Schubert: Sinfoniat nro 8 & 9

Franz Schubert (1797–1828) oli melkoinen työnarkomaani. Muutoin on vaikeata selittää, kuinka 31-vuotiaana kuollut mies ehti saattaa maailmaan seitsemän täyttä ja pari keskeneräistä sinfoniaa, viisitoista jousikvartettoa, 21 pianosonaattia, seitsemän messua, oratorion, parisenkymmentä oopperaa tai Singspieliä, hirmuisen kasan muunnelmasarjoja, kymmenittäin kamarimusiikkiteoksia ja päälle vielä yli 600 laulua (Lieder). Kaiken tämän ohella hän ehti myös hankkia ja potea kupan, joka ehkä tappoi hänet, ellei syynä sitten ollut lavantauti tai ylirasitus. Ottaen huomioon Schubertin traagisen lyhyen elinajan on hänen täytynyt säveltää käytännössä koko valveillaoloaikansa vessakäyntejä myöten –  ja lisäksi on saanut vielä nukkua melko vähän.

Joten miten muka oli aikaa toimettomana poseerata?

En ole koskaan kummemmin ihastunut Schubertiin. Tämä on hieman omituista, sillä muuten pidän varhaisromanttisesta tyylistä kovastikin. Nautin suuresti Beethovenin ja Weberin musiikista, mutta Schubert on useammin jättänyt minut hieman viileäksi, vaikka hänelle sulavan melodian tuottaminen sujuu paljon vaikka nyt Beethovenia vaivattomammin. Ehkä syy on osittain siinä, että Schubertin tuotannosta niin suuri osa on Liediä - musiikinlaji, josta en ole koskaan oppinut erityisemmin välittämään, vaikken sitä vastenmielisenä pidäkään. Ja Liedin parissa on tunnustettava Schubert lajityypin suurimmaksi mestariksi. Schubert sävelsi tietysti myös järkeä uhmaavan määrän kamarimusiikkia, ja iso osa tähän mennessä kuulemastani on ollut aavistuksen turhan sievää minun makuuni pitemmän päälle, vaikka kaikki hyvin tasokasta ja kiistattoman miellyttävää onkin. Myöhäiset jousikvertetot ovat tosin suurenmoisia. Säveltäjän moneen kertaan ja peruuttamattomasti päin honkia numeroidut sinfoniatkaan eivät juuri saa minua innostumaan – lukuun ottamatta kahta, jotka ovat minusta kiistatta kuolemattomia ja ainutlaatuisia mestariteoksia. 

Schubertin kahdeksas ja yhdeksäs sinfonia ovat lumoavia suursaavutuksia, joiden tenho ja vaikuttavuus iskevät heti ensi tahtien aikana eivätkä sen jälkeen haihdu mihinkään. Ehkä niitä on säveltäjän sinfonioiden peruuttamattomasti sekaantuneen numeroinnin vuoksi parasta kutsua lisänimillään. Kahdeksantena (ja joskus seitsemäntenä) esiintyvä tunnetaan myös Keskeneräisenä (Unvollendete) sinfoniana ja yhdeksäntenä (joskus kahdeksantena) yleensä tunnettu Suurena (Große) sinfoniana.

Keskeneräinen sinfonia koostuu vain kahdesta osasta tavanomaisen neljän asemesta, mutta puolikkaan puuttuminen ei tunnu haitalta –  enkä tarkoita tällä sitä, että Schubertin musiikki olisi ikinä ikävä koettelemus kuuloaistille. Tämän erikoisen sinfonian osat tukevat mainiosti toisiaan ja muodostavat kaikessa arvoituksellisuudessaan erittäin tyydyttävän kokonaisuuden. Sinfonia on helppoa ja mukavaa kuunneltavaa, mutta siinä on erikoista syvyyttä, ja lopussa tuntee huomaamattaan sulattaneensa jopa massiivisen teoksen. Keskeneräinen sinfonia ei tunnu millään muotoa keskeneräiseltä vaikuttavuutensa suhteen. (On epäselvää, miksi leikki jäi Schubertilta kesken. Ehkä inspiraatio loppui fragmenttina säilyneessä Scherzossa, ehkä säveltäjä piti lopputulosta riittävän hyvänä sellaisenaan – tai ehkä hän hukkasi nuottinsa asuntonsa miljoonan muun sävellyksen sekaan eikä kyennyt enää koskaan niitä löytämään.) 

Schubert ei koskaan kuullut tätä musiikkia esitettynä, ja sama pätee suureen osaan hänen sävellyksistään. (Jos hän olisi kuunnellut ne kaikki rauhassa, olisi hänen pitänyt elää vielä toiset 31 vuotta.) Keskeneräinen sinfonia löydettiin Schubertin ystävän kokoelmista vasta vuonna 1865, jolloin se sai ensiesityksensä Wienissä. Sinfoniaa on yritetty täydentää muutamia kertoja, mutta vallitseva konsensus pitää sitä suurenmoisena torsona, jota ei tarvitse viimeistellä, puleerata tai parannella sen enempää kuin vaikka Leonardon luonnoskirjoja. Melkoinen velho pitäisikin olla, jos tälle kiehtovalle kaksiosaiselle sinfoniantyngälle mielisi järjestää nykyistä tyydyttävämmän päätöksen.

Keskeneräinen sinfonia on huomionarvoinen erikoisen rikkaiden, vaihtelevien ja syvien orkestraalisten sointisävyjensä ansiosta. Se edustaa Schubertin siirtymää täysromantiikkaan: sen melodisuus on syvää ja kokonaisvaltaista, ja siinä on tulkinnallista potentiaalia todella raastavan emotionaalisiin esityksiin. Siinä vallitsee arvoituksellinen, taianomaisen keveä liike kuin paradoksaalisena vastapainona tunnelman syvyydelle, ja tämä vastakohtaisuus tekee siitä kiitollisesta melodisuudestaan huolimatta haasteellisen tulkittavan.

Suuri sinfonia sai lisänimensä alkujaan vain, jotta se oli mahdollista erottaa luetteloinnissa Schubertin toisesta C-duurisinfoniasta, "pienestä" nro 6:sta. Lisänimi tekee kuitenkin oikeutta myös sinfonian jylhille mitoille ja majesteettisen värisyttävälle tyylille, jota voi paikoin pitää kuin siltana Beethovenin ja Brucknerin välillä. Sinfonia käynnistyy käyrätorvien hyytävän ylväällä johdannolla, joka virittää teokselle mietteliään tunnelman. Teemojen ja tunnelmien kamppailun sävyttämän jylhän, vuoristomaisen ensiosan jälkeen seuraa marssimainen hidas osa (Andante con moto), sinfonian pisin kappale, jossa Schubert näyttää parhaimmalla mahdollisella tavalla suurin piirtein kaiken, mitä osaa. Osa on pettävän melankolinen, sillä sen pinnan alla muhii erittäin räjähdysherkkä emotionaalinen miinakenttä – ja tajuan nyt tuon kirjoitettuani, ettei se ole kutsuvin mahdollinen kuvaus tästä ihmeellisestä musiikista. Upottavan kiireistä Scherzoa seuraa kärsimättömän mottoaiheen avaama Finaali, joka on äärimmäisen hallitun jännitteen mestarinäytteenä erittäin vaativaa soitettavaa.

Vaikka kaikki Schubertin musiikki ei minua valloitakaan, lasken vastarintani Suuren sinfonian kohdalla. Pelkästään tämän hämmästyttävän täydellisen teoksen säveltäjänä Schubert on luettava suuriin romantikkoihin. Massiivisen visionäärisenä teoksena tämä sinfonia kutistaa ansiokkaat kilpailijansa Weberin, Mendelssohnin ja Schumannin tuotannossa. Teknisesti ja muodollisesti kyseessä lienee eräs kaikkein "täydellisimmistä" sinfonioista, joka on mittasuhteiltaankin äärimmäisen tasainen: kaikki osat kestävät 9–15 minuuttia. Koko teoksen läpi kulkee suuruuden ja majesteettisen tyylin lisäksi vastustamattoman hienovarainen rytmillinen kehitys, joka ajaa musiikin kuin varkain vääjäämättömiin, arkkitehtonisesti rakentuviin huipennuksiin. Tässä on selkeä yhteys Brucknerin sinfoniseen tyyliin, mutta Schubert on luonnikkaan viehätysvoimansa ja melodisen rentoutensa vuoksi näistä helpommin lähestyttävä tapaus. Suuri sinfonia on vailla epäilyksen varjoa yksi Suurista.

Franz Schubert:

Sinfonia nro 8 B-molli "Keskeneräinen" (26 min);

Sinfonia nro 9 C-duuri "Suuri" (49 min).

New York Philharmonic, Leonard Bernstein.

Sony, äänitetty New York Cityn Lincoln Centerissä 1963 (nro 8) ja 1967 (nro 9). 75 min.

Näistä Schubertin sinfonioista on saatavilla tolkuttomasti taltiointeja, joista johdonmukaisimmin palaan tämän jo noin puolivuosisataisen amerikkalaisen tulkinnan pariin. Leonard Bernsteinin (1918–1990) 1960-luvun Schubertissa on kaikki ihanteellisessa tasapainossa. Esityksissä saavutetaan musiikin vaatima luonnollisen juokseva ote, joka kuljettaa sinfonista draamaa varmaotteisesti eteenpäin. Lisäksi New York Philharmonic tarjoaa vilpitöntä lyyristä kauneutta ja herkkyyttä, ja emotionaaliseen ylikompensaatioon joskus taipuvainen kapellimestari luottaa nuottien kumulatiiviseen poltteeseen suurentelematta käänteitä räikeästi. Majesteettisuuden, kaihoisan romantiikan ja ketterän tekniikan osa-alueet ovat mainion vetoavassa tasapainossa.

Suuresta sinfoniasta Bernstein tarjoilee ripeän ja rapsakan, mutta hyvin musikaalisen, itsevarman ja välittömän esityksen. Sinfonia kestää monien käsissä jopa yli 55 minuuttia, kun Bernstein jää alle 50:n. Sinfonian integriteetti ei rivakuudesta kärsi, sillä rytmi säilyy luontevana. Ainoa yksityiskohta, joka minua yhtään on tässä esityksessä yhtään vaivannut, on sinfonian ensiosan viime hetkien huipennus,  joka ei Bernsteinin komennossa saavuta aivan ihanteellista painokkuutta. (Jos etsii maksimaalista voimaa, niin sitä tarjoaa Furtwänglerin tulkinta vuodelta 1951, jossa vaskien esittelemä teema tekee paluun maailmanlopun merkeissä.)  Sinfonian finaali on hektinen, hellittämätön ja silti sulokas jännitysnäytelmä, jota intensiivisempää ei markkinoilta aivan heti löydy.

Äänitys on kohtalaisen hyvä ja selkeä, Yhdeksännessä sinfoniassa tosin paikoittain selkeyttä voisi olla enemmänkin. Perussävy on miellyttävän lämmin, mikä sopii hienosti näihin sinfonioihin. Stereoäänitysten sarjassa Bernsteinin Schubert on esityksellisesti huippua.