Maria Luigi Carlo Zenobio Salvatore Cherubini (1760–1842) syntyi Firenzessä cembalistin perheeseen ja opiskeli Toskanan suurherttuan myöntämän apurahan turvin. Cherubini alkoi jo varhain pitää Italian musiikkielämää jämähtäneenä ja kaavoihin kangistuneena, ja matkusti hieman yli 20-vuotiaana Englantiin ja Ranskaan. Hän piti näiden maiden ilmapiiristä, ja asettui loppuiäkseen Ranskaan, missä esiintyi nimellä
Louis Cherubini.
Ranskalaistunut Cherubini saavutti menestystä näyttämöteoksien säveltäjänä, vaikka hänkin sai tuta ranskalais- ja varsinkin pariisilaisyleisöjen oikukkaan maun heilahdukset. Hän onnistui kuitenkin navigoimaan taitavasti läpi myrskyisän vallankumouksen ja ensimmäisen keisarikunnan päivät Bourbonien restauraatioon saakka menettämättä asemaansa Ranskan johtavaksi tunnustettuna säveltäjänä. Vallankumouskauden jälkeen Cherubini alkoi erikoistua uskonnollisiin teostyyppeihin. Hän sävelsi useita menestyksekkäitä messuja, kuten C-mollirequiemin Ludvig XVI:n muistolle.
Pariisin konservatorion rehtori Cherubinista tehtiin vuonna 1822, ja hän laati merkittävän, pitkään käytössä säilyneen kontrapunktin oppikirjan. Vanhemmiten Cherubinista tuli jäykistyvän musiikillisen establishmentin edustaja, jota vastaan nuorten avantgardistien, kuten Berlioz'n, oli hyökättävä. Jälkipolville välittynyttä kuvaa Cherubinista jäykistelevänä oppimestarina ei ole ainakaan parantanut säveltäjän yleinen kärttyisyys. Kollega
Adolphe Adamin mukaan Cherubini oli tasainen luonne, aina pahalla päällä. Vapaa-aikanaan Cherubini piti vilkasta seuraelämää muiden taitelijoiden, varsinkin
Frédéric Chopinin ja Gioacchino Rossinin sekä parhaaksi ystäväkseen mainitun taidemaalari Jean-Auguste-Dominique Ingres'n kanssa. Rentoutuakseen Cherubini harrasti maalausta. Cherubini oli naimisissa Anne Cécile Touretten kanssa vuodesta 1794; parilla oli kolme lasta.
Cherubini kuoli Pariisissa maaliskuun iduksena 1842 saavutettuaan Ranskan korkeimmat valtiolliset kunnianosoitukset ja aseman maansa musiikin huipulla. Hänet unohdettiin varsin nopeasti sadan vuoden ajaksi, ja nykyisinkin hänen teostensa esityksiä ja levytyksiä on pidettävä lievinä harvinaisuuksina.
Cherubinin hautamonumentti Père-Lachaisen hautausmaalla Pariisissa, vain muutaman metrin etäisyydellä Frédéric Chopinin viimeisestä leposijasta. |
Pius VII katsoi tarpeelliseksi puuttua asiaan jälkikäteen, ja katolisen kirkon kannaksi muodostui, että naisäänten käyttö messuissa oli epäsuotavaa, sillä kyseessä on liturgia, ja pappeus kuuluu vain miehille. Näin ollen messuihin ei naisten äänellä ole asiaa.
Eikä paljon muuallekaan. Mitä tähdellistä sanottavaa naisilla nyt muutenkaan voisi olla? |
Toisaalta Cherubini osaa taidokkaasti suhteuttaa orkesterin ja kuoron keskenään, ja lopputuloksesta kuuluu asiaanmukainen hyvästijätön vaikutelma, mutta mukana on silti kelpo mitalla dramatiikkaakin. En usko, että kovin moni intoutuisi omaa kuolemaansa suunnitellessaan näinkään viihdyttävään ilmaisuun. Itselleen sielunmessua tehnyt säveltäjä on pitänyt ilmaisunsa mieskuoron kanssa koruttomana tinkimättä silti muodon kunnianhimoisuudesta tai kompleksisuudesta.
Teoksen vahvin osa on sen mittava keskus, 11-minuuttinen Dies irae, jossa on tuomiopäivän energiaa. Siinä ei tosin ole Mozartin tai Verdin saavuttamien kauhunväristysten veroista kammoa, vaan tämä apokalyptinen visio on hallittua tuhoa, ja tarkastelukulmana on itsevarma tietoisuus profetian todellisuudesta. Mozart ja Verdi pitävät kauhunäkynsä lyhyinä päätyäkseen rauhoittavampiin tunnelmiin seuraavissa osissa, mutta Cherubini tekee Vihan päivästä sielunmessunsa pisimmän ja laajimman osan. Ehkä hän tekee tämän silkkaa luontaista kärttyisyyttään, mutta siitä huolimatta kappale etenee palkitsevasti tuhosta siihen armoon, jonka Jumala kuitenkin lopulta on luvannut, mutta silti mieskuoron vääjäämättömän maskuliinisessa tunnelmassa. Cherubinin Dies irae on tässä narratiivisesti ja ehkä jopa teologisesti tarkoituksenmukaisempi kuin lajityypin tunnustetuissa merkkiteoksissa.
Juhlallisin ja ulospäinsuuntautunein osa on neliminuuttinen Sanctus, joka alkaa mahtavilla fanfaariniskuilla ja etenee mietteliään keskussuvannon kautta itsevarmaan huipennukseen. Komeata kuultavaa. Päätösosaksi valittu Agnus Dei (teoksen osat järjestyksineen ovat tismalleen samat kuin säveltäjän aiemmassa requiemissä vuodelta 1816) saattaa Cherubinin musiikillisen testamentin loppuun sopivan armollisissa tunnelmissa, muttei ilman muutamia hillityn dramaattisia käänteitä. Cherubinin Requiem D-mollissa on kiinnostava, omalaatuinen ja järjestelmällinen teos. Sävellystekniikkansa hiotun metodismin puolesta ainakin sitä voi pitää soveliaana testamenttina tälle vahvasti akatemisoituneelle säveltäjälle, mutta mukana on myös riittävästi kipinöitä, jotta teos tekisi oikeutta uudistusmielisenä innovaattorina aloittaneelle taiteilijalle ja hänen hyvin järjestäytyneelle mielikuvitukselleen.
W. A. Mozartin (1756–91) Kruunajaismessu (Krönungsmesse) on, kuten nimestäkin saattaa päätellä, tunnelmaltaan ja lähtökohdiltaan riemullisempi ja ekstrovertimpi tapaus. Nimi tosin ei ollut Mozartin itsensä antama, eikä hän säveltänyt sitä tilausteoksena kruunajaisiin. Ensiesityksensä teos sai todennäköisesti tuoreeltaan pääsiäissunnuntaina, siis kirkkovuoden iloisimpiin kuuluvan jumalanpalveluksen yhteydessä, 1779 Salzburgin tuomiokirkossa. Kruunajaisassosiaation teos sai joskus 1800-luvun alussa Wienin keisarillisen hovin liepeillä, kun teos otettiin käyttöön keisarillis-sakraalien juhlatilaisuuksien yhteydessä. Joskus näkee mainintoja siitä, että Kruunajaismessu olisi saanut nimensä siitä, että se esitettiin Leopold II:n (1790) tai Frans II:n (1792) kruunajaisissa, mutta kummallekaan väitteelle ei löydy kovin pitäviä todisteita. Alituisesti rahantarpeessa ollut Mozartin perhe tuskin olisi jättänyt moista seikkaa mainitsematta kirjeenvaihdossaan.
Joka tapauksessa teos sopisi erinomaisesti kruunajaisiin. Se on juhlallinen, mutta silti johdonmukaisen iloinen ja huoleton. Tämän viihdyttävämmäksi ei lyhyen kaavan messu enää muutu juhlavuudesta tinkimättä. Jopa armonanelut ovat pirskahtelevia.
Ja tässä albumi, joka yhdistää nämä kaksi lähtökohdiltaan varsin erilaista teosta yli viidenkymmenen vuoden takaisina, remasteroituina taltiointeina:
Luigi Cherubini:
Requiem D-molli (40 min 29 sek).
W. A. Mozart:
Messu C-duuri K. 317, "Kruunajaismessu" (26 min 35 sek).
Tšekin laulukuoro, Josef Vesalka;
Tšekin filharmonia (Cherubini).
Maria Stader (sopraano), Oralia Dominiguez (kontraltto), Ernst Haefliger (tenori),
Michel Roux (basso);
Chœur Elizabeth Brasseur;
Orchestre Lamoureux Paris (Mozart).
Igor Markevitš.
Deutsche Grammophon, äänitetty Prahan Rudolfinumissa 1962 (Cherubini) ja
Salle de la Mutualitéssa Pariisissa 1959 (Mozart). 67 min 11 sek.
Ukrainalaissyntyinen säveltäjä ja kapellimestari Igor Borisovitš Markevitš (1912–83, Ihor Markevytš, tunnettu lännessä yleisesti muodossa Markevitch). Kasakka-aateliston vesa muutti perheineen Pariisiin jo vuosia ennen Venäjän vallankumousta, ja tuli tunnetuksi säveltäjänä, ennen kuin hänelle urkeni ura kysyttynä ja arvostettuna kapellimestarina, mikä ikävä kyllä jätti hänen ansionsa säveltäjänä täysin varjoonsa. Markevitš jätti jälkeensä monipuolisen diskografian, jonka arvostus on hänen kuolemansa jälkeen vain kasvanut.
Cherubini-taltiointi on tehty Tšekkoslovakiassa joulukuussa 1962 paikallisin voimin, eikä siitä keksi esityksellisten seikkojen suhteen paljoakaan parannettavaa. Orkesteri on mainio, vaskissa on ytyä, ja kuoro on suurenmoinen, vivahteikas, väkevä ja välitön. Markevitš osaa tuoda hyvin esiin Cherubinin teknisen taituruuden ja hyödyntää myös säveltäjän dramatiikkaa, joka voisi heikommassa tulkinnassa tämän teoksen kohdalla tulla melkein ohitetuksi. Erittäin ansiokas tulkinta hyvästä teoksesta. Valittaa voi lähinnä äänitystä, joka on digitaalisesti remasteroitunakin kohtalaisen iäkkään kuuloinen, mikä vaikuttaa haitallisesti äänen luontevaan sekoittumiseen ja luo välistä vaikutelman siitä, että oltaisiin lisähapen tarpeessa. Ääni ei kuitenkaan puuroudu missään kohtaa, ja kaiken kaikkiaan äänitystä voi pitää ihan kelvollisena.
Mozartin tapauksessa orkesteri ei ole aivan yhtä vahvoilla, mitä täyteläisyyteen tulee, mutta soitossa on potkua ja energiaa, ja onneksi Kruunajaismessussa on paljon tehosteellisia yksityiskohtia, jotka pitävät menon kiintoisana. Solistit tekevät erittäin hyvää työtä. Varsinkin sveitsiläinen Mozartiin erikoistunut Maria Stader (1911–99) ja hänen maanmiehensä Ernst Haefliger (1919–2007) ovat hyvässä vedossa, ja heidän ilmaisunsa sopii hyvin Markevitšin energiseen tulkintaan tästä messusta.
Tämä albumi on hyvä niille, jotka haluavat tutustua Cherubinin harvoin kuultuun myöhempään Requiemiin. Mozartkin on miellyttävä ja energisyydessään mukaansatempaava, mutta tästä suositusta teoksesta on saatavilla tämän sinänsä toimivan ja erittäin hyvillä solisteilla siunatun levytyksen lisäksi paljon kilpailevia taltiointeja, joiden äänityksen laatu on parempi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti