tiistai 10. helmikuuta 2015

Schubert: Sinfoniat nro 8 & 9

Franz Schubert (1797–1828) oli melkoinen työnarkomaani. Muutoin on vaikeata selittää, kuinka 31-vuotiaana kuollut mies ehti saattaa maailmaan seitsemän täyttä ja pari keskeneräistä sinfoniaa, viisitoista jousikvartettoa, 21 pianosonaattia, seitsemän messua, oratorion, parisenkymmentä oopperaa tai Singspieliä, hirmuisen kasan muunnelmasarjoja, kymmenittäin kamarimusiikkiteoksia ja päälle vielä yli 600 laulua (Lieder). Kaiken tämän ohella hän ehti myös hankkia ja potea kupan, joka ehkä tappoi hänet, ellei syynä sitten ollut lavantauti tai ylirasitus. Ottaen huomioon Schubertin traagisen lyhyen elinajan on hänen täytynyt säveltää käytännössä koko valveillaoloaikansa vessakäyntejä myöten –  ja lisäksi on saanut vielä nukkua melko vähän.

Joten miten muka oli aikaa toimettomana poseerata?

En ole koskaan kummemmin ihastunut Schubertiin. Tämä on hieman omituista, sillä muuten pidän varhaisromanttisesta tyylistä kovastikin. Nautin suuresti Beethovenin ja Weberin musiikista, mutta Schubert on useammin jättänyt minut hieman viileäksi, vaikka hänelle sulavan melodian tuottaminen sujuu paljon vaikka nyt Beethovenia vaivattomammin. Ehkä syy on osittain siinä, että Schubertin tuotannosta niin suuri osa on Liediä - musiikinlaji, josta en ole koskaan oppinut erityisemmin välittämään, vaikken sitä vastenmielisenä pidäkään. Ja Liedin parissa on tunnustettava Schubert lajityypin suurimmaksi mestariksi. Schubert sävelsi tietysti myös järkeä uhmaavan määrän kamarimusiikkia, ja iso osa tähän mennessä kuulemastani on ollut aavistuksen turhan sievää minun makuuni pitemmän päälle, vaikka kaikki hyvin tasokasta ja kiistattoman miellyttävää onkin. Myöhäiset jousikvertetot ovat tosin suurenmoisia. Säveltäjän moneen kertaan ja peruuttamattomasti päin honkia numeroidut sinfoniatkaan eivät juuri saa minua innostumaan lukuun ottamatta kahta, jotka ovat minusta kiistatta kuolemattomia ja ainutlaatuisia mestariteoksia. 

Schubertin kahdeksas ja yhdeksäs sinfonia ovat lumoavia suursaavutuksia, joiden tenho ja vaikuttavuus iskevät heti ensi tahtien aikana eivätkä sen jälkeen haihdu mihinkään. Ehkä niitä on säveltäjän sinfonioiden peruuttamattomasti sekaantuneen numeroinnin vuoksi parasta kutsua lisänimillään. Kahdeksantena (ja joskus seitsemäntenä) esiintyvä tunnetaan myös Keskeneräisenä (Unvollendete) sinfoniana ja yhdeksäntenä (joskus kahdeksantena) yleensä tunnettu Suurena (Große) sinfoniana.

Keskeneräinen sinfonia koostuu vain kahdesta osasta tavanomaisen neljän asemesta, mutta puolikkaan puuttuminen ei tunnu haitalta  enkä tarkoita tällä sitä, että Schubertin musiikki olisi ikinä ikävä koettelemus kuuloaistille. Tämän erikoisen sinfonian osat tukevat mainiosti toisiaan ja muodostavat kaikessa arvoituksellisuudessaan erittäin tyydyttävän kokonaisuuden. Sinfonia on helppoa ja mukavaa kuunneltavaa, mutta siinä on erikoista syvyyttä, ja lopussa tuntee huomaamattaan sulattaneensa jopa massiivisen teoksen. Keskeneräinen sinfonia ei tunnu millään muotoa keskeneräiseltä vaikuttavuutensa suhteen. (On epäselvää, miksi leikki jäi Schubertilta kesken. Ehkä inspiraatio loppui fragmenttina säilyneessä Scherzossa, ehkä säveltäjä piti lopputulosta riittävän hyvänä sellaisenaan tai ehkä hän hukkasi nuottinsa asuntonsa miljoonan muun sävellyksen sekaan eikä kyennyt enää koskaan niitä löytämään.) 

Schubert ei koskaan kuullut tätä musiikkia esitettynä, ja sama pätee suureen osaan hänen sävellyksistään. (Jos hän olisi kuunnellut ne kaikki rauhassa, olisi hänen pitänyt elää vielä toiset 31 vuotta.) Keskeneräinen sinfonia löydettiin Schubertin ystävän kokoelmista vasta vuonna 1865, jolloin se sai ensiesityksensä Wienissä. Sinfoniaa on yritetty täydentää muutamia kertoja, mutta vallitseva konsensus pitää sitä suurenmoisena torsona, jota ei tarvitse viimeistellä, puleerata tai parannella sen enempää kuin vaikka Leonardon luonnoskirjoja. Melkoinen velho pitäisikin olla, jos tälle kiehtovalle kaksiosaiselle sinfoniantyngälle mielisi järjestää nykyistä tyydyttävämmän päätöksen.

Keskeneräinen sinfonia on huomionarvoinen erikoisen rikkaiden, vaihtelevien ja syvien orkestraalisten sointisävyjensä ansiosta. Se edustaa Schubertin siirtymää täysromantiikkaan: sen melodisuus on syvää ja kokonaisvaltaista, ja siinä on tulkinnallista potentiaalia todella raastavan emotionaalisiin esityksiin. Siinä vallitsee arvoituksellinen, taianomaisen keveä liike kuin paradoksaalisena vastapainona tunnelman syvyydelle, ja tämä vastakohtaisuus tekee siitä kiitollisesta melodisuudestaan huolimatta haasteellisen tulkittavan.

Suuri sinfonia sai lisänimensä alkujaan vain, jotta se oli mahdollista erottaa luetteloinnissa Schubertin toisesta C-duurisinfoniasta, "pienestä" nro 6:sta. Lisänimi tekee kuitenkin oikeutta myös sinfonian jylhille mitoille ja majesteettisen värisyttävälle tyylille, jota voi paikoin pitää kuin siltana Beethovenin ja Brucknerin välillä. Sinfonia käynnistyy käyrätorvien hyytävän ylväällä johdannolla, joka virittää teokselle mietteliään tunnelman. Teemojen ja tunnelmien kamppailun sävyttämän jylhän, vuoristomaisen ensiosan jälkeen seuraa marssimainen hidas osa (Andante con moto), sinfonian pisin kappale, jossa Schubert näyttää parhaimmalla mahdollisella tavalla suurin piirtein kaiken, mitä osaa. Osa on pettävän melankolinen, sillä sen pinnan alla muhii erittäin räjähdysherkkä emotionaalinen miinakenttä ja tajuan nyt tuon kirjoitettuani, ettei se ole kutsuvin mahdollinen kuvaus tästä ihmeellisestä musiikista. Upottavan kiireistä Scherzoa seuraa kärsimättömän mottoaiheen avaama Finaali, joka on äärimmäisen hallitun jännitteen mestarinäytteenä erittäin vaativaa soitettavaa.

Vaikka kaikki Schubertin musiikki ei minua valloitakaan, lasken vastarintani Suuren sinfonian kohdalla. Pelkästään tämän hämmästyttävän täydellisen teoksen säveltäjänä Schubert on luettava suuriin romantikkoihin. Massiivisen visionäärisenä teoksena tämä sinfonia kutistaa ansiokkaat kilpailijansa Weberin, Mendelssohnin ja Schumannin tuotannossa. Teknisesti ja muodollisesti kyseessä lienee eräs kaikkein "täydellisimmistä" sinfonioista, joka on mittasuhteiltaankin äärimmäisen tasainen: kaikki osat kestävät 915 minuuttia. Koko teoksen läpi kulkee suuruuden ja majesteettisen tyylin lisäksi vastustamattoman hienovarainen rytmillinen kehitys, joka ajaa musiikin kuin varkain vääjäämättömiin, arkkitehtonisesti rakentuviin huipennuksiin. Tässä on selkeä yhteys Brucknerin sinfoniseen tyyliin, mutta Schubert on luonnikkaan viehätysvoimansa ja melodisen rentoutensa vuoksi näistä helpommin lähestyttävä tapaus. Suuri sinfonia on vailla epäilyksen varjoa yksi Suurista.


Franz Schubert:

Sinfonia nro 8 B-molli "Keskeneräinen" (26 min);

Sinfonia nro 9 C-duuri "Suuri" (49 min).

New York Philharmonic, Leonard Bernstein.

Sony, äänitetty New York Cityn Lincoln Centerissä 1963 (nro 8) ja 1967 (nro 9). 75 min.

Näistä Schubertin sinfonioista on saatavilla tolkuttomasti taltiointeja, joista johdonmukaisimmin palaan tämän jo noin puolivuosisataisen amerikkalaisen tulkinnan pariin. Leonard Bernsteinin (1918–1990) 1960-luvun Schubertissa on kaikki ihanteellisessa tasapainossa. Esityksissä saavutetaan musiikin vaatima luonnollisen juokseva ote, joka kuljettaa sinfonista draamaa varmaotteisesti eteenpäin. Lisäksi New York Philharmonic tarjoaa vilpitöntä lyyristä kauneutta ja herkkyyttä, ja emotionaaliseen ylikompensaatioon joskus taipuvainen kapellimestari luottaa nuottien kumulatiiviseen poltteeseen suurentelematta käänteitä räikeästi. Majesteettisuuden, kaihoisan romantiikan ja ketterän tekniikan osa-alueet ovat mainion vetoavassa tasapainossa.

Suuresta sinfoniasta Bernstein tarjoilee ripeän ja rapsakan, mutta hyvin musikaalisen, itsevarman ja välittömän esityksen. Sinfonia kestää monien käsissä jopa yli 55 minuuttia, kun Bernstein jää alle 50:n. Sinfonian integriteetti ei rivakuudesta kärsi, sillä rytmi säilyy luontevana. Ainoa yksityiskohta, joka minua yhtään on tässä esityksessä yhtään vaivannut, on sinfonian ensiosan viime hetkien huipennus,  joka ei Bernsteinin komennossa saavuta aivan ihanteellista painokkuutta. (Jos etsii maksimaalista voimaa, niin sitä tarjoaa Furtwänglerin tulkinta vuodelta 1951, jossa vaskien esittelemä teema tekee paluun maailmanlopun merkeissä.)  Sinfonian finaali on hektinen, hellittämätön ja silti sulokas jännitysnäytelmä, jota intensiivisempää ei markkinoilta aivan heti löydy.

Äänitys on kohtalaisen hyvä ja selkeä, Yhdeksännessä sinfoniassa tosin paikoittain selkeyttä voisi olla enemmänkin. Perussävy on miellyttävän lämmin, mikä sopii hienosti näihin sinfonioihin. Stereoäänitysten sarjassa Bernsteinin Schubert on esityksellisesti huippua. 

perjantai 6. helmikuuta 2015

Sibelius: Tulen synty, Sandels ym. laulettua orkesterimusiikkia

Sibeliuksen 150-teemavuoden ja Runebergin päivän kunniaksi (hiukan myöhässä, mutta onhan minullakin yksi torttu vielä jääkapissa odottamassa) albumi, joka esittelee harvakseltaan kuultuja Sibeliuksen orkesterilauluja suurten ja vähemmän suurten suomalaisten lyyrikoiden sanoihin aina Kalevalasta Runebergiin ja Cajanderiin.


Jean Sibelius:

Tulen synty, op. 32 (lopullinen versio, 1910) (9:03);

Tulen synty, op. 32 (alkuperäisversio, 1902) (11:20);

Sandels, op. 28 (lopullinen versio, 1915) (9:02);

Sandels, op. 28 (alkuperäisversio, 1898) (8:57);

Vapautettu kuningatar, op. 48 (versio mieskuorolle ja orkesterille, 1906/1910) (9:21);

Jääkärien marssi, op. 91a (versio mieskuorolle ja orkesterille, 1917/18) (2:23);

Koskenlaskijan morsiamet, op. 33 (versio mieskuorolle ja orkesterille, 1897/1943) (8:36);

Rakastava, JS 160b (versio mieskuorolle ja jousiorkesterille, 1894) (6:28);

Har du mod? Op. 31 nro 2 (toinen versio, 1904/1911) (2:48)

Har du mod? Op. 31 nro 2 (neljäs versio 1904/1914) (1:58).


Tommi Hakala, baritoni (Tulen synty);

Tom Nyman, tenori (Rakastava);

Ylioppilaskunnan Laulajat, Matti Hyökki;

Sinfonia Lahti, Osmo Vänskä.

BIS, äänitetty Lahden Ristinkirkossa (Jääkärien marssi) ja Sibelius-talossa 2001–2006.  71 min 51 sek.

J. L. Runebergia (1804–1877), Pohjoismaiden ehkä suurinta romanttista runoilijaa, kokoelmassa edustaa Sandels. Tämä teos syntyi Muntra Musikanter -mieskuoron vuonna 1898 pitämään sävellyskilpailuun, johon Sibelius valitsi tekstikseen mukavuudenhaluisesta, mutta kunniantuntoisesta ja urheasta kenraali Johan August Sandelsista (1764–1831) Vänrikki Stoolin tarinoissa piirretyn humoristisen, mutta ylvään kuvan.

Ei peloa! Verta ei haistetakaan. – Madeirata maistellaan. Edelfeltin kuvitusta Vänrikki Stoolin tarinoiden Sandels-runoon.
Koska nykyään ei oleteta kenenkään enää tällaisia tietävän, niin valistettakoon/virkistettäköön muistia sikäli, että 27.11.1808 Sandels, hän Partalass' istuvi vaan, / suurustaan huoleti syö. Rykmenttipastorin seurassa kenraali nauttii erittäin hyvää ja runsasta aamiaista Partalan kylässä leppoisissa tunnelmissa, aselepo solmittu, perääntyminen hyvässä tahdissa ja kaikkea. Mutta tupaan tuleekin viestinviejä mukanaan tieto venäläisten hyökkäyksestä Koljonvirralla, missä strategisesti tärkeä silta on purkamatta. Venäläiset ovat rikkoneet aselevon käyttäen hyväkseen Venäjän ja Ruotsin välistä aikaeroa. (Ei yhtään tunnu kyllä venäläiseltä toimintatavalta tuollainen ketkuilu sota-asioissa.) Sandels on haluton uskomaan tietoja ja pitämään tilannetta kovin vakavana, ja Runeberg vihjaa hauskasti, että kyse on kenraalin hienostuneen ruokahalun vaateista. Kukapa mielellään lähtisi hyvästä ruokapöydästä tappeluun? Vasta kun Sandelsin adjutantti kertoo miesten pitävän kenraalia pelkurina, nousee tämä tehtävänsä tasalle:
Sandelsin putos kahveli pois,
hän on vait, jopa naurahtaa.
"Kuin, herrani, Sandelsko pelkuri ois?
Vai niin! Sepä perhanaa!
Bijouni, mun ratsuni, tuokaa, hoi!
Nyt pastori jäädä voi."
Sisuuntunut Sandels ratsastaa seuraamaan taistelua ja esiintyy siellä pelottomammin kuin koskaan – ja Ruotsin joukot saavuttavat murskaavan ylivoimaisista venäläisistä yhden Suomen sodan loistavimmista voitoista. Oma suosikkini Suomen kakkoseepoksen runoista on rauhallisempi Maaherra, mutta Sandelsissa Runeberg yhdistelee komediaa ja sankaruutta tavalla, jota voi pitää yllättävänkin modernia, vaikka kaikki on toki ankkuroitu romanttiseen ihanteellisuuteen. (Käännökset Cajanderin.)

Sibeliuksen Sandels ei kuulu säveltäjän mestariteoksiin, mutta se on nokkela ja toimiva kuoroteos, joka hyödyntää Sibeliuksin vahvuuksiin kuuluvaa tunnelman tajua. Sandelsin leppoisa jutustelu ja ruokailu on eleganttia musiikkia, jota koristellaan viehkolla ornamentaatiolla ja hienostuneilla vivahteilla, kun taas lähettien hälyttävät tiedonannot ovat suoraviivaisia, hektisiä ja tarkoituksellisen yksinkertaisia itsepintaisuudessaan. Näiden vuorottelu johtaa musiikillisesti kiireiseen ja kunnianhimoiseen taistelukuvaukseen. Kiintoisa sävellys ei ole varsinaiselta sisällöltään kuitenkaan Sibeliuksen kärkituotantoa, ja sitä voinee pitää yhtenä aikakautensa, Suomen valtiotaistelun, koodatun kulttuurituotannon edustajana. Kuoro laulaa Runebergin alkuperäiskielisen tekstin.

Sibelius voitti sävellyksellä Muntra Musikanter -kuoron ensimmäisen palkinnon, mutta syystä tai toisesta Sandels sai ensiesityksensä vasta kaksi vuotta myöhemmin, 1900. Säveltäjä teki teokseen vuonna 1915 muutamia lähinnä kosmeettisia muutoksia ilmeisesti hyvittääkseen kuorolle sen, ettei ollut kyennyt säveltämään näille toista tilausteosta. Tälle levylle on sisällytetty teoksen molemmat versiot, joissa ei maallikkokorviin ole juuri eroa.

Kun edellä tulin maininneeksi taiteen roolin Suomen valtiotaistelussa sortokausien aikana, niin jatkan erittelyä kokoelman selvimmin poliittisilla sävellyksillä. Symboliikassaan kaikkein ilmeisin on J. V. Snellmanin 100-vuotisjuhlallisuuksiin 1906 sävelletty kantaatti Vapautettu kuningatar Paavo Cajanderin (18461913) tekstiin. Keisari oli juuri edellisenä vuonna yleisvenäläisen kriisin keskellä suostunut keskeyttämään venäläistämistoimet Suomessa, ja samalla tuli luotua myös eduskunta. Jos tällaisissa oloissa täytyy vielä erikseen selittää, mitähän mahtaa semmoinen meinata, kun juhlakantaatin tekstissä sankari vapauttaa vankina pidetyn kuningattaren kolkosta linnasta, niin ei ainakaan kannata sensorin uralle hakeutua. Venäjän sensuuri olikin sen verran hereillä, että teos sai esitysluvan vasta, kun nimeksi oli vaihdettu vähemmän ilmeinen Siell' laulavi kuningatar. Näyte tekstistä, johon ei varmastikaan voi lukea poliittisia merkityksiä:
"Ja nyt olet vapaa, äiti! Tule päivän valkeuteen,
nyt mennyt on pitkä yö! Taas syttyvi silmäs tuike
Ja voi sitä ken hiuskarvaa nyt pääsi notkistaa!"
Ja linnasta hän taluttaapi kuningattaren ilmoillen.
Ja vastaan kansan joukko jo rientää riemuillen.
Ja on kuin laulua vienoa ja hellää taaskin sois,
Mut on se aamulaulua, iäks' yö on mennyt pois.
Balladin temaattiset yhtymäkohdat V. A. Koskenniemen myöhempään Finlandia-hymniin ovat kiintoisat. Vapautettu kuningatar on kansallisromanttisen kauden Sibeliusta, joka ei ritariromantiikallaan enää juuri kykene säväyttämään, mutta mielenkiinto pysyy, kun teosta mielessään vertailee esim. En Sagaan. Lisäksi teoksessa esiintyy teema, joka on hyvin ilmeisesti (kuten esittelyesseessäkin mainitaan) napattu Wagnerin oopperasta Nürnbergin mestarilaulajat.

Kaikkein ilmeisimmin poliittinen albumin sävellyksistä on tietysti Jääkärien marssi, joka on tekstinsä puolesta lyyriseltä arvoltaan vähäisin. Jääkäri Heikki Nurmion (1887–1947) runo on toki rustattu tiettyyn erikoislaatuiseen maailmanaikaan, mutta sanoissa ei aina ilmene kaikkein tervein ja rakentavin henki. Voittamattomasta vihasta laulaminen tuntuu vähän häijyltä, mutta itseäni pahiten kipristelevät toisen säkeistön alkusanat:
Kun painui päät muun kansan, maan,
me jääkärit uskoimme yhä.
Tämä on melko vastenmielisen omahyväistä ylvästelyä, joka väheksyy suurin piirtein kaikkien muiden suomalaisten osuutta valtio- ja itsenäisyyskamppailussa. Sen sijaan itse marssisävel, jonka Sibelius teki nopealla aikataululla ja aluksi anonyymisti, on jylhässä, lähes jäisessä synkeydessään todella säväyttävä, teräksisen ankara ja pakkasenpurema taistelulaulu, joka kuulostaa tällä albumilla erittäin vaikuttavalta. Liekö historian ivaa, että se ei kuulosta tyystin erilaiselta kuin monet neuvostomarssit. Mainittakoon triviatietona, että runon leijonalippu tarkoittaa senaatin joulukuusta 1917 toukokuuhun 1918 käyttämää Suomen valtiolippua, joka näytti tältä:


Edellisiä ilmeisen poliittisia kappaleita yleisluontoisempi sanomassaan on laulu Har du mod?, jonka Sibelius sävelsi 1903 mieskuorolle esitettäväksi ilman minkäänlaista säestystä. Suomen lahjakkaimpiin mutta ikävä kyllä myös aktiiviuraltaan lyhimpiin romanttisiin runoilijoihin kuuluneen Josef Julius Wecksellin (18381907) uhmakkaaseen runoon sävelletty laulu on käynyt Sibeliuksen käsissä läpi pituuteensa nähden aivan liian monta versiota. Pidän itse kaikkein eniten massivisimmasta ja ankarimmasta, vuonna 1904 valmistuneesta ensiversiosta mieskuorolle ja orkesterille. Tällä levyllä on kaksi vuonna 1914 syntynyttä muunnosta, joista todennäköisesti varhaisempi on hieman alkuperäistä vähemmän tiivis. Jokseenkin hoopolta sitten kuulostaa laulun neljäs versio, joka on saanut eteensä täysin sopimattoman, liki balettimaisen alkusoiton ja monenmoisia krumeluureja, jotka sotivat pahasti voimakasta ja viriiliä runoa vastaan. Olkoon tämä osoituksena siitä, ettei Sibeliuksenkaan tyylitaju ollut aina horjumaton.

Koskenlaskijan morsiamet jatkaa Suomen kirjallisten merkkihenkilöiden teosten säveltämistä nyt vuoron saa A. Oksanen eli August Ahlqvist (18261889). On mainittava, että Aleksis Kivi päihittää Oksasen jopa adaptaatioissa, kuten oikeudenmukaista onkin: Sibelius sävelsi toimivammiksi lauluiksi esim. Kiven Sydämeni laulun ja Metsämiehen laulun. Ei Ahlqvistin maagis-traaginen teksti toki ole huono: itse asiassa Vilhelmin ja Annan epäonninen venematka, joka päätyy mustasukkaisen Vellamon neidon kylmään syleilyyn, on kirjallisuushistorian ensimmäinen suomenkielinen balladi. Sävellys on vetoavaa ja eloisaa varhaissibeliaanista äänimaailmaa, josta nautitaan ihan sen itsensä vuoksi. Dramaattinen ja murheellinen aihe on nuorelle Sibeliukselle omiaan, ja kyseessä on läpeensä viihdyttävä teos, jollaista ei juuri kukaan muu olisi voinut säveltää. Erikoista on, että Sibelius palasi tämän sävellyksen pariin vielä 46 vuotta myöhemmin, kun häneltä pyydettiin lauluosuuden sovittamista mieskuoron tarpeisiin.

Kalevalaiset aiheet innoittivat Sibeliusta lähes koko hänen sävellysuransa varhaisesta kansallisromantiikasta Tapiolaan saakka. Rakastavan teksti on Kalevalan sisarteoksesta Kantelettaresta, ja sävellys syntyi 1894 Ylioppilaskunnan Laulajien kuorosävellyskilpailuun, jossa se sai, yllättävää kyllä, toisen palkinnon. Kaikkihan toki tunnemme voittajateoksen, kuulun Emil Genetzin (1852–1930) legendaarisen Hakkapeliittamarssin. Rakastava on tyylillisesti kekseliäs siinä, että samaan lauluun sisältyy useita erilaisia, kontrastoivia osuuksia, joissa musiikin ns. tiheys ja intensiteetti vaihtelee voimakkaasti. Rytmillisesti teos on hyvin vapaa, ja sen esittäminen on epäilemättä haasteellista. Sävellys oli alun perin säestämättömälle mieskuorolle, mutta tälle albumille on päätynyt säveltäjän versio ilmavalle jousiorkesterille ja mieskuorolle. Jousitaustaa vasten sanoista on paikoin vaikea saada selvää, ja itse preferoin a cappella -mallia tämän teoksen kohdalla, kun ei jousitausta mielestäni paljoa lisäarvoa tuo. 

Viimeiseksi olen jättänyt albumin kiistattoman pääattraktion, joka on myös muuten se kappale, jonka takia tämä levy kannattaa ostaa, jos kannattaa. Tulen synty on kalevalainen juhlakantaatti Kansallisteatterin 9.4.1902 pidettyihin vihkiäisiin, ja se on alusta loppuun väkevää laatutavaraa. Teksti on Kalevalan 47. runosta, jossa Ukko ylijumala lyö miekallaan uudet tulet kyllästyttyään pimeyteen, joka on koittanut, kun Pohjolan emäntä on sulkenut auringon ja kuun taivaankappalekokoelmaansa pois valaisemasta, ja anastanut Kalevalan mailta vieläpä tuletkin pesistä. Musiikki on teemaan sopivasti alkuvoimaista ja räiskyvää parhaaseen sibeliaanis-kalevalaiseen malliin. Tämä on upea teos, eikä esitys jätä toivomisen varaa minkään osa-alueen suhteen, vaan toteutus on jämäkkä, mystinen ja kiehtova. Pimeys päättyy uskottavasti väkivahvaan orkestraaliseen hehkuun. Suoraviivaiset rytmit tuovat lyhyeen kantaattiin todellista suurteoksen tuntua.
Tulen synnystä(kin) on tällä albumilla saatavilla kaksi versiota, ja on tuomittava tällä kertaa lopullinen versio toimivammaksi ja sulavammaksi kokonaisuudeksi.

Kyseessä on hyvin mielenkiintoinen ja antoisa albumi, jonka esitys Tulen synnystä on kaikille sibeliaaneille suositeltavaa kuunneltavaa, ja muut teokset vähintään mielenkiintoisia ja parhaimmillaan innostavia, joukossa melkoisia harvinaisuuksiakin. Jos on kiinnostunut Sibeliuksen luomisprosessin seuraamista, tarjoavat vaihtoehtoiset versiot tähän oivat mahdollisuudet; itse en siitä välttämättä niin hirveästi välitä. Ylioppilaskunnan Laulajat on jo pelkän traditionsa nojalla maailman paras kuoro tämän repertuaarin esittämiseen, ja laulaa tutun energisesti, selkeästi ja puhtaasti. Solistit ovat niin ikään erinomaisia, ja Osmo Vänskän johtama Sinfonia Lahti lataa jokaisen sävellyksen täyteen vangitsevaa draamaa ja jännitystä: esimerkiksi Koskenlaskijan morsiamet saa lähes oopperamaisia piirteitä, ja sama pätee Vangittuun kuningattareen. Lienee turhaa ja tarpeetonta odottaa tästä repertuaarista parempia, suuremmalla ja horjumattomammalla vakaumuksella toteutettuja esityksiä.

torstai 5. helmikuuta 2015

Sibelius: Pianosonaatti ja pianokappaleita

Jean Sibeliuksen (1865–1957) tuotannossa pianomusiikki on kaukana taka-alalla. Piano oli tietysti säveltäjälle välttämätön työkalu (ja sellainen kustannettiin Sibeliukselle kansalaiskeräyksellä!), mutta hän sävelsi pianolle harvakseltaan ja pienimuotoisia teoksia, mutta läpi koko uransa lapsuudestaan aina 1920-luvun vaimenemiseen saakka. Esimerkiksi ajatus Sibeliuksen pianokonsertosta on kiehtova, mutta säveltäjälle piano oli lähtökohtaisesti intiimi instrumentti tunnelmapaloja varten. Laajamittaisin Sibeliuksen pianoteoksista on varhainen sonaatti, jota kuulee hyvin harvoin, ja monelle voi tulla yllätyksenä, että orkesterisäveltäjänä vahvasti profiloitunut Sibelius edes on tehnyt sellaisen. 

Vanha Sibelius pianon ääressä
Sibeliuksen omin ja rakkain instrumentti oli viulu, mutta hän oli kaikkien todistusten mukaan myös hyvä joskaan ei loistava pianisti, joka hyvällä tuulella ollessaan viihdytti vieraitaan pianoimprovisaatioilla. Sibelius oli tiettävästi pianistina parhaimmillaan parin hyvän punaviinilasillisen jälkeen, mutta kukapa ei olisi?

Sibeliuksen pianokappaleita esitetään kohtalaisen säännöllisesti resitaaleissa, joilla on paljon konsertteja rajallisempi yleisö, ja enimmäkseen Suomessa. Kun säveltäjän pianomusiikista kuitenkin kertyy useamman levyn verran musiikkia, on ilahduttavaa, että se on kokonaisuudessaan saatavilla saman tulkitsijan työnä ja vieläpä kohtuuhintaan. Naxos-yhtiön Sibelius-pianomusiikkisarja kokoaa yhteen säveltäjän pianoteokset viidelle CD:lle, joista ensimmäinen on tässä: 


Jean Sibelius:

Kuusi impromptua, op. 5 (1893; 18 min 35 sek);

Pianosonaatti F-duuri, op. 12 (1893; 17:48);

Kymmenen kappaletta pianolle, op. 24 (1894–1903; 34:06).

Håvard Gimse, piano.

Naxos, äänitetty St Martinin kirkossa Hampshiren East Woodhayssa 1997. 70:42.

Sibeliuksen pianomusiikkia on ollut taipumus hieman vähätellä. On totta, että julkaisemalla lyhyehköjä ja sopivan, muttei liian, haastavia pianokappaleita saattoi säveltäjä tienata kohtuullisesti kohtalaisella nopeudella. Salonkimusiikki myi 18001900-lukujen vaihteessa, ja Sibelius oli kalliin makunsa ja juhlimistaipumuksensa vuoksi jatkuvassa rahapulassa. Silti Sibeliuksen pianomusiikissa on yleesä kuultavissa herkkyyttä, mielikuvituksellisuutta ja jotain, mitä voisi kutsua hetken inspiraatioksi. Sieltä on hankala löytää innottomia ja ilmeisiä rahastuskappaleita. Sibeliuksen vahvuus on orkesterisäveltäjänä ja sinfonikkona tämä on selvää mutta hänen pienimuotoinen pianomusiikkinsa on viehättävää ja tunnelmallista sukeltamatta ylettömään sentimentaalisuuteen. Se on taloudellista kauneutta. Piano-Sibelius ei ole eturivin kamaa, mutta ei siinä mitään piiloteltavaakaan ole, ja siitä on helppo nauttia, kun tietää, mitä voi odottaa. Sen sijaan Sibeliuksen kamarimusiikille lämpenenkin jo paljon huonommin.

Norjalainen Håvard Gimse (s. 1966) tekee kauttaaltaan hyvää työtä näiden kohtuudella haastavien, mutta teknisesti silti kohtalaisen suoraviivaisten pianoteosten kanssa. Hänellä on selvästi sympaattinen side musiikkiin, joka saa hänen käsissään tyylikästä vapautta paikoitellen vaikutelma on kuin onnekkaassa päähänpistossa. Sibeliuksen pianokappaleet eivät ole mitään lisztiläisiä virtuoosipaloja, joilla briljeerataan, eivätkä ne liioin ole chopiniaanisia sydämenraasto/kuiskuttelurepertuaaria. Tällä levyllä hellimmissäkin kappaleissa on mukana tiettyä ankaruutta ja teäksiseltä kalskahtavaa hallintaa, mikä on osa teosten viehätystä. Sibeliuksen sointivärin taju on horjumaton, ja Gimse muotoilee jokaisen kappaleen älykkäästi ja vaihtelevasti tilanteen mukaan kulmikkaasta pyöristettyyn.

Ohjelma alkaa Kuudella impromptulla. Mikä sitten oikein on impromptu? Kyseessä on hyvin vapaamuotoinen sooloinstrumenttisävellys, joka tähtää vahvaan tunnelmallisuuteen, herkkään ilmaisuun ja improvisatoriseen vaikutelmaan muotoseikkojen kustannuksella. Improvisaation tuntu on kieltämättä läsnä, ja piano etenee arvoituksellisesti kuin reagoiden pieniinkin vivahteisiin. Yleissävy on melankolinen (5/6 impromptuista on mollissa), hieman metsäinen ja paikoin jopa jylhä, kuten erityisen hieno Impromptu nro 5 osoittaa. Myönnettävä on, että Impromptu nro 6 on haaveksivaan ja melko rajattuun ainekseensa nähden ehkä hieman turhan pitkä seitsemän minuutin kestollaan, mutta jos malttaa upottautua sen turvallisen mystiseen sointikanervikkoon, on siitä täysin mahdollista nauttia.

Sibeliaanisimmalta tällä albumilla kuulostaa Pianosonaatti, jonka musiikki on veistetty samasta puusta kuin säveltäjän varhaiset kansallisromanttiset orkesteriteokset, kuten Karelia-musiikki. Sonaatin avausosan pystyy hyvin kuvittelemaan tuon ajan Sibeliukselle tyypillisesti humisevana, sankarillisena orkestraationa. Sonaatti on pienimuotoinen ja kompetentti, ja tunnelmapaloista poiketen siinä on vahva eteenpäin kulkeva henki, joka voi tehdä siitä musiikillisen kehityksen ystäville suotavampaa kuultavaa. Muutamat ideat toimivat oikein mukavasti, kuten hitaaseen osaan näppäräksi ja herätteleväksi kontrastiksi sijoitettu nopea jakso. Päätösosa on samalla tavalla mielenkiintoinen ja hauska kuin avausosa, ja Gimse luotaa tiensä taitavasti ja sulavasti läpi tämän melko viehättävän ja teeskentelemättömän sävellyksen, joka hyötyy pianistin pyrkimyksestä rakentaa sen jännitteistä dramatiikkaa, jota ei muuten ole tällä albumilla juuri tarjolla.

Kymmenen pianokappaletta op. 24 on valikoima pikkusävellyksiä noin kymmenen vuoden ajalta käsittäen romansseja, valssia, nokturnia, kapriisia, idylliä ja barcarolaa (gondolieerilaulu; sellaisella on tosiaan klassisessa musiikissa kokonainen oma sävellyskategoriansa). Nämä ovat tyyliltään aiempia kappaleita pianistisempia, viihteellisempiä ja ääneltään helmeilevämpiä. Ne ovat myös lähempänä salonkimusiikkia, tuota lähtökohtaisesti ikävystyttävää ja pikkusievää, joskin kulttuurihistoriallisesti hyvin merkittävää musiikin lajia. Esimerkiksi kappale V (Valssi) on puhdasta, ohimenevää viihdemusiikkia. Romanssit taas ovat toki konventionaalisen kauniita, mutta niissä on synkkiä pohjavireitä, jotka tekevät niistä mielenkiintoisia ainakin Gimsen käsissä. Yleisesti ottaen tämä myöhempien sävellysten sarja on tyyliltään varmemman pianistisempi kuin varhaisemmat Impromptut, joista pidän enemmän niiden astetta omintakeisemman otteen vuoksi.

Sonaatti on kuulemisen arvoinen, mutta kokoelmaa voi suositella lähinnä suurille Sibelius-faneille ja toisaalta myös heille, joille säveltäjän sinfonioiden maailma on vieraannuttava. Romanttisen ja myöhäisromanttisen pianomusiikin ystäville tätä miellyttävästi ja rentouttavasti helmeilevää, melodista musiikkia voi myös suosittaa, mutta on syytä tietää, että mitään Beethovenin pianosonaattien tapaista tinkimätöntä tunnemyrskyä ja suurta muodollista innovaatiota ei ole odotettavissa. Gimse on erinomainen ja tyylitietoinen tulkitsija, jolla tuntuu olevan luontainen yhteys Sibeliuksen tunnelmiin, ja hänen ansiostaan tätä albumia kuunnellessa voi viettää hyvin rentouttavan ja lyhyeltä tuntuvan 70-minuuttisen. 

keskiviikko 4. helmikuuta 2015

Mendelssohn: Sinfonia nro 4 & Bizet: Sinfonia C-duuri

Brittiläinen Leopold Stokowski (1882–1977) oli 1900-luvun huomattavimpia kapellimestareita, jonka aktiiviurasta muodostui huomattavan pitkä. Hän debytoi kapellimestarina vuonna 1909, ja viimeisen kerran hän johti orkesteria 95-vuotiaana kesäkuussa 1977, muutamia kuukausia ennen kuolemaansa. Stokowskin viimeinen levytys (hänen vuonna 1976 solmimansa levytyssopimus olisi pitänyt hänet töissä vuoteen 1982 saakka!), joka on samalla hänen viimeinen hetkensä korokkeella, onkin tänään aiheenani. Viimeksi ko. taltiointi on uudelleenjulkaistu osana Sonyn 2012 kokoamaa 10 levyn pakettia, joka kokoaa Stokowskin Columbia-yhtiölle tekemiä levytyksiä. Kokoelma on lähes kauttaaltaan loistava, ja hinta-laatusuhde oli kohdallaan ainakin silloin, kun itse tulin sen hankkineeksi. Sinänsä tarpeeton, mutta toki hauska yksityiskohta on, että jokainen levy on lootan sisällä pakattu alkuperäisen LP-julkaisun kannet toisintavaan pahvikuoreen. Visuaalisesti tämä on ihan miellyttävää, mutta vedonnee lähinnä Stokowski-nostalgikkoihin. Lisäksi kuoret menettävät kutistuessaan näyttävyyttään ja myös lukukelpoisuuttaan. Ohessa itse kokoelman ja tämänkertaisen nimenomaisen levyn kannet:


Felix Mendelssohn (18091847):

Sinfonia nro 4 A-duuri, "Italialainen":
I Allegro vivace (10:47)
II Andante con moto (5:49)
III Con moto moderato (6:31)
IV Saltarello. Presto (6:18)
Georges Bizet (18381875):

Sinfonia C-duuri:
I Allegro vivo (7:24)
II Adagio (9:02)
III Allegro vivace (4:45)
IV Allegro vivace (5:47)

National Philharmonic Orchestra, Leopold Stokowski. 56:30.

Sony (Columbia), äänitetty EMI:n studioilla Lontoossa touko-kesäkuussa 1977.
(Osana Sonyn Leopold Stokowski: The Columbia Recordings -pakettia, 10 CD)

Mendelssohn ei jostain kummallisesta syystä ollut koskaan täysin tyytyväinen Italialaiseen sinfoniaan, mutta minulle se on ehdoton suosikkini säveltäjän sinfonioiden ja koko tuotannon joukossa. Teos syntyi nuoren Mendelssohnin laajalla Euroopan-kiertomatkalla (18291832), jolla Italia teki häneen syvän vaikutuksen. 

Akvarellimuotokuva Mendelssohnista Euroopan-kiertomatkan ajalta (J. W. Childe, 1830).
Mendelssohn nautti suuresti Italiassa viettämästään ajasta. Hän lyöttäytyi Roomassa yhteen Hector Berlioz'n kanssa katselemaan nähtävyyksiä ja tutustumaan italialaisen musiikin tilaan (jonka suhteen molemmat nuoret säveltäjät olivat hyvin kriittisiä). Mendelssohn pääsi seuraamaan Kirkkovaltion suuria juhlallisuuksia, kun paavi Pius VIII kuoli 30.11.1830, ja vielä suurempia juhlallisuuksia, kun konklaavi yli kahden kuukauden kokoustamisen jälkeen julisti Gregorius XVI:n uudeksi hallitsijaksi. Mendelssohn kävi Venetsiassa pakollisilla gondoliajeluilla säveltäen aiheesta hyvin suositun pianokappaleen, ja ihasteli Palazzo Pittin taidekokoelmaa Firenzessä. 
Firenzen tuomiokirkko. Mendelssohnin akvarelli vuodelta 1830.
Kaikkein eniten nuorta säveltäjää Italiassa miellytti Napoli. Kirkkaasta auringosta ja lämpöisenä kimaltelevasta Tyrrhenanmerestä lumoutunut Mendelssohn teki pitkiä kävelyretkiä Napolinlahdella, Vesuviuksella ja Pompejissa. Italian aurinkoiset tunnelmat ja varakkaan turistin elämän huolettomuus välittyvät matkalla syntyneen Italialaisen sinfonian eloisasta musiikista.

Sinfonian valloittavinta antia on vapautuneen elämäniloinen ensiosa: johdonmukaisen ja ehdottoman myönteistä musiikkia, joka on paitsi peittelemättömän ja tarttuvan riemukasta, myös rentouttavan mutkatonta ja sulavaa rempseällä, hieman maalaismaisella tavalla. Nuoren säveltäjän ilmaisu on ankkuroitu vahvaan elämänmyönteisyyteen. Tämä on vastustamattomimmin optimistista ja huoletonta musiikkia, jota on kuunaan sinfonian osaksi kirjoitettu.
 Toinen osa sai sysäyksen Mendelssohnin Napolissa todistamasta uskonnollisesta kulkueesta, mutta mollisävellajin lisäksi havaittavissa ei ole liiemmälti hartautta. Pikemminkin vaikutelma on miellyttävän varjoisa, kuin rauhallinen kävelyretki välimerellisen metsikön kastanjantuoksuisten lehvästöjen suojissa. Kolmanneksi osaksi on sijoitettu raukeahko menuetti, joka palaa ensiosan tunnelmiin (ja sävellajiin), ja sinfonia päättyy aitoon turistitapaan "paikalliseen illanviettoon", joka sisältää "paikallisväriä" ja tanssia. Nimellisesti kyseessä on saltarello, mutta eipä sitä maallikko tarantellasta erota.

Italialainen sinfonia on hyvin suoraviivaista musiikkia. Se on vaivattomista vaivattominta kuunneltavaa, stimuloivaa sisältöä ilman uupumuksen vaaraa. Se on täydellisen rakastettava olematta syvällinen, ja omalla alallaan se on mestariteos, jossa tuntuu parikymppisen säveltäjän kynän riemukas lento. Yhdeksänkymmentäviisivuotias Stokowski johtaa tästä nuoren miehen musiikista huomattavan linjakkaan, keväiseksi luonnehdittavan esityksen, joka kuulostaa elinvoimaisuudessaan pikemminkin kapellimestarin uran alulta kuin sen päätepisteeltä. Stokowski pitää teoksen rytmin luonnollisen hengittävänä ja kiireettömänä. Soitanto on valoisaa ja detaljit huolellisesti toteutettu. Jos lopputulosta vertaa esim. Berliinin filharmonikkoihin Karajanin alaisuudessa, pitää Stokowskin orkesteri tunnustaa vähemmän varmaksi tekniikaltaan, mutta toisaalta myös vapautuneemmaksi ja tunnelmaltaan avarammaksi, mikä on eduksi tämän teoksen kohdalla. Kyseessä on erittäin hyvä Italialainen, jollaisen kuuleminen konserttisalissa ei jättäisi valitusoikeutta.

Georges Bizet oli Mendelssohnia sukupolven nuorempi ja huomattavasti vähävaraisempi, mutta yhteistä miehille oli kihara tukka ja alle nelikymppisenä koittanut kuolema. Kompensaationa lyhytikäisyydelle aloittivat molemmat sävellystyön sangen varhain. Bizet tekaisi esikoissinfoniansa ensi töikseen 17 täytettyään.
Nuori Georges Bizet. Félix-Henri Giacomottin muotokuva.

Bizet opiskeli tuolloin Pariisin konservatoriossa Charles Gounod'n (1818–1893) johdolla, ja sinfonia lienee harjoitustyö. Sitä ei mainita Bizet'n kirjeenvaihdossa, eikä hänellä ollut nähtävästi mitään kiinnostusta saada sitä koskaan esitettyä saati julkaistua. Sen olemassaolo huomattiin vasta vuonna 1933, ja ensiesityksen C-duurisinfonia sai 1935. Klassillisen mallin mukaan sävelletty sinfonia ei kuulosta juuri oppilastyöltä, sillä sen harmonia ja muoto ovat hyvin kompleksiset ja toteutuksen varmuus hämmästyttävä – mutta ennen kaikkea sen valloittava, hienostunut ja luonnollisen keveä viehätysvoima on kaukana puurtamisen ilmapiiristä. Kyseessä ei ole suuri sinfonia, vaan ihastuttava sinfonia, jossa kunnioitettavan lahjakas nuori säveltäjä osoittaa näön vuoksi, mitä pystyy tekemään varsin rajatulla orkesterilla ottaen muodon ja tekniikan vakavasti, mutta irrotellen muuten hyvin mielikuvituksekkaasti ja hupaisasti. Teos käyttää ilmeisenä esikuvanaan Gounod'n hyvin samantyyppistä D-duurisinfoniaa (joka on harvemmin kuultu, mutta hyvin viehättävä sävellys), mutta Bizet'n käsittely on, ihme kyllä, varmempaa ja luovempaa kuin opettajalla.

Stokowski muotoilee tästäkin sinfoniasta nuorekkaan oloisen esityksen, jonka musisointi on ilmavaa, pakotonta ja hyväntuulista. David Theodore suoriutuu kauniisti hitaan osan oboesoolosta, ja on ansiosta saanut nimensäkin levynkanteen. Bizet'n nuoruudensinfonian charmi, huumori ja tekninen varmaotteisuus yhdistyvät saumattomaksi nautinnoksi, jota voi kehua hyvin korkeatasoiseksi viihteeksi.