korvattu ensimmäisessä maailmansodassa kaatuneiden runoilijoiden säkeillä. 

Brittenin ura pysyi tasaisesti huipputasolla, mutta hänen terveytensä alkoi rappeutua. Sydämen vajaatoiminta johti yhä paheneviin vaikeuksiin, eikä asiaa auttanut se, että säveltäjän työtahti ei ottanut hidastuakseen. Vuonna 1972 lääkäri antoi Brittenille kaksi vuotta elinaikaa, ellei tämä suostuisi sydänleikkaukseen. Britten viivytti leikkausta saadakseen valmiiksi itselleen läheisen hankkeen, oopperaversion Thomas Mannin pienoisromaanista Kuolema Venetsiassa. Lopulta, vuonna 1973, Britten ehti leikkaukseen, joka halvautti osittain hänen oikean kätensä. Kapellimestarin ja pianistin työt saivat jäädä, mutta säveltäminen jatkui aivan loppuun saakka. Britten koki sen velvollisuudekseen, sillä hän, mahdollisesti äitinsä kannustuksen ja paineidenkasaamisen seurauksena, uskoi vakaasti olevansa suuri nero – ilman mitään ironiaa. Tämä teki kritiikin vastaanottamisen hänelle hyvin hankalaksi, mutta toisaalta hän tasapainotti tilannetta olemalla erittäin itsekriittinen.

Benjamin Britten kuoli sydämen vajaatoimintaan 4.12.1976. Aiemmin samana vuonna hän oli ensimmäisenä säveltäjänä saanut elinikäiseen parlamenttipaikkaan (ylähuoneessa) oikeuttavan paronin arvon. Kuudentenakymmenentenäkolmantena syntymäpäivänään Britten järjesti jäähyväisjuhlat ystävilleen. Hän antoi viimeisen työstämänsä sävellyksen, Praise We Great Men -teoksen luonnosmaisen käsikirjoituksen sellisti Mstislav Rostropovitšille tämän ollessä jäähyväiskäynnillä noin viikkoa ennen säveltäjän kuolemaa. Brittenille tarjottiin hautapaikkaa Westminster Abbeystä, minne perinteisesti on saatettu lepoon kansakunnan suuret taiteilijat ja tiedemiehet, mutta Britten halusi tulla haudatuksi vaatimattomasti ja siten, että hänen miehensä Pears voisi aikanaan levätä hänen vieressään.

Olen löytänyt Brittenin pariin vasta melko äskettäin. Tutustuin häneen ensiksi ooperataltiointien kautta, eikä reaktioni ollut suotuisa. En pidä Brittenin oopperoista. Niissä on kiistatta hyvää draaman tajua, ja musiikki sopii tekstiin, mutta ne ovat tyyliltään minulle liian raakoja, hiomattomia ja ahdistavia. Ensikosketuksen jälkeen en pitänyt Britteniä kovin kiinnostavana, ja välttelin häntä monta vuotta. Ennakkoluuloni ovat onneksi hälventyneet muutama vuosi sitten, kun uskaltauduin hankkimaan nyt käsiteltävän kaksoislevyn, joka esittelee Brittenin monipuolisena, värikkäänä ja särmikkäänä taiteilijana.  

Benjamin Britten:

Amerikkalainen alkusoitto (An American Overture, op. 27);

Sankarien balladi (Ballad of Heroes, op. 14);

Diversioita pianolle (vasenkätisesti) ja orkesterille op. 21;

Talon rakentaminen -alkusoitto (The Building of the House, op. 79);

Praise We Great Men (kantaatti, viim. & ork. Colin Matthews);

Sarja englantilaisista kansansävelmistä: 'A Time There Was...', op. 90;

Kanadalainen karnevaali (Canadian Carnival, op. 19);

Nuori Apollon (Young Apollo, op 16);

Quatre chansons françaises;

Skottilainen balladi (Scottish Ballad, op. 26);

Juhla-alkusoitto (Occasional Overture, op. 38);

Sinfonia da Requiem.

Peter Donohue, piano (op. 16, 21 & 26); Philip Fowke, piano (op. 26);
Jill Gomez, sopraano (Quatre chansons); Robert Tear, tenori (op. 14 & Praise We Great Men); Alison Hargan (sopraano), Mary King (kontraltto) & Willard White (basso) (Praise We Great Men);
 
City of Birmingham Symphony Chorus, Simon Halsey (op. 14, 79 & Praise We Great Men);

City of Birmingham Symphony Orchestra, Sir Simon Rattle.

EMI (2CD, 78 & 74 min), äänitetty Warwickin yliopistolla 1984 & 1990 ja Cheltenhamin kaupungintalolla 1982.

Tupla-albumi kokoaa yhteen kiitettävän laajan joukon teostyyppejä säveltäjän uran alkuvaiheilta ja myös kypsän mestaruuden ajalta. 
Amerikkalainen alkusoitto ja Kanadalainen karnevaali ovat Britteniä eloisimmillaan ja populaareimmillaan; jälkimmäinen lainaa kanadanranskalaisten suosimaa Alouette-laulelmaa. Hyvin miellyttävällä tavalla modernistinen on myös Nuori Apollon, tilaustyö Kanadan yleisradiolle vuodelta 1939. Pianolle ja jousille sävelletty teos perustuu W. B. Yeatsin keskeneräiseen Hesperion-runoon. Mytologisesta aiheesta huolimatta lopputulos on hyvin inhimillinen, ja siinä voi kuulla ulkopuolisuuden sävyttämää toiveikkuutta. Nämä olivat erittäin miellyttäviä tuttavuuksia, sillä ajatus siitä, että minulla voisi olla hauskaa Brittenin parissa, oli aiemmin minulle tyystin tuntematon. Myös kansanlauluja hyödyntävä Skottilainen balladi kahdelle pianolle ja orkesterille on mukava harvinaisuus. Vähemmän pysyvästi mieleen jää BBC:n sinfoniaorkesterille sävelletty Juhla-alkusoitto (Occasional Overture) vuodelta 1946, eikä sitä sen koommin Brittenin elinaikana esitettykään. Talon rakentaminen (The Building of the House) vuodelta 1967 on selvästi parempi näistä juhlateoksista. Se sävellettiin, kun kuningatar avasi virallisesti erään konserttitalon, ja sisältää hyvin suoraviivaisen kuoro-osuuden, jonka teksti on psalmeista.

Muutkin varhaisemmista opusnumeroista ovat enimmäkseen mieluisia tuttavuuksia, eikä niitä ainakaan Suomessa pääse vahingossakaan kuulemaan. Varsinkin Ballad of Heroes vuodelta 1939 on hyvin dramaattinen, tehosteisuudessaan (kaukaisuudessa puhaltavat trumpetit ym.) mahleriaaninen kantaatti. Se kuuluu säveltäjän kiivaan poliittiseen vaiheeseen - hän oli tuolloin lähellä radikaalivasemmistoa - mutta minään taistelulauluna sitä ei voi pitää. Hallitseva tunnelma on syvä melankolisuus. 

Melankoliaa ja surumielisyyttä huokuu myös suosikkiteokseni tällä tupla-albumilla, Sinfonia da Requiem vuodelta 1940. Sifonian syntyhistoria on eriskummallinen: Japanin hallitus tilasi koko joukon sävellyksiä keisarikunnan perustamisen 2600-vuotisjuhlallisuuksiin (Tradition mukaan auringonjumalattaren jälkeläinen Jimmu nousi keisariksi 11.2.660 eaa. Uskoo ken tahtoo.) useilta ajan johtavilta säveltäjiltä, mm. Richard Straussilta ja Britteniltä. Britten tuotti japanilaisten juhlallisuuksiin hyvin persoonallisen ja surumielisen sinfonian, jonka kolme osaa on nimetty katolisen sielunmessun osien mukaan ja omistettu säveltäjän vanhempien muistolle. Japanin hallitus ei kelpuuttanut sävellystä juhlallisuuksiin, ja hallituksen edustajat antoivat tästä eriäviä perusteluja. Britten itse sai Japanin konsulaatissa torut sinfoniansa kristillisestä aineksesta ja aiheettomasta alakuloisuudesta. (Requiemiin viittaavan nimen lisäksi sinfoniassa ei ole mitään uskonnollista ainesta.) Brittiläiset diplomaattilähteet taas epäilivät, että Britten ei ollut osannut varustaa sinfoniaansa riittävän muodollisella ja matelevalla omistuksella keisari Hirohitolle; ja Japanin Lontoon-suurlähetystö ilmoitti syyksi yksinkertaisesti sen, että partituuri oli saapunut Tokioon liian myöhään. Joka tapauksessa Britten sai pitää sävellyspalkkionsa, ja sinfonia otettiin vastaan epätavallisen suopeasti ensiesityksessä New Yorkissa. Sinfonia da Requiemistä on tullut suosikkini Brittenin teosluettelossa. Se on uniikki ja koskettava sinfonia, äärimmäisen keskittynyt ja surumielisen moderni.

Varhaisin albumin teoksista on neljän ranskankielisiin teksteihin sävelletyn laulun sarja, jonka Britten sävelsi 14-vuotiaana. Victor Hugon ja Paul Verlainen runoja sopraanolle sovittava laulusarja julkaistiin vasta vuonna 1983, ja se on ihan aiheellinen nuoruudenkurioisiteetti, joka osoittaa nuorukaisen osanneen lahjakkaasti omaksua Debussyn ja Ravelin tyyliä. Ne eivät kuitenkaan juuri vetoa minuun. Sangen viileäksi minut jättää myös vasenkätiselle pianolle ja orkesterille sävelletty yhdentoista muunnelman sarja, joka on nimetty Diversioiksi. Vuonna 1940 valmistunut teos sävellettiin erityisesti yksikätiselle itävaltalaispianistille Paul Wittgensteinille (jonka tunnetumpi veli on nimeltään Ludwig). Wittgenstein oli aikansa lupaavimpia pianisteja, joka menetti kätensä ensimmäisessä maailmansodassa, mutta onnistui jatkamaan uraansa sodan jälkeen tilaamalla johtavilta säveltäjiltä yksikätisiä pianoteoksia. Brittenin muunnelmasarja on makuuni turhan joustamaton, hermostunut ja junnaava.

Maineensa huipulla olleen säveltäjän myöhäistuotantoakin on hieman mahtunut albumille. Britten sävelsi vuonna 1974 kollegansa, australialais-amerikkalaisen Percy Graingerin (1882–1961) muistolle Sarjan englantilaisista kansansävelmistä; Grainger tuli tunnetuksi juuri englantilaisen kansanmusiikin kerääjänä ja kansansävelmien hyödyntäjänä. Noin vartin mittainen sävellys jäi Brittenin viimeiseksi orkesteriteokseksi, ja se on ehdottomasti kuulemisen arvoinen. Tunnelmat vaihtelevat hilpeästä kaihoisaan kymmenen kansansävelmän vuorotellessa, ja lopuksi kuullaan keskittynyt, kaipaava ja murheellinen päätös.

Brittenin viimeinen, keskeneräiseksi jäänyt Praise We Great Men on lyhyt, kolmiosainen pienoiskantaatti, joka kestää hädin tuskin kahdeksan minuuttia. Britten pyysi runoilija 
Edith Sitwelliä (1887–1964) kirjoittamaan runon juhlakonserttiin Prucellin ja Händelin juhlavuoden kunniaksi. Sitwell omisti juhlarunon Praise We Great Men Brittenille, joka oli tästä hyvin otettu. Britten kuoli, kun vain noin kolmannes työstä oli luonnosteltu. Britteniä jo aiemmin avustanut Colin Matthews (s. 1946) muokkasi fragmentit julkaistavaksi teokseksi, joka tosin yhä kattaa vain noin kolmasosan Brittenin suunnitteleman teoksen laajuudesta. Teoksessa on juhlan ja jäähyväisten tuntua, ja kiinnostavasta orkestraatiostaan huolimatta se tuntuu jäävän hieman torsoksi.

En luonnehtisi Britteniä missään nimessä suosikkisäveltäjieni joukkoon kuuluvaksi, mutta hän on ainakin tutustumisen arvoinen, ja väitän, että hänen orkesterimusiikkinsa voi olla useimmille aloittelijoille parempi vaihtoehto kuin hänen oopperansa. Tämä tupla-albumi tarjoaa runsaan valikoiman monipuolista Britteniä kantavina ja viimeisteltyinä esityksinä. 
Sir Simon Rattle (s. 1955) on kotimaansa musiikin suuri puolestapuhuja, ja hän on taiturimaisine orkestereineen parhaimmillaan, idiomaattisessa vedossa, tällä kokooma-albumilla, joka tarjoaa kätevästi suuren osan Brittenin orkesterimusiikista yhdessä korkealuokkaisessa paketissa. Moittimisen aihetta on vain siinä, että ohjelmalehtisestä puuttuvat kokonaan kaikki lauluosuuksien sanat.