keskiviikko 4. helmikuuta 2015

Mendelssohn: Sinfonia nro 4 & Bizet: Sinfonia C-duuri

Brittiläinen Leopold Stokowski (1882–1977) oli 1900-luvun huomattavimpia kapellimestareita, jonka aktiiviurasta muodostui huomattavan pitkä. Hän debytoi kapellimestarina vuonna 1909, ja viimeisen kerran hän johti orkesteria 95-vuotiaana kesäkuussa 1977, muutamia kuukausia ennen kuolemaansa. Stokowskin viimeinen levytys (hänen vuonna 1976 solmimansa levytyssopimus olisi pitänyt hänet töissä vuoteen 1982 saakka!), joka on samalla hänen viimeinen hetkensä korokkeella, onkin tänään aiheenani. Viimeksi ko. taltiointi on uudelleenjulkaistu osana Sonyn 2012 kokoamaa 10 levyn pakettia, joka kokoaa Stokowskin Columbia-yhtiölle tekemiä levytyksiä. Kokoelma on lähes kauttaaltaan loistava, ja hinta-laatusuhde oli kohdallaan ainakin silloin, kun itse tulin sen hankkineeksi. Sinänsä tarpeeton, mutta toki hauska yksityiskohta on, että jokainen levy on lootan sisällä pakattu alkuperäisen LP-julkaisun kannet toisintavaan pahvikuoreen. Visuaalisesti tämä on ihan miellyttävää, mutta vedonnee lähinnä Stokowski-nostalgikkoihin. Lisäksi kuoret menettävät kutistuessaan näyttävyyttään ja myös lukukelpoisuuttaan. Ohessa itse kokoelman ja tämänkertaisen nimenomaisen levyn kannet:


Felix Mendelssohn (18091847):

Sinfonia nro 4 A-duuri, "Italialainen":
I Allegro vivace (10:47)
II Andante con moto (5:49)
III Con moto moderato (6:31)
IV Saltarello. Presto (6:18)
Georges Bizet (18381875):

Sinfonia C-duuri:
I Allegro vivo (7:24)
II Adagio (9:02)
III Allegro vivace (4:45)
IV Allegro vivace (5:47)

National Philharmonic Orchestra, Leopold Stokowski. 56:30.

Sony (Columbia), äänitetty EMI:n studioilla Lontoossa touko-kesäkuussa 1977.
(Osana Sonyn Leopold Stokowski: The Columbia Recordings -pakettia, 10 CD)

Mendelssohn ei jostain kummallisesta syystä ollut koskaan täysin tyytyväinen Italialaiseen sinfoniaan, mutta minulle se on ehdoton suosikkini säveltäjän sinfonioiden ja koko tuotannon joukossa. Teos syntyi nuoren Mendelssohnin laajalla Euroopan-kiertomatkalla (18291832), jolla Italia teki häneen syvän vaikutuksen. 

Akvarellimuotokuva Mendelssohnista Euroopan-kiertomatkan ajalta (J. W. Childe, 1830).
Mendelssohn nautti suuresti Italiassa viettämästään ajasta. Hän lyöttäytyi Roomassa yhteen Hector Berlioz'n kanssa katselemaan nähtävyyksiä ja tutustumaan italialaisen musiikin tilaan (jonka suhteen molemmat nuoret säveltäjät olivat hyvin kriittisiä). Mendelssohn pääsi seuraamaan Kirkkovaltion suuria juhlallisuuksia, kun paavi Pius VIII kuoli 30.11.1830, ja vielä suurempia juhlallisuuksia, kun konklaavi yli kahden kuukauden kokoustamisen jälkeen julisti Gregorius XVI:n uudeksi hallitsijaksi. Mendelssohn kävi Venetsiassa pakollisilla gondoliajeluilla säveltäen aiheesta hyvin suositun pianokappaleen, ja ihasteli Palazzo Pittin taidekokoelmaa Firenzessä. 
Firenzen tuomiokirkko. Mendelssohnin akvarelli vuodelta 1830.
Kaikkein eniten nuorta säveltäjää Italiassa miellytti Napoli. Kirkkaasta auringosta ja lämpöisenä kimaltelevasta Tyrrhenanmerestä lumoutunut Mendelssohn teki pitkiä kävelyretkiä Napolinlahdella, Vesuviuksella ja Pompejissa. Italian aurinkoiset tunnelmat ja varakkaan turistin elämän huolettomuus välittyvät matkalla syntyneen Italialaisen sinfonian eloisasta musiikista.

Sinfonian valloittavinta antia on vapautuneen elämäniloinen ensiosa: johdonmukaisen ja ehdottoman myönteistä musiikkia, joka on paitsi peittelemättömän ja tarttuvan riemukasta, myös rentouttavan mutkatonta ja sulavaa rempseällä, hieman maalaismaisella tavalla. Nuoren säveltäjän ilmaisu on ankkuroitu vahvaan elämänmyönteisyyteen. Tämä on vastustamattomimmin optimistista ja huoletonta musiikkia, jota on kuunaan sinfonian osaksi kirjoitettu.
 Toinen osa sai sysäyksen Mendelssohnin Napolissa todistamasta uskonnollisesta kulkueesta, mutta mollisävellajin lisäksi havaittavissa ei ole liiemmälti hartautta. Pikemminkin vaikutelma on miellyttävän varjoisa, kuin rauhallinen kävelyretki välimerellisen metsikön kastanjantuoksuisten lehvästöjen suojissa. Kolmanneksi osaksi on sijoitettu raukeahko menuetti, joka palaa ensiosan tunnelmiin (ja sävellajiin), ja sinfonia päättyy aitoon turistitapaan "paikalliseen illanviettoon", joka sisältää "paikallisväriä" ja tanssia. Nimellisesti kyseessä on saltarello, mutta eipä sitä maallikko tarantellasta erota.

Italialainen sinfonia on hyvin suoraviivaista musiikkia. Se on vaivattomista vaivattominta kuunneltavaa, stimuloivaa sisältöä ilman uupumuksen vaaraa. Se on täydellisen rakastettava olematta syvällinen, ja omalla alallaan se on mestariteos, jossa tuntuu parikymppisen säveltäjän kynän riemukas lento. Yhdeksänkymmentäviisivuotias Stokowski johtaa tästä nuoren miehen musiikista huomattavan linjakkaan, keväiseksi luonnehdittavan esityksen, joka kuulostaa elinvoimaisuudessaan pikemminkin kapellimestarin uran alulta kuin sen päätepisteeltä. Stokowski pitää teoksen rytmin luonnollisen hengittävänä ja kiireettömänä. Soitanto on valoisaa ja detaljit huolellisesti toteutettu. Jos lopputulosta vertaa esim. Berliinin filharmonikkoihin Karajanin alaisuudessa, pitää Stokowskin orkesteri tunnustaa vähemmän varmaksi tekniikaltaan, mutta toisaalta myös vapautuneemmaksi ja tunnelmaltaan avarammaksi, mikä on eduksi tämän teoksen kohdalla. Kyseessä on erittäin hyvä Italialainen, jollaisen kuuleminen konserttisalissa ei jättäisi valitusoikeutta.

Georges Bizet oli Mendelssohnia sukupolven nuorempi ja huomattavasti vähävaraisempi, mutta yhteistä miehille oli kihara tukka ja alle nelikymppisenä koittanut kuolema. Kompensaationa lyhytikäisyydelle aloittivat molemmat sävellystyön sangen varhain. Bizet tekaisi esikoissinfoniansa ensi töikseen 17 täytettyään.
Nuori Georges Bizet. Félix-Henri Giacomottin muotokuva.

Bizet opiskeli tuolloin Pariisin konservatoriossa Charles Gounod'n (1818–1893) johdolla, ja sinfonia lienee harjoitustyö. Sitä ei mainita Bizet'n kirjeenvaihdossa, eikä hänellä ollut nähtävästi mitään kiinnostusta saada sitä koskaan esitettyä saati julkaistua. Sen olemassaolo huomattiin vasta vuonna 1933, ja ensiesityksen C-duurisinfonia sai 1935. Klassillisen mallin mukaan sävelletty sinfonia ei kuulosta juuri oppilastyöltä, sillä sen harmonia ja muoto ovat hyvin kompleksiset ja toteutuksen varmuus hämmästyttävä – mutta ennen kaikkea sen valloittava, hienostunut ja luonnollisen keveä viehätysvoima on kaukana puurtamisen ilmapiiristä. Kyseessä ei ole suuri sinfonia, vaan ihastuttava sinfonia, jossa kunnioitettavan lahjakas nuori säveltäjä osoittaa näön vuoksi, mitä pystyy tekemään varsin rajatulla orkesterilla ottaen muodon ja tekniikan vakavasti, mutta irrotellen muuten hyvin mielikuvituksekkaasti ja hupaisasti. Teos käyttää ilmeisenä esikuvanaan Gounod'n hyvin samantyyppistä D-duurisinfoniaa (joka on harvemmin kuultu, mutta hyvin viehättävä sävellys), mutta Bizet'n käsittely on, ihme kyllä, varmempaa ja luovempaa kuin opettajalla.

Stokowski muotoilee tästäkin sinfoniasta nuorekkaan oloisen esityksen, jonka musisointi on ilmavaa, pakotonta ja hyväntuulista. David Theodore suoriutuu kauniisti hitaan osan oboesoolosta, ja on ansiosta saanut nimensäkin levynkanteen. Bizet'n nuoruudensinfonian charmi, huumori ja tekninen varmaotteisuus yhdistyvät saumattomaksi nautinnoksi, jota voi kehua hyvin korkeatasoiseksi viihteeksi.  

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti