Sibelius: Pianosonaatti ja pianokappaleita

Jean Sibeliuksen (1865–1957) tuotannossa pianomusiikki on kaukana taka-alalla. Piano oli tietysti säveltäjälle välttämätön työkalu (ja sellainen kustannettiin Sibeliukselle kansalaiskeräyksellä!), mutta hän sävelsi pianolle harvakseltaan ja pienimuotoisia teoksia, mutta läpi koko uransa lapsuudestaan aina 1920-luvun vaimenemiseen saakka. Esimerkiksi ajatus Sibeliuksen pianokonsertosta on kiehtova, mutta säveltäjälle piano oli lähtökohtaisesti intiimi instrumentti tunnelmapaloja varten. Laajamittaisin Sibeliuksen pianoteoksista on varhainen sonaatti, jota kuulee hyvin harvoin, ja monelle voi tulla yllätyksenä, että orkesterisäveltäjänä vahvasti profiloitunut Sibelius edes on tehnyt sellaisen. 

Vanha Sibelius pianon ääressä

Sibeliuksen omin ja rakkain instrumentti oli viulu, mutta hän oli kaikkien todistusten mukaan myös hyvä – joskaan ei loistava – pianisti, joka hyvällä tuulella ollessaan viihdytti vieraitaan pianoimprovisaatioilla. Sibelius oli tiettävästi pianistina parhaimmillaan parin hyvän punaviinilasillisen jälkeen, mutta kukapa ei olisi?

Sibeliuksen pianokappaleita esitetään kohtalaisen säännöllisesti resitaaleissa, joilla on paljon konsertteja rajallisempi yleisö, ja enimmäkseen Suomessa. Kun säveltäjän pianomusiikista kuitenkin kertyy useamman levyn verran musiikkia, on ilahduttavaa, että se on kokonaisuudessaan saatavilla saman tulkitsijan työnä ja vieläpä kohtuuhintaan. Naxos-yhtiön Sibelius-pianomusiikkisarja kokoaa yhteen säveltäjän pianoteokset viidelle CD:lle, joista ensimmäinen on tässä: 

Jean Sibelius:

Kuusi impromptua, op. 5 (1893; 18 min 35 sek);

Pianosonaatti F-duuri, op. 12 (1893; 17:48);

Kymmenen kappaletta pianolle, op. 24 (1894–1903; 34:06).

Håvard Gimse, piano.

Naxos, äänitetty St Martinin kirkossa Hampshiren East Woodhayssa 1997. 70:42.

Sibeliuksen pianomusiikkia on ollut taipumus hieman vähätellä. On totta, että julkaisemalla lyhyehköjä ja sopivan, muttei liian, haastavia pianokappaleita saattoi säveltäjä tienata kohtuullisesti kohtalaisella nopeudella. Salonkimusiikki myi 1800–1900-lukujen vaihteessa, ja Sibelius oli kalliin makunsa ja juhlimistaipumuksensa vuoksi jatkuvassa rahapulassa. Silti Sibeliuksen pianomusiikissa on yleesä kuultavissa herkkyyttä, mielikuvituksellisuutta ja jotain, mitä voisi kutsua hetken inspiraatioksi. Sieltä on hankala löytää innottomia ja ilmeisiä rahastuskappaleita. Sibeliuksen vahvuus on orkesterisäveltäjänä ja sinfonikkona – tämä on selvää – mutta hänen pienimuotoinen pianomusiikkinsa on viehättävää ja tunnelmallista sukeltamatta ylettömään sentimentaalisuuteen. Se on taloudellista kauneutta. Piano-Sibelius ei ole eturivin kamaa, mutta ei siinä mitään piiloteltavaakaan ole, ja siitä on helppo nauttia, kun tietää, mitä voi odottaa. Sen sijaan Sibeliuksen kamarimusiikille lämpenenkin jo paljon huonommin.

Norjalainen Håvard Gimse (s. 1966) tekee kauttaaltaan hyvää työtä näiden kohtuudella haastavien, mutta teknisesti silti kohtalaisen suoraviivaisten pianoteosten kanssa. Hänellä on selvästi sympaattinen side musiikkiin, joka saa hänen käsissään tyylikästä vapautta – paikoitellen vaikutelma on kuin onnekkaassa päähänpistossa. Sibeliuksen pianokappaleet eivät ole mitään lisztiläisiä virtuoosipaloja, joilla briljeerataan, eivätkä ne liioin ole chopiniaanisia sydämenraasto/kuiskuttelurepertuaaria. Tällä levyllä hellimmissäkin kappaleissa on mukana tiettyä ankaruutta ja teäksiseltä kalskahtavaa hallintaa, mikä on osa teosten viehätystä. Sibeliuksen sointivärin taju on horjumaton, ja Gimse muotoilee jokaisen kappaleen älykkäästi ja vaihtelevasti tilanteen mukaan kulmikkaasta pyöristettyyn.

Ohjelma alkaa Kuudella impromptulla. Mikä sitten oikein on impromptu? Kyseessä on hyvin vapaamuotoinen sooloinstrumenttisävellys, joka tähtää vahvaan tunnelmallisuuteen, herkkään ilmaisuun ja improvisatoriseen vaikutelmaan muotoseikkojen kustannuksella. Improvisaation tuntu on kieltämättä läsnä, ja piano etenee arvoituksellisesti kuin reagoiden pieniinkin vivahteisiin. Yleissävy on melankolinen (5/6 impromptuista on mollissa), hieman metsäinen ja paikoin jopa jylhä, kuten erityisen hieno Impromptu nro 5 osoittaa. Myönnettävä on, että Impromptu nro 6 on haaveksivaan ja melko rajattuun ainekseensa nähden ehkä hieman turhan pitkä seitsemän minuutin kestollaan, mutta jos malttaa upottautua sen turvallisen mystiseen sointikanervikkoon, on siitä täysin mahdollista nauttia.

Sibeliaanisimmalta tällä albumilla kuulostaa Pianosonaatti, jonka musiikki on veistetty samasta puusta kuin säveltäjän varhaiset kansallisromanttiset orkesteriteokset, kuten Karelia-musiikki. Sonaatin avausosan pystyy hyvin kuvittelemaan tuon ajan Sibeliukselle tyypillisesti humisevana, sankarillisena orkestraationa. Sonaatti on pienimuotoinen ja kompetentti, ja tunnelmapaloista poiketen siinä on vahva eteenpäin kulkeva henki, joka voi tehdä siitä musiikillisen kehityksen ystäville suotavampaa kuultavaa. Muutamat ideat toimivat oikein mukavasti, kuten hitaaseen osaan näppäräksi ja herätteleväksi kontrastiksi sijoitettu nopea jakso. Päätösosa on samalla tavalla mielenkiintoinen ja hauska kuin avausosa, ja Gimse luotaa tiensä taitavasti ja sulavasti läpi tämän melko viehättävän ja teeskentelemättömän sävellyksen, joka hyötyy pianistin pyrkimyksestä rakentaa sen jännitteistä dramatiikkaa, jota ei muuten ole tällä albumilla juuri tarjolla.

Kymmenen pianokappaletta op. 24 on valikoima pikkusävellyksiä noin kymmenen vuoden ajalta käsittäen romansseja, valssia, nokturnia, kapriisia, idylliä ja barcarolaa (gondolieerilaulu; sellaisella on tosiaan klassisessa musiikissa kokonainen oma sävellyskategoriansa). Nämä ovat tyyliltään aiempia kappaleita pianistisempia, viihteellisempiä ja ääneltään helmeilevämpiä. Ne ovat myös lähempänä salonkimusiikkia, tuota lähtökohtaisesti ikävystyttävää ja pikkusievää, joskin kulttuurihistoriallisesti hyvin merkittävää musiikin lajia. Esimerkiksi kappale V (Valssi) on puhdasta, ohimenevää viihdemusiikkia. Romanssit taas ovat toki konventionaalisen kauniita, mutta niissä on synkkiä pohjavireitä, jotka tekevät niistä mielenkiintoisia ainakin Gimsen käsissä. Yleisesti ottaen tämä myöhempien sävellysten sarja on tyyliltään varmemman pianistisempi kuin varhaisemmat Impromptut, joista pidän enemmän niiden astetta omintakeisemman otteen vuoksi.

Sonaatti on kuulemisen arvoinen, mutta kokoelmaa voi suositella lähinnä suurille Sibelius-faneille ja toisaalta myös heille, joille säveltäjän sinfonioiden maailma on vieraannuttava. Romanttisen ja myöhäisromanttisen pianomusiikin ystäville tätä miellyttävästi ja rentouttavasti helmeilevää, melodista musiikkia voi myös suosittaa, mutta on syytä tietää, että mitään Beethovenin pianosonaattien tapaista tinkimätöntä tunnemyrskyä ja suurta muodollista innovaatiota ei ole odotettavissa. Gimse on erinomainen ja tyylitietoinen tulkitsija, jolla tuntuu olevan luontainen yhteys Sibeliuksen tunnelmiin, ja hänen ansiostaan tätä albumia kuunnellessa voi viettää hyvin rentouttavan ja lyhyeltä tuntuvan 70-minuuttisen.