Palestrina: Missa Papae Marcelli, Missa Aeterna Christi Munera, Stabat mater; Allegri: Miserere

Meillä on nyt sitten uusi paavi. Itse olisin pärjännyt ilmankin, mutta otetaan kuitenkin Franciscuksen valtakauden alun kunniaksi käsittelyyn jotain oikein paavillista musiikkia.

Giovanni Pierluigi da Palestrina: Missa Papae Marcelli (Paavi Marcelluksen messu); Missa Aeterna Christi Munera; Stabat mater.

Gregorio Allegri: Miserere.

Oxford Camerata; Schola Cantorum of Oxford
Jeremy Summerly.

Naxos, äänitetty Dorchester Abbeyssä Oxonissa 1991 (messut) ja Hertford Collegen kappelissa Oxfordin yliopistossa 1993.

Giovanni Pierluigi da Palestrina (1525?–1594) vietti koko elämänsä kirkkomusiikin parissa sekä esittäjänä että säveltäjänä. Kotikaupungissaan Palestrinassa (tuolloisessa Kirkkovaltiossa, n. 35 km Roomasta itään) hän lauloi lapsena kuorossa ja pääsi jo nuorena kaupungin suurimman kirkon urkuriksi. Ura urkeni toden teolla, kun Palestrina sai pestin kuoronjohtajana Roomassa. Hän sävelsi joukon messuja ja omisti ne paavi Julius III:lle (joka oli aiemmin Palestrinan piispa).

Paavit rakastavat omistuksia.

Kiitoksena paavi päästi Palestrinan ilman pääsykoetta Juliaanisen kappelin kuoronjohtajaksi, virkaan, jonka prestiisi oli melkoinen. 

Hän on oikeassa. Rakastamme omistuksia. (Ja teini-ikäisiä poikia. Eikä ole edes mikään väljähtynyt vitsi tämän nimenomaisen paavin kohdalla!)

Palestrinan tunnetuin teos, Missa Papae Marcelli eli Paavi Marcelluksen messu, syntyi Julius III:n seuraajan, Marcellus II:n kunniaksi, tosin vasta kirkkoruhtinaan kuoleman jälkeen. Teos on huomattavasti merkittävämpi kuin kyseinen paavi, joka valittiin virkaan 9.4.1555 ja kuoli saman vuoden vappuna.

Ja silläkin hän on vasta kuudenneksi lyhytaikaisin paavi.

Palestrina vietti loppuikänsä Roomassa johtaen lukuisia kaupungin kappelien ja kirkkojen kuoroja, säveltäen yli sata messua ja lukemattomia muita hengellisiä teoksia, ja saaden kaikesta työstään melko heikosti rahaa. Hänen perheensä kuoli ruttoon 1570–80-luvuilla, ja tätä Palestrina piti merkkinä hakeutua papiksi. Musiikin historian kannalta hän päätyi kuitenkin onnekkaampaan ratkaisuun, joka jätti hänelle enemmän aikaa säveltää: hän nai rikkaan turkiskauppiaan lesken.

Jos Palestrinan musiikista pitää, niin sitä onneksi riittää: hänen tuotantonsa käsittää yli sata messua, päälle 300 motettia ja sadoittain muita teoksia. Suuri osa tästä on a cappella  esitettävää kuoromusiikkia. 

Tämän levyn kaksi messua olivat ensimmäiset Palestrinalta kuulemani teokset, ja ne tekivät minuun välittömästi syvän vaikutuksen. Olen harvoin kuullut mitään yhtä levollisen, raukean ja meditatiivisen kaunista. Teosten liturginen sanoma ei vetoa minuun, mutta ihmisäänten yhdessä tuottama polyfoninen efekti on pysäyttävä ja ajaton. Kirkkomusiikkina teokset ovat erityisen onnistuneita, sillä ne välittävät paratiisimaista auvoa ja kiireetöntä hartautta. Musiikki etenee saumatta yksinkertaisesta ihmisäänestä kompleksiseen polyfoniaan säilyttäen pyhyyden tunnetta henkivän kuulauden ja arvokkuuden. Tomuiseksi tai tylsäksi näitä levollisen sopusointuisia teoksia ei voi moittia, ja uskonnollisten teosten sarjassa pidän enemmän tästä vastauskonpuhdistuksen renessanssipolyfoniasta kuin vaikkapa Bachin protestanttisesta kontrapunktista, joka on minusta lähinnä unettavan uuvuttavaa. Nämä Palestrinan messut kuuluvat kauneimpiin koskaan kuulemiini teoksiin. Myös Stabat mater, hymni Jeesuksen äidin surusta 1200-lukulaisen runon mukaan, on upea tyynessä murheellisuudessaan.


Gregorio Allegri (1582–1652) oli Palestrinan tapaan Roomassa vaikuttanut kirkkomuusikko, joka hänkin sävelsi joukon uskonnollisia kuoroteoksia, jotka kiinnittivät paavin huomion häneen. Teosten oli oltava hyviä, sillä Urbanus VIII:lla oli paljon kiireitä valloitussotien, poliittisen vehkeilyn, sukulaistensa liiketoimien edistämisen ja muun tärkeämmän ohella.

Kun Kirkkovaltion valloitussotiin ja linnoittamiseen tarvittiin tykkejä, Urbanus ryöväsi Rooman keskustassa 1500 vuotta seisseen Pantheonin portiikin katon, se kun oli sopivasti pronssia ja ulottuvilla. Quod non fecerunt barbari fecerunt Barberini, kuten latinantaitoiset kaupunkilaiset asian ilmaisivat. ("Mitä eivät barbaarit tehneet, sen tekivät Barberinit." Urbanus oli vaikutusvaltaista Barberinin aatelissukua.)

Urbanuksen mielisuosion kautta Allegri pääsi Sikstuksen kappelin kuoroon, ja tuohon maineikkaaseen kappeliin liittyy läheisesti se teos, jonka varassa säveltäjän maine on sittemmin levännyt. 1630-luvulla Allegri sävelsi sovituksen siitä tekstistä, joka suomalaisessa raamatussa on Psalmi 51. Miserere mei, Deus (Jumala, ole minulle armollinen) eli lyhyesti vain Miserere tajuttiin heti erittäin tasokkaaksi teokseksi, ja sitä alettiin esittää erityisesti pääsiäisen aikaan, varsinkin pitkänäperjantaina. Aikana, jolloin tekijänoikeuslainsäädäntöä ei juuri ollut, Vatikaani varjeli teosta hyvin mustasukkaisesti pitäen sitä yksinoikeutenaan. Noin 140 vuoteen teosta ei esitetty muualla kuin Sikstuksen kappelissa Roomassa, koska nuotteja ei suostuttu julkaisemaan. Teoksen kopioiminen ja levittäminen kiellettiin kirkonkirouksen uhalla.

Vatikaanin yksinoikeus teokseen murtui vasta vuonna 1770, kun eräs matkailija kuuli teoksen kertaalleen Sikstiiniläiskappelissa ja kirjoitti sen sitten muistinvaraisesti nuoteiksi. Hän oli 14-vuotias. Hän oli Wolfgang Amadeus Mozart. 

Hän keksi musiikin teorian omalla hedelmöityshetkellään.

Teos julkaistiin ensimmäistä kertaa seuraavana vuonna Lontoossa. Kun tieto asiasta levisi Roomaan, paavi Klemens XIV kutsui Mozartin pakeilleen. Eikä paavi suinkaan julistanut nuorukaista kirkonkiroukseen, vaan löi tämän ritariksi.

Allegrin Miserere kestää runsaat kymmenen minuuttia, mutta tuntuu huomattavasti laajemmalta. Siinä on samoja ylimaallisen kauniita piirteitä kuin Palestrinan messuissa, ja varsinkin taukoja hyödynnetään vaikuttavasti. Silti minulle Palestrina on tämän albumin päätarjonta ja Allegri lähinnä jälkiruoka.

Summerlyn johtamat kuorot laulavat upeasti, ja äänityksissä on kiitettävä ja luonteva tilan tuntu, joka on tällaisten teosten kohdalla välttämätön vaatimus. Nämä kappaleet kuuluvat kivikirkkojen kupoleihin kohoamaan kohti taivasta, ja sen vaikutelman tämä erinomainen ja hyvin kohtuuhintainen levytys saa aikaiseksi. Levyn hinta-laatusuhde on mainio ottaen huomioon, että tällainen ns. varhaisempi musiikki voi olla varsin hintavaa. Lehtinen ei sisällä teosten sanoja, mutta nämä perusliturgiat ja raamatunkohdat löytää äärimmäisen helposti Internetistä.

Qantšeli: Sinfoniat nro 1, 4 & 5

Amerikkalainen kapellimestari, myös runoilijana ansioitunut James DePreist (1936–2013) kuoli 8. helmikuuta 2013 sydänkohtaukseen Arizonassa. Philadelphialaissyntyinen muusikko oli katkaista nousujohteisen uransa jo 1960-luvun alussa, kun hän sai Thaimaassa polion. DePreist onneksi hoidettiin niin hyvään kuntoon, että hän pystyi jatkamaan kapellimestarin töitä. Vain muutamaa vuotta myöhemmin, 1964, hän voitti kansainvälisen Dimitri Mitropoulos -kapellimestarikisan ja pääsi työskentelemään Leonard Bernsteinin ja Antal Dorátin assistenttina.

DePreist johti useita yhdysvaltalaisia ja kanadalaisia orkestereita, mutta ehkä tunnetuin hän oli Euroopassa, missä hän oli suosittu vierailija ja/tai ylikapellimesteri ja/tai musiikillinen johtaja erityisesti Italiassa, Benelux-maissa, Monacossa, Saksassa, Ruotsissa ja Suomessa. Kapellimestari nautti suurta suosiota myös Japanissa. DePreistin mittavimpia levytyshankkeita on Dmitri Šostakovitšin 15 sinfonian taltiointi Helsingin filharmonisen orkestarin kanssa.

1990-luvun lopulla DePreist kärsi munuaisvaivoista. Hänelle tehtiin munuaisensiirto vuonna 2001, mutta polion, munuais- ja sydänvaivojen yhdistelmä pakotti kapellimestarin karsimaan esityksiään, joiden tason huomattiin myös muuttuvan entistä vaihtelevammaksi. DePreist työskenteli vielä 2010-luvulle saakka professorina New Yorkin kuuluisassa Juilliard-konservatoriossa. Vuonna 2005 Valkoinen talo myönsi DePreistille National Medal of Artsin, Yhdysvaltain korkeimman kulttuurialan ansiomerkin.

Terveydellisten ongelmiensa vuoksi DePreist ei voinut ottaa mitalia vastaan seisaaltaan.

James DePreist teki uransa aikana lähes 60 levytystä, ja otan nyt käsittelyyn sellaisen taltioinnin, joka edustaa hieman harvinaisempaa ohjelmistoa.

Gia Qantšeli: Sinfonia nro 1; Sinfonia nro 4 "In memoria di Michelangelo"; Sinfonia nro 5.

Helsingin filharmoninen orkesteri, James DePreist.

Ondine, äänitetty Helsingin Finlandia-talossa 1994. 


Georgialainen Gia Qantšeli (myös Giya Kancheli, s. 1935) teki varsin menestyksekkään säveltäjänuran Neuvostoliitossa – tällä albumilla oleva neljäs sinfonia sai tuoreeltaan Neuvostoliiton taiteen valtionpalkinnon – ja muutti 1990-luvun alussa Länsi-Eurooppaan. Hän on asettunut Belgiaan, missä hänellä on virka Antwerpenissä majaansa pitävän Flanderin kuninkaallisen filharmonian virallisena säveltäjänä. 

Tämän albumin valikoima esittelee säveltäjän varhaista sinfonista tuotantoa. Teokset ovat lyhyehköjä: kaikki kestävät noin 20 minuuttia. Ne ovat myös rakenteellisesti tiiviitä tai ainakin muodostavat varsin saumattoman jatkumon. Neljäs ja viides sinfonia ovat yksiosaisia, ensimmäinen sinfonia on kahdessa osassa.

Säveltäjän tyyli tuntuu olevan omintakeinen yhdistelmä vaikutteita Béla Bartókin ja Šostakovitšin tyylistä. Georgialaisen kansanmusiikin vaikutusta teoksissa en hevin kuule, vaikka albumilehtisen sinänsä hyvä essee katsoo jostain syystä tarpeelliseksi tuoda esiin Georgian kansanmusiikkitradition. Säveltäjä ei rakenna teoksiinsa jännitteitä sinfonisten rakenteiden avulla, vaan hyödyntää voimallisia rytmillisiä (ja äänenvoimakkuudellisia) kontrasteja enemmän tai vähemmän harmonisissa puitteissa.

Sinfonia nro 1 (1967) heijastaa näistä kolmesta teoksesta voimakkaimmin Šostakovitšin vaikutusta, joka tulee esiin alkuosassa itsepintaisena marssillisena rytminä, jossa on samanaikaisesti koneellisen oloisia ja epäsymmetrisiä piirteitä. Sinfonian jälkimmäinen osa on avaruudellinen largo, jossa pintaan nousee muutama myrskyisä volyymiryöppy. En voi väittää erityisemmin nauttivani tästä teoksesta, mutta se pitää mielenkiintoni yllä kestonsa ajan. Musiikillinen tyyli ei ole varsinaisesti mieleeni, mutta säveltäjä välttää modernin formalismin persoonattomuuden ja onnistuu saamaan aikaiseksi omaperäisiä tuloksia. Tämä sinfonia on niitä teoksia, joita kunnioitan, mutta joita en ihaile.

Levyn parasta antia on Michelangelo Buonarrotin (1475–1564) muistolle omistettu Sinfonia nro 4, joka julkaistiin renessanssitaiteilijan 500-vuotisjuhlavuotena 1975. Albumi on siis sikälikin ajankohtainen, että tätä kirjoitettaessa on Sinebrychoffin taidemuseossa Helsingissä Michelangelon piirrosten näyttely.  
Sinfonia alkaa vaimealla kirkonkellomaisella kumulla, ja tämä taiteilijan kirkollisiin toimeksiantajiin, uskonnollisiin teoksiin ja omaan syvään uskonnollisuuteen viittaava elementti toistuu runsaat 18 minuuttia kestävässä yksiosaisessa sinfoniassa vähän väliä. Mukana on myös celesta, joka jäljittelee renessanssiballadien jousisoittimia, mutta muutoin musiikissa ei ole ilmeisiä viittauksia renessanssiajan Italiaan. Sen sijaan teos tekee oikeutta Michelangelon taiteellisille visioille ja sille hieman pelottavalle energialle (terribilità), jonka sanotaan hänen tunnetuimissa teoksissaan ilmenevän. Musiikillisessa maisemassa on tilan tuntua, mutta myös vieraannuttavaa autiutta, mikä herkistää kuulijan tarttumaan kaikkiin musiikillisiin efekteihin ja tehostaa niitä voimallisesti. Ne kontrastit, joita saadaan, ovat sapekkaan väkivaltaisia ja jopa brutaaleja, mikä sopii kumman hyvin aiheeseen. Vaikuttava sinfonia, jonka kuunneltuaan tuntee olleensa poissa ja vieläpä kohtalaisen pitkään.

Sinfonia nro 5 (1977) on omistettu säveltäjän edesmenneille vanhemmille, mutta se on ilmeeltään hieman edeltäjäänsä eloisampi ja melodiselta sisällöltään runsaampi. Vastakkainasettelu lohdullisen, avaran rauhaisuuden ja äkkiä, ilman pohjustusta päälle käyvien instant-kliimaksien välillä on kuitenkin oleellisesti samanlainen kuin edeltävässä sinfoniassa. Lehtisessä teos yhdistetään neuvostoliittolaisen elokuvamusiikin tyylilliseen traditioon, eikä linkki ole aivan aiheeton. Jouset muodostavat kuulaan ja tapauksettoman orkestraalisen pedin, jolla vaikutelmat nousevat ja laskevat. Cembaloa ja harppua on käytetty hillityn tehokkaasti tuomaan mukaan lohdullisen nostalgian aavistusta.

En ole kuullut näistä teoksista mitään muuta taltiointia, mutta uskoakseni esitykset ovat kiitettäviä. Voimakkaiden kontrastien toimivuus edellyttää horjumatonta hallintaa ja hillittyä yleisilmettä, ja Helsingin filharmoninen orkesteri tekee DePreistin johdolla hyvää työtä. Varsinkin kaikkien kolmen sinfonian lopetukset (lopetuksia tunnutaan aliarvioitavan) ovat erinomaiset ja vaikuttavat.   

Mendelssohn: Sinfonia nro 2

Vuoden 2013 alussa on joukostamme poistunut liikaa nimekkäitä muusikoita. Pianisti Van Cliburn hävisi kamppailunsa syöpää vastaan aivan äskettäin, ja Suomessakin usein vieraillut kapellimestari James DePreist kuoli sydänkohtaukseen 76-vuotiaana noin kuukausi sitten. Viime kuun lopulla (22.2.) kuoli kapellimestari Wolfgang Sawallisch 89-vuotiaana kotonaan Baijerissa. Aion muistaa lähiaikoina kaikkia kolmea. Ensiksi otan Wolfgang Sawallischin (1923–2013) elämäntyötä kunnioittaakseni tarkasteluun hänen johtamansa levytyksen Felix Mendelssohnin (1809–1847) verraten harvoin kuullusta toisesta sinfoniasta, lisänimeltään Ylistyslaulu (Lobgesang).

Felix Mendelssohn-Bartholdy: Sinfonia nro 2, Lobgesang.

Krisztina Láki (sopraano), Mitsuko Shirai (sopraano), Peter Seiffert (tenori);
Chor des Städtischen Musikvereins zu Düsseldorf, Hartmut Schmidt;
Berliner Philharmoniker, Wolfgang Sawallisch.

EMI, äänitysajankohtaa tai -paikkaa ei mainittu, ensimmäisen kerran äänite on julkaistu 1988. Onpas ammattimaista touhua taas. 

Mendelssohn sävelsi sinfonia-kantaatiksi määrittelemänsä teoksen Gutenbergin Raamatun 400-vuotisjuhliin 1840. Tähän tapahtumaan oli luontevaa valita teksti Lutherin Raamatusta, ja aluksi säveltäjä olikin pohtinut mahdollisuutta säveltää jokin psalmi tai luoda jopa kokonainen oratorio. Hän päätyi kuitenkin lopulta suureen kuorosinfoniaan, tai oikeammin noin 25-minuuttiseen yksiosaiseen sinfoniaan, jota seuraa mittava, kymmenosainen kantaatti siten, että teoksen yhteismitta ylittää tunnin.

Teoksen tunnelma yhdistelee hartautta ja juhlavuutta tavalla, jota tällaiselta juhlasävellykseltä voi odottaakin. Mendelssohnin visiossa on puhtia ja mittaa, ja sanat, jotka vaativat koko elollista maailmaa ylistämään luojaa (Alles, was Odem hat, lobe den Herrn), saavat alleen aitoa nostetta. Mendelssohn tunsi Bachin kuoroteokset erinomaisesti – juuri hän palautti yleisön kiinnostuksen niitä kohtaan – ja tässä sinfoniassaan hän yhdistelee erittäin taidokkaasti ja miellyttävästi parasta saksalaista kantaattitraditiota painokkaaseen, mutta silti ilmavaan romanttiseen ilmaisutapaansa.

Berliinin filharmonikoilta on lupa odottaa huipputason musisointia, ja sitä tietysti saadaankin. Sawallisch johtaa orkesteria esityksessä, joka tuo hienosti esiin teoksen vahvuuksia – rakenteellisen innovatiivisuuden, vaikuttavat kuoro-osuudet ja tietynlaisen riemukkaan jyhkeyden, joka todella välistä tuntuu heijastelevan luomakunnan mahtavaa moninaisuutta, johon teksti viittaa. Samalla kapellimestari onnistuu minimoimaan teoksen potentiaaliset heikkoudet, kuten tietyn virallisuuden, joka mukavasti vältetään, ja ilmeisen kaksijakoisuuden, joka toimii melko hyvin. Aivan saumatonta kokonaisuutta tästä ei saa aikaiseksi, mutta orkestraalinen sinfonia on toteutettu ihailtavan ilmavasti, ja se pohjustaa hyvin kantaattiosuuden teemoja.

Düsseldorfilainen kuoro suoriutuu osuudestaan vakuuttavasti eikä solisteissakaan ole moitittavaa. Kaikki ongelmat ovat itse teoksessa, joka ei tunnu olevan ihan varma siitä, mitä oikein haluaisi olla. Onneksi tässä on saatu asialle kapellimestari, joka suhtautuu mitä ilmeisimmin sinfoniaan sekä sympatialla että syvällä arvonannolla. Tiedonvälityksen gutenbergiläinen vallankumous oli hartaan säveltäjän mielessä etupäässä mahdollisuus lähestyä Jumalaa Hänen tekstiensä kautta entistä tehokkaammin ja laajemmin tavalla, joka todella pystyisi yhdistämään koko maailman, ja Sawallisch toteuttaa tämän vision hyvin rikkaana, raikkaana ja elähdyttävänä. Minusta useimmat Mendelssohnin ilmeisinä esikuvina toimineet Bachin kantaatit ja oratoriot ovat varsin unettavia, mutta tästä teoksesta, johon alun perin tutustuin juuri tämän levytyksen välityksellä, olen oppinut pitämään. 

EMI-levy-yhtiötä on tosin moitittava onnettomasta dokumentaatiosta. Lehtinen kertoo teoksesta vain ilmeisimmät perusasiat, eikä edes kuoron ja solistien sanoja ole saatu mukaan, vaikka tekijänoikeudet ovat niistä aikapäiviä sitten rauenneet. Kaiken huipuksi mukaan ei ole mahtunut edes tietoa siitä, missä ja milloin taltiointi on tehty. Nämä ovat perustavanlaatuisia asioita, eikä niiden pitäisi olla pielessä. Musiikki sentään on onneksi oivallista. 

Wagner: Orkesterimusiikkia

Richard Wagnerin (1813–1883) 200-vuotisjuhlat jatkuvat. Ainakin täällä. Tällä kertaa otan käsittelyyn komean tupla-albumillisen, joka sisältää kätevästi suurin piirtein kaiken Wagnerin tärkeimmän orkesterimusiikin. Lisäksi samalla tulee muistettua saksalais-amerikkalais-israelilaista säveltäjää ja kapellimestaria Otto Klempereriä (1885–1973), jonka kuolemasta tulee kesäkuussa kuluneeksi 40 vuotta.

Richard Wagner: Orkesterimusiikkia.
Rienzi: Alkusoitto
Tannhäuser: Alkusoitto; Preludi, III näytös
Lohengrin: Preludi, I näytös; Preludi, III näytös
Nürnbergin mestarilaulajat: Preludi; Kisällien tanssi & Mestarien saapuminen
Parsifal: Preludi, I näytös
Lentävä hollantilainen: Alkusoitto
Reininkulta: Jumalten saapuminen Valhallaan
Valkyyria: Valkyyrioiden ratsastus
Siegfried: Metsänhuminaa
Jumalten tuho: Siegfiedin matka Reinillä; Siegfriedin hautajaismarssi
Tristan ja Isolde: Preludi & Liebestod
Siegfried-Idylli

Philharmonia Orchestra, Otto Klemperer.

EMI (2 CD), äänitetty Lontoossa 1960–61.


Ensin pari sanaa kapellimestarista, sillä hän eli varsin mielenkiintoisen elämän. Otto Klemperer syntyi Wrocławissa (silloinen Breslau) Preussin Sleesiassa bööminjuutalaiseen perheeseen. Hän oli niin lahjakas, että sai jo nuorena tuolloisen maailman kuuluisimman kapellimestarin, Gustav Mahlerin (1860–1911), huomion, luottamuksen ja suosion. Klemperer toimi Mahlerin assistenttina tämän kahdeksannen sinfonian, massiivisuudestaan tunnetun Sinfonie der Tausendin, ensiesityksessä 1910. Mahlerin suositukset saattelivat Klempererin uran huimaan nousuun.

Klemperer teki myös selvästi parhaansa näyttääkseen Mahlerilta, mikä tosin oli kaksimetrisenä hieman vaikeata.

Kun Weimarin tasavalta romahti kansallissosialistien valtaantuloon 1933, pakkasi Klemperer tavaransa ja muutti Yhdysvaltoihin. Hän oli tosin jo aiemmin kääntynyt katoliseksi mahdolliseksi lieventääkseen antisemitismin aiheuttamia haittoja, mutta natseja kiinnosti juutalaisuus etnisenä ominaisuutena enemmän kuin uskonnollisena vakaumuksena. Lisäksi Klemperer oli merkitty mies Hitlerin silmissä jo siitäkin syystä, että hän oli kapellimestarina ja taiteellisena johtajana Saksan eri ooppera- ja konserttitaloissa suosinut 1910- ja 1920-luvuilla läpimurtonsa tehnyttä modernistista taidemusiikkia – kansallissosialistisessa sanastossa rappiotaidetta.

Klempereristä tuli Yhdysvaltojen kansalainen, ja hän johti amerikkalaisia sekä myös brittiläisiä orkestereita pidetyissä konserteissa. Vakituiset johtopaikat jäivät kuitenkin saavuttamatta, sillä Klempererin kaksisuuntainen mielialahäiriö teki hänestä vaikean yhteistyökumppanin hallinnollisella tasolla. Yhdysvalloissa Klempererin aivoista poistettiin kasvain leikkauksessa, jonka vuoksi hän kärsi halvauksen ja jäi loppuiäkseen lievästi liikuntarajoitteiseksi. Klempererin vaivaisuutta lisäsi paha kaatuminen Montrealissa vuonna 1951 ja typerä, vuoteessa tupakoinnista saatu palovamma. Kaiken tämän seurauksena Klemperer otti tavaksi johtaa konsertit ja oopperat istualtaan. Klempererin tytär Lotte toimi lähestulkoon isänsä yksityisenä sairaanhoitajana, minkä ansiosta kapellimestari kykeni jatkamaan uraansa siinä laajuudessa kuin teki.

Sodan jälkeen Klemperer palasi Eurooppaan työskennellen Budapestin oopperassa. Elämä rautaesiripun itäisellä puolella ei kuitenkaan miellyttänyt häntä, ja niinpä hän ryhtyi keikkailevaksi kapellimestariksi, joka tarjosi palveluksiaan länsieurooppalaisille ja pohjoisamerikkalaisille orkestereille, mutta ei tuntunut löytävän vakituista työpaikkaa mistään. Lopulta sellainen löytyi Lontoosta. EMI-yhtiön tuottaja Walter Legge perusti vuonna 1945 Philharmonia-orkesterin, johon valitsi itse soittajat. Kapellimestari Herbert von Karajan oli koulinut orkesterin huippukuntoon, kun hän vuonna 1954 siirtyi Berliiniin, ja Legge päätyi pestaamaan Klempererin Philharmonia Orchestran ensimmäiseksi ylikapellimestariksi. (Viides ja nykyinen [2013] ylikapellimestari on Esa-Pekka Salonen.)

Klempererille järjestely sopi mainiosti, sillä hän oli tähän asti kohdannut vaikeuksia yrittäessään levyttää Euroopassa: hän oli yhä Yhdysvaltain kansalainen, ja amerikkalaiset muusikoiden ammattiliitot asettivat monenlaisia rajoituksia ulkomailla tehtäville kaupallisille taltioinneille. Lisäksi Klemperer ei tahtonut edes päästä omaan kotimaahansa, sillä Yhdysvaltain viranomaiset pitivät kapellimestaria liian vasemmistolaisena eivätkä suostuneet uusimaan tämän passia. (Koska jos joku romahduttaa Yhdysvaltain valtiomahdin, on se halvaantunut kapellimestari.) Vuonna 1954 Klemperer ratkaisi asian ottamalla Saksan liittotasavallan kansalaisuuden, mikä avasi hänelle paremmat työnäkymät Euroopassa.

Klemperer otti vahvalla kokemuksellaan kaiken irti huippuorkesterista, ja äityi uransa ehtoopuolella tekemään vielä laajan ja ylistetyn sarjan levytyksiä orkesterin kanssa. Siihen sarjaan kuuluu tämänkin albumin tarjonta. Klemperer nimitettiin Philharmonian elinikäiseksi ylikapellimestariksi vuonna 1959.

Klemperer kääntyi uransa loppupuolella takaisin juutalaisuuteen; kovin uskonnollinen hän ei vaikuta olleen. Klemperer jopa pelkäsi uskonnollisten elementtien vaikutusvaltaa Israelissa, jonka kansalainen hänestä oli tullut Tel Aviviin suuntautuneen konserttikiertueen yhteydessä vuonna 1971. Samana vuonna Klemperer päätti uransa 86 vuoden iässä. Hän kuoli kotonaan Zürichissä kaksi vuotta myöhemmin.

Yleinen käsitys Klempererin johtamistyylistä on, että hän suosi hitaanpuoleisia tempoja, mutta ainakin itse kuulemieni taltiointien perusteella hänen hitautensa on varsin suhteellista. Sen sijaan hänen tulkinnoissaan kuulen arvokkuutta ja graniittista jyhkeyttä. Toisinaan hän saattaa korostaa horjumatonta monumentaalisuutta niin vahvasti, että sointi voi hieman kärsiä ja kuulostaa raa'alta, mutta tuo ongelma ei ainakaan tätä erinomaista valikoimaa tunnu piinaavan. Itse asiassa pidän tätä kaksoislevyä erinomaisena, korkeatasoisena ja edustavana valikoimana, jonka hankkimalla saa itselleen kätevästi melkein kaikki Wagnerin tärkeimmät alku- ja välisoitot suurenmoisina ja kestävinä tulkintoina, joiden pariin voi aina hyvällä syyllä ja mielihyvällä palata, vaikka äänitekokoelma (olkoon se sitten fyysisinä levyinä tai digitaalisessa muodossa) kasvaisi miten suureksi tahansa.

Esityksiä ei vaivaa turhanaikainen venyttely tai efekteillä pröystäily: Klemperer johtaa hyvin suoraviivaisesti ja loogisesti. Esimerkiksi kuuluisa Valkyyrioiden ratsastus (Walkürenritt) hoituu hyvin sutjakasti, mikä ei lainkaan vähennä musiikin voimaa. Pikemminkin lopputulos on välittömämpi ja tehokkaampi kuin useimmissa muissa kuulemissani versioissa, joilla on paha tapa päätyä imemään mehut nerokkaasta, mutta kieltämättä pitemmän päälle toisteisesta teemasta. 

Ei kapellimestari silti erikseen pyri pitämään tehoja alhaalla: esimerkiksi ylimaalliseksi paisuva Siegfriedin hautajaismarssi Ring-tetralogian viimeisestä osasta Jumalten tuho (Götterdämmerung) on Klempererin johdolla äärimmäisen vaikuttava: koruton ja arvokas, tyystin vapaa kaikesta teatraalisuuden keinotekoisesta painolastista. Usein Ringin orkesterikatkelmia kuulee johdettavan kuin ne olisivat elokuvamusiikkia jostain 80-luvun fantasiaeepoksesta. Klempererin luontevan vakava ja arvokas lähestymistapa säilyttää musiikin elävänä, mutta säilyttää siinä kohottavan elementin. Nämä tosiaan ovat katkelmia länsimaisen taiteen suurimpiin saavutuksiin kuuluvasta jättimäisestä kertomuksesta, jossa jumalat ja sankarit seikkailevat määrittämättömässä aikakaudessa. Tragediaa ja jyhkeyttä ei ole uhrattu taustamusiikkimaiselle teatraalisuudelle. Se on merkittävä ansio.

Sama korkea taso toteutuu myös muissa Ring-katkelmissa. Jumalten saapuminen Valhallaan on Siegfriedin Reinin-matkan tapaan tunnelmaltaan hieman joviaalimpi tapaus, ja molempia on siunattu vaivattomalla juhlallisuudella sekä hienosti hallitulla eteenpäin työntyvällä energialla, eikä missään ole teennäisyyden jälkeäkään. Metsänhuminaa on mielestäni aina ollut koko tetralogian tyhjänpäiväisimpiä osioita omaksi orkesterikatkelmakseen irrotettuna, eikä se tässä kuulosta paljon paremmalta. Kyseessä on hahmoton ja melko lailla jännitteetön musiikillinen harhailu, jossa on lopulta aika vähän sisältöä, eikä sen epämääräinen, muodoton tunnelma osu muutenkaan kapellimestarin vahvuusalueille. Tämä paukku jää suutariksi, mutta toisaalta en ole kuullut sen varsinaisesti räjähtävän kenenkään komennossa, joten eipä tätä voi erityisenä moitteena pitää.

Myös Wagnerin varhaisempi tuotanto on mainiosti hallussa. Rienzin alkusoitto on parhaita kuulemiani, ja Philharmonian vasket uhkuvat ylvästä energiaa. Lentävä hollantilainen (Der fliegende Holländer) pauhaa sekin ihailtavan ankarasti, mutta tämän alkusoiton kohdalla kilpailua on niin paljon, että on tyydyttävä kutsumaan Klempererin tulkintaa "vain" hyväksi. Myrskyn raakuus voi ehkä ottaa korviin niillä kuulijoilla, jotka eivät ole ehkä tottuneita 50 vuoden takaisiin äänityksiin. (Mainittakoon jo tässä, että yleisesti ottaen äänitys ja äänen laatu ovat oikein hyvät, mutteivät tietenkään pysty kilpailemaan nykyisten standardien kanssa.) Tannhäuserin alkusoitto on myös mainio, ja valitettavan harvoin erikseen kuultu III näytöksen preludi samasta oopperasta on todellinen menestys. Lohengrin jatkaa samalla linjalla. I näytöksen preludi on vavahduttava, täydellisesti hallittu ja liikuttavan arvokas. Tähän teokseen kapellimestari ja orkesteri onnistuvat tuomaan luontaisen hartauden rinnalle myös inhimillisyyttä. III näytöksen preludi samasta teoksesta kuullaan jostain syystä usein orkesterien vappumatineoissa, joissa se tapaa saada varsin rempseän ilmiasun. Klempererillä kuitenkin tunnussanana tässäkin teoksessa on arvokkuus, ja se toimii erittäin virkistävästi. Philharmonian vaskia voi jälleen ansaitusti ylistää.

Nürnbergin mestarilaulajien (Die Meistersinger von Nürnberg) alkusoitto on albumin ainoa raita, joka saattaa hieman kärsiä Klempererin lähestymistavasta. Kapellimestarin jyhkeä visio tekee kappaleesta tosin kiistatta monumentaalisen, mutta myös kuivattaa sen paikoin hieman raskaaksi ja jopa kömpelöksi. Onneksi tosin päästään kuulemaan myös mukavasti tanssahteleva ja harvoin muualla kuin kokonaisissa oopperalevytyksissä kuultu Kisällien tanssi ja sitä seuraava Mestarien saapuminen, joissa kapellimestari pääsee osoittamaan hallitsevansa myös kevyemmän ja lennokkaamman orkestraation. Tämä on myös muistutus siitä, että Klemperer oli myös kysytty oopperakapellimestari, joka tajusi hyvin vivahteita ja dramatiikkaa, vaikka pyrkikin välttelemään teatraalisuutta.

Tristanin ja Isolden Preludi ja Isolden Liebestod (suomalainen vastine lemmenkuolo kuulostaa niin typerän melodramaattiselta jopa oopperaan, että en kehtaa käyttää sitä, mutta mainitsen nyt kuitenkin tietäväni sen) on yllättävänkin menevä. Tässä kappaleessa en panisi yleisesti ottaen pientä viipyilyä pahakseni, mutta on pakko myöntää, että Klempererin suoraviivainen ja ripeäotteinen tulkinta kuljettaa hienosti mukanaan. Tosin totta on sekin, että näin menetetään osa kappaleen eroottisesta latauksesta.

Wagnerin viimeinen teos, Parsifal, on niin täynnä suitsukkeista uskonnollista hulluutta, että se tuntuu jakavan ihmiset kahtia reaktion perusteella: osaa se etoo, ja osa taas pitää sitä hivelevän kauniina. Tunnustan kuuluvani jälkimmäiseen ryhmään. Parsifalin Preludi ei ehkä ole muotonsa ja kehittelynsä puolesta Wagnerin huomattavimpia teoksia, mutta se on minusta osapuilleen kauneinta ja ylväintä koskaan kuulemaani musiikkia. Klempererin käsissä tämä omituisen aineettomasti leijaileva upea möhkäle on hyvin solakka ja vapaa kaikesta paisuttelusta, mikä vain kasvattaa sen lähes ekstaattista arvokkuutta.

Runsaasti täytetylle tupla-albumille on mukavasti mahtunut mukaan myös Wagnerin mittavin kypsän kauden sävellys, joka ei liity oopperaan. Wagnerin vaimonsa syntymäpäivä/joululahjaksi säveltämä ja harjoittama serenadimainen sävelruno Siegfried-Idylli on Klempererin johdolla leimallisen luonteva ja selkeälinjainen. Se välttää kaikkea imelyyttä onnistuen silti luomaan astetta kotoisamman ja välittömämmän tunnelman.

Tämä johdonmukaisen raikas ja aina tuoreena säilyvä tupla-albumi on ollut äänitekokoelmani kulmakiviä yli kymmenen vuotta, eikä kyllästymisen vaaraa ole näköpiirissä. Sitä voi suositella varauksetta niin Wagneriin tutustuville kuin kokeneemmillekin wagneriaaneille. 

Verdi: Requiem & Quattro pezzi sacri

Arvatkaapa, mitä erityistä on vuodessa 2013 sen lisäksi, että silloin vietetään Richard Wagnerin (1813 - 1883) 200-vuotisjuhlaa. No, vietetäänpä myös Giuseppe Verdin (1813–1901) 200-vuotisjuhlaa. Niin vain kävi, että romanttisen oopperan kaksi suurinta nimeä syntyivät samana vuonna, ensimmäinen toukokuussa Leipzigissa Saksin kuningaskunnassa ja toinen lokakuussa Busseton liepeillä lähellä Parmaa silloisessa Ranskan keisarikunnassa (joka lakkautettiin seuraavana vuonna; sitä ennen syksyllä 1813 Napoleon oli jo ottanut kunnolla takkiinsa ns. kansakuntien taistelussa Wagnerin naapurustossa). 

On symbolisesti huomionarvoista, että Verdi syntyi ranskalaisten hallitsemassa departementissa ja kuoli Italian kuningaskunnassa, joka yritti parhaillaan haalia itselleen siirtomaaimperiumia. Verdi oli jo elinaikanaan kansallismielisten italialaisten symboli ja kansallinen ylpeydenaihe, joka nostettiin Italian yhdistymisen ja ulkomaiden (Itävalta, Ranska, Kirkkovaltio) kontrollista vapautumisen symboliksi. Tämä on hieman erikoista, sillä Verdi ei säveltänyt juuri muuta kuin romanttisia ihmissuhdeorientoituneita oopperoita ja vältteli niin taiteessaan kuin elämässään suoria poliittisia kannanottoja. Hänen teoksissaan ei voi havaita suoraa, vapaudenkaipuuseen vetoavaa kansallista symboliikkaa, joka on usein läsnä vaikkapa Sibeliuksen varhaistuotannossa. Muutamat hänen varhaisemmista oopperoistaan käsittelevät kansallisen vapautuksen tematiikkaa, mutta eivät suoraan ota kantaa Italian tilanteeseen.

Mutta kaulaliinan mies totisesti osasi solmia.

Verdin oopperat ovat lajityypin italialaista huippua, mutta tällä kertaa otan käsittelyyn säveltäjän teoksia hengellisen musiikin maailmasta. Verdi ei itse ollut ahkera kirkossakävijä eikä uskonut Jumalaan, mutta tuli kuitenkin säveltäneeksi hiukan hengellistä musiikkia. Kirkkomusiikin piirissä hänen uransa alkoikin, joten sinänsä uskonnollinen musiikki on luonteva osa hänen tuotantoaan.

Verdi sävelsi Requiemin vuonna 1874 ihailemansa kirjailijan Alessandro Manzonin (1785–1873) muistolle, ja se sai ensiesityksensä Milanon La Scalassa kirjailijan kuoleman ensimmäisenä vuosipäivänä. Manzoni oli harras katolilainen mutta samanaikaisesti myös innokas Italian yhdentymisen kannattaja (yhdistelmä ei ollut välttämättä tuolloin kaikkein tavallisimpia, sillä sitkein ja ankarin Italian vastustaja oli pitkään paavi). Manzonin tunnetuin teos on historiallinen romaani Kihlautuneet (I Promessi sposi, 1827), jota on yleensä tulkittu Italian poliittista yhdentymistä suosittavana allegorisena romanssina ja Itävallan hallinnon kritiikkinä. Sellaisena Verdikin sitä epäilemättä luki, muttei jostain syystä koskaan päätynyt sovittamaan romaania oopperaksi – sen teki Amilcare Ponichielli vuonna 1856.

Requiemissä kuitenkin kuuluvat hyvin selvästi oopperasäveltäjän otteet. Niin selvästi, että uutuutena teosta luonnehdittiin hieman sarkastisesti oopperaksi messukasukassa. Musiikissa korostuu dramatiikka ja intohimo tavalla, joka on melko vieras hengelliselle musiikille. Tämä Requiem on tyyliltään hyvin erilainen kuin esimerkiksi Mozartin vastaava, eikä kyse ole vain aikakausien tyylieroista, vaan syvemmälle menevistä lähtökohtaisista eroavuuksista. Mozartin Requiem kuulostaa lähes luterilaiselta Verdin intohimoisen ja järisyttävän energisen teoksen rinnalla.

Giuseppe Verdi: Messa da Requiem; Quattro pezzi sacri.

Leontyne Price (sopraano), Rosalind Elias (mezzosopraano), Jussi Björling (tenori), Giorgio Tozzi (basso); Singverein der Gesellschaft der Musikfreunde, Wien; Wiener Philharmoniker, Fritz Reiner (Requiem).

Yovonne Minton (mezzosopraano); Los Angeles Master Chorale; Los Angeles Philharmonic Orchestra, Zubin Mehta.

Decca (2 CD), äänitetty Sofiensaalissa Wienissä 1960 (Requiem) ja Kalifornian yliopiston Royce Hallissa Los Angelesissa 1970.

Unkarilaissyntyinen Fritz Reiner (1888–1963) tunnetaan parhaiten korkeatasoisista levytyksistään Chicagon sinfoniaorkesterin kanssa 1950-luvulla. 

Aivan ensiksi on huomioitava, että Reinerin tulkinta on hidas. Verdin Requiem on iso ja pitkä teos, mutta useimmat selviytyvät siitä esityksillä, joissa musiikkia on n. 83–90 minuutin edestä. Reinerilla tulee melkein 100 minuuttia täyteen, ja sen myös huomaa, ei tosin välttämättä kielteisessä mielessä. Wienin filharmonikot on (tai oli) myös ehkä soveltuvampi Mozartiin ja muihin traditionaalisempiin requiemeihin. Orkesterin sointi on upean hienostunutta ja täyteläistä, mutta Verdin musiikki ei tässä teoksessa ole sellaista, joka erityisemmin palkitsisi hienostuneisuuden. Tulos on ristiriitainen ja kuulostaa välillä ahtaalta ja ilmattomalta, vaikka itse äänitys onkin melkoisen hyvä. Kun tähän yhdistää vielä Reinerin huomattavan hitaat tempot, voi kuuntelukokemus olla musiikin ja esityksen laadusta huolimatta jopa uuvuttava.

Leontyne Price Carl Van Vechtenin valokuvaamana 1951

Taltioinnissa on kuitenkin kosolti erinomaisia puolia. Niistä loistokkain on solistit. Leontyne Price (s. 1927) kuullaan tässä läpimurtonsa kynnyksellä, ja hänen suorituksensa on upea. 
Tenorina kuullaan Jussi Björlingiä (1911–1960) – viimeisiä kertoja, sillä vuosisadan suurin ruotsalainen tenori kuoli noin kolme kuukautta äänityksen jälkeen. Price ja Björling tuovat massiiviseen teokseen sen kipeästi tarvitsemaa inhimillisyyttä ja ihmisläheistä mittakaavaa kaiken pauhun keskelle.

Pauhua näet piisaa. Verdin Dies irae on massiivinen, lähes maanjäristysmäinen apokalyptinen visio, ja Reinerin eeppisen raskas dynaamisen tuhon musiikillinen maisema onnistuu vakuuttamaan sellaisenkin kuulijan, jonka mielestä tällaiset efektit kuuluvat 1950- ja 60-lukujen naurettaviin raamatullisiin sandaalielokuviin. Teho on musertava, ja Reinerin tempovalinnat tuovat vaikutelmaan lisää painokkuutta.

Lyyrisemmät osat on kirjoitettu hurmaavimpaan italialaisen aarian tyyliin. Verdi on lajityypin mestari, eikä latinankielinen liturgia tunnu pidätelleen hänen haluaan hyödyntää taitojaan luontevien ja häikäisevän kauniiden ooppera-aarioiden säveltäjänä. Erityisen upeita osia ovat Lacrimosa ja Ingemisco; jälkimmäisessä Björling tekee albumin ihastuttavimpiin kuuluvan suorituksen.

Esitys ei ehkä ole kaikkein tavanomaisin, ja kapellimestari tekee valintoja, jotka kasvattavat teoksen kestoa ja painokkuutta merkittävästi siitä, mitä useimpien muiden maestrojen kanssa voi odottaa kuulevansa. Reinerin ratkaisut ovat kuitenkin rohkeita ja perusteltuja, ja tulkinta on erinomaisesti hallittu ja soitettu. Lisäksi tällainen palkitseva ja toimiva omintakeisuus on jotain, mitä saisi nykyisillä klassisen musiikin markkinoilla suosia enemmänkin. Reinerin Requiem on ainutlaatuinen onnistuneella tavalla, ja rohkenenpa nostaa tämän suosikkilevytyksekseni tästä teoksesta.


Intialaissyntyinen Zubin Mehta (s. 1946) johtaa kakkos-CD:n täytteeksi sijoitetun neljän hengellisen kappaleen sarjan nimeltään Quattro pezzi sacri. Täyte on tosin vähän halventava sanavalinta tästä mittavasta teoksesta, jonka osien yhteenlaskettu pituus on nelisenkymmentä minuuttia. Eikä kyseessä ole oikeastaan edes yhtenäinen teos, vaan joukko eri aikoina hengellisiin latinankielisiin teksteihin sävellettyjä kappaleita, jotka vain julkaistiin yhdessä. Tulkintaa minun on hieman vaikea vertailla, kun en ole juuri muita tallenteita ainakaan koko sarjasta kuullut, mutta ainakin mielenkiinto pysyy yllä, ja varsinkin viimeisenä kuultava Te Deum on oivallinen, kuten on muuten myös tämän kalifornialaistaltioinnin äänenlaatu.

Ohjelmalehtisessä on valokuvia solisteista, Requiem-taltiointia varsin monotonisesti ylistävä essee ja liturgioiden sanat. Verdin Requiemin levytysten kansiksi on yleensä valikoitunut jotain Michelangelon tyyppistä, ja Deccaa on moitittava tämän julkaisun kannesta, jossa näemme vain maestro Reinerin ärtyneen naamavärkin, joka viittaa pikemminkin närästykseen kuin teoksen muuhun aihepiiriin. Vertailun vuoksi mainittakoon, että alkuperäisen LP-julkaisun kansikuvana on yksityiskohta Sikstuksen kappelin kattofreskosta – paljon parempi valinta.

Venäläistä ja neuvostoliittolaista musiikkia puhallinorkesterille

Venäläistä soittokuntamusiikkia? Hieman ehkä erikoinen valinta, mutta mukana on puolen tunnin edestä musiikkia liittyen Stalingradin taisteluun, josta tuli tänä talvena kuluneeksi 70 vuotta. Levyn musiikki on luonteeltaan propagandistista, mutta myös mielenkiintoista. Ja vaikka en neuvostojärjestelmää saati kommunismia ylipäänsä fanita, niin myönnän, että on oikein ja arvostettavaa ja sankarillista uhrautua taistelussa omaan maahan tunkeutuvaa ja siviiliväestön tuhoamisen nimenomaisesti agendalleen ottanutta hyökkääjää vastaan. Mutta on parasta jättää pahin vakavuus pois heti albumia avattaessa, sillä näiden teosten viehätystä ei voi parantaa suhtautumalla niihin täysin vakavasti.

(Albumin otsikkohan on "Russian Wind Band Classics", mutta melkein puolet musiikista on säveltänyt armenialainen, ja kun mukana on myös kaksi ei-neuvostosäveltäjää, katsoin parhaaksi nimetä artikkelin tarkemmin siihen muotoon, joka otsakkeessa seisoo.)

Reinhold Glière: Juhlallinen alkusoitto lokakuun vallankumouksen 20-vuotispäivälle op. 72;
Igor Stravinsky: Sirkuspolkka (Circus Polka)
Sergei Prokofjev: Marsseja sotilassoittokunnalle op. 69; Hymni sotilassoittokunnalle op. 98;
Nikolai Rimski-Korsakov: Pasuunakonsertto;
Dmitri Šostakovitš: Neuvostonostoväen marssi op. 139;
Aram Hatšaturjan: Stalingradin taistelu, sarja Vladimir Petrovin elokuvasta op. 74a

Jacques Mauger (pasuuna), Royal Northern College of Music Wind Orchestra, Clark Rundell.
Chandos, äänitetty Manchesterissä 2003.

Reinhold Glière on kohtalaisen epävenäläinen nimi hyvin venäläiselle säveltäjälle. Kiovassa saksalais-puolalaiseen perheeseen syntynyt Reinhold Ernest Glier (1875–1956) päätti kuitenkin nuorena säveltäjänä vuosisadan vaihteessa muuttaa nimensä romaanista kirjoitusasua lisäämällä siihen hiljaisen E:n ja accent graven vaikuttaakseen hienommalta ja gallialaisemmalta, ja se meni läpi, sillä jopa vanhoihin tietosanakirjoihin on päätynyt tyystin tuulesta temmattu väite hänen ranskalais-belgialaisista sukujuuristaan.

Glière oli venäläiskansallinen romantikko, joka seurasi Rimski-Korsakovin ja Glazunovin tyyliä, mutta päätyi poliittisten olosuhteiden vuoksi uransa jälkipuoliskolla klassisen musiikin sosialistisen realismin malliesimerkiksi. Hänen tuotantonsa käsittää kolme suurehkoa sinfoniaa, viisi konserttoa, jousikvartettoja, oopperoita ja muuta. Siitä juuri mitään ei esitetä tänä päivänä Venäjän ja Ukrainan ulkopuolella. Glièren traditionalistinen sävelkieli miellytti Stalinia ja kommunistisen puolueen muitakin pamppuja, ja niinpä hän pääsi usein säveltämään virallisia juhlateoksia kommunistisen puolueen ja sen suurten saavutusten kunniaksi. Kyse on propagandamusiikista, mutta Glière on orkesterinkäytössä niin mainio (joskaan ei omaperäinen), että ko. aspekti ei ole kuulijalle liian päällekäyvä. Eikä Glière tiettävästi kokenut koskaan olevansa kahlittu tai painostettu taiteellisessa mielessä. Hän ei tosin ollut varsinainen kommunisti-ideologi, mutta hänellä ei ollut pulmia Neuvostovaltion sensuurin kanssa, ilmeisesti siksi, että hänen tyylinsä oli stalinistisen kulttuuripolitiikan mukaan täysin hyväksyttävää.

In Soviet Russia, trumpet blows you!

Glièren propagandistisella teoksella tämä albumi avataan. Juhlallinen alkusoitto lokakuun vallankumouksen 20-vuotispäivälle (1937) on tyylilajiltaan ilmiselvä jo nimen perusteella. Se ylittää roimasti mahtipontisen ja pömpöösin välisen rajan. Temaattinen aines ei ole kovin kummoista, kuten ei Glièrellä usein ole tapanakaan, mutta mies osaa kyllä tehdä rakenteellisesti erittäin hyvää jälkeä. Hän hallitsee hienosti puhallinorkesterille säveltämisen ja osaa hyödyntää eri vaski- ja puupuhallinryhmien soinnin vastakohtaisuuksia luovalla tavalla. Glière myös yhdistää ulkoisesti näyttävään (tai siis kuuluvaan, mutta tajuatte varmaan, mitä vivahdetta ajan tässä takaa) teokseen hyvin laajan alueen tällaisen soittokunnan potentiaalista: kuulijoille tarjotaan niin vaskien loistoa ja puupuhallinten lyyrisyyttä kuin rytmillistä iskevyyttäkin. Alkusoitto on tyyliltään jotain aivan muuta kuin vuotta 1937. Pikemminkin se lähestyy Rimski-Korsakovia kansanmusiikkiin vivahtavine tanssillisine melodioineen. Lopulta teoksesta ei ensikuulemalta jää mieleen oikein muuta kuin johdonmukainen viihdyttävyys, joka ei tosin nykykuulijan korviin ehkä enää vastaa teoksen yleisilmeeksi varmaankin tavoiteltua juhlallisuutta. Jos ei muuta, niin Glièren alkusoitto on ainakin mainio esimerkki siitä, mitä kaikkea isolla puhallinorkesterilla voi traditionaalisen klassisen tyylin puitteissa tehdä.

Jos Glièren alkusoitto tavoitteli aitoa juhlallisuutta, mutta toimii paremmin viihteenä, on vaikutusvaltaisimman venäläisen modernistin Igor Stravinskyn (1882–1971) Sirkuspolkka (1942) alusta loppuun tarkoituksella hulluttelevaa viihdettä, joka ei yritä muuta ollakaan. Kolme ja puoli minuuttia kestävä kiikkerä ilottelu sävellettin nimen mukaisesti sirkukseen (kuuluisa Ringling Bros. and Barnum & Bailey) ja vieläpä norsujen "tanssittavaksi". Sirkuksen osalta nimi on aiheellinen, mutta en sävellyksessä hirmuisesti puhdasta polkkaa kuule avausta lukuun ottamatta. Tämä ei ole moite, sillä en ole suuri polkan ihailija, ja teoksessa on vastustamatonta kömpelyyden ja virtuoosisuuden yhdistelmää, joka soveltuu hyvin elefanttien kuvaamiseen (sanottakoon for the record, etten ole kovin innostunut ajatuksesta norsuista sirkuksessa, kuten en eläimistä siinä ympäristössä yleensäkään).

Käytän säveltäjän nimestä kirjoitusasua Stravinsky, vaikka venäläisen nimen suomalainen translitteraatio olisi tietysti Stravinski. Syynä ratkaisuuni on, että säveltäjä eli suurimman osan elämästään ja aktiiviurastaan Venäjän ulkopuolella, ja hänestä tuli Ranskan ja Yhdysvaltojen kansalainen juuri nimellä Stravinsky.

Stravinskyn lyhyen kappaleen ohella albumin useiten kuultu teos on Nikolai Rimski-Korsakovin (1844–1908) Pasuunakonsertto. Tämän noin kymmenminuuttisen teoksen vuoksi alun perin tulin tämän levyn hankkineeksi. Pidän kovasti Rimski-Korsakovin mestarillisen värikkäästä tyylistä, ja lisäksi olen vaski-instrumenttien ystävä. (Pasuunalle ja tuuballe on liian vähän konserttoja! Tehkää asialle jotakin!) Ikävä kyllä Rimski-Korsakovin Pasuunakonsertto on hienoinen pettymys. Kyse ei ole lyhyestä kestosta, sillä keuhkoille aiheutuvan rasituksen vuoksi vaskikonsertot ovat yleensä järjestään lyhyempiä kuin vaikkapa puhtaiden fyysisten vaatimusten puolesta kevyemmät piano- tai viulukonsertot. Konsertto ei vain ole säveltäjän ykkösketjua. Musiikista ei juuri omaleimaisuus tai kunnianhimo loista, ja sointiväriäkin alan mestari sutii perin säästeliäästi. Aineskaan ei ole järin mieleenpainuvaa, joskin keskimmäinen hidas osa on hyvin kaunis ja miellyttävä; se kuulostaa pienimuotoiselta Tšaikovskilta lähes klassistisessa yksinkertaisuudessaan, jota on hieman mehevöitetty romanttisella soinnilla. Kolmas ja viimeinen osa tuo kuvioihin Rimski-Korsakoville ominaisen venäläisen marssirytmin, mutta siitäkään ei oteta kaikkea irti. Solisti Jacques Mauger suoriutuu teoksesta kiitettävästi ja tekee selvästi parhaansa, mutta ei kykene kohottamaan konserttoa Rimski-Korsakovin tuotannon eturiviin, minne se ei vain kuulu.

Albumin sotilaallisimmasta tarjonnasta vastaa kaksi merkittävintä neuvostosäveltäjää, Sergei Prokofjev (1891–1953) ja Dmitri Šostakovitš (1906–1975), jotka Glièrestä poiketen saivat tuta kommunistidiktatuurin sensuurin ja painostuksen taiteellisella urallaan. Prokofjev ei päässyt edes nauttimaan destalinisointia seuranneesta kulttuurielämän suhteellisesta vapautumisesta, sillä hän kuoli täsmälleen samana päivänä kuin Stalin. 

Šostakovitš on edustettuna yhdellä ainoalla marssilla, josta käyttämäni suomennoksen oikeellisuudesta minulla ei ole mitään takeita, kun en ihan täysin tunne venäläisten sotilastermien käännöksiä englanniksi ja suomeksi. Joka tapauksessa säveltäjän teosluettelossa tämä vajaa kaksiminuuttinen, hyvin tavanomainen, mitätön ja jopa huomaamaton, mutta hyväntuulinen marssi on merkityksellinen vain siksi, että se on hänen toiseksi viimeinen julkaisunsa, ainoa teos 14. ja 15. sinfonian välissä. Marssi on kaikinpuolisen pienuutensa vuoksi hienoinen pettymys, sillä vuoden 1954 Juhla-alkusoitto osoittaa, että Šostakovitš pystyi sille tullelle sattuessaan säveltämään erinomaista ja mieleenpainuvaa musiikkia virallisiin juhlallisuuksiin.

Prokovjevilta mukaan on päässyt neljä harvoin kuultua marssia sotilassoittokunnalle, ja ne toimivat huomattavasti Šostakovitšin huomaamatonta kyhäelmää paremmin. Marssit ovat rempseää Prokofjevia, jossa on silti hieman särmää jäljellä. Tanssilliset piirteet korostuvat siinä määrin, että pystyn hyvin kuvittelemaan nämä marssit jonkin balettisarjan osina. Ylimääräisenä superharvinaisuutena kuullaan Prokofjevilta marssien lisäksi myös Hymni sotilassoittokunnalle op. 98, jonka erään version säveltäjä lähetti vuonna 1943 julistettuun kilpailuun Neuvostoliiton kansallislaulusta. Kisanhan voitti Aleksandr Aleksandrov (1883–1946), jonka vavisuttava Suuri ja mahtava rehellisyyden nimissä ylittää Prokofjevin hymnin, vaikka viimeksi mainittukin on varsin tehokas ja kohottava kappale. Yhteensä Prokofjevin viisi kappaletta kestävät noin vartin, ja hän on näin ollen toiseksi laajimmin albumilla esille pääsevä säveltäjä.

Kaikkein isoimman osuuden saa armenialainen Aram Hatšaturjan (1903–1978), kolmas suuri neuvostosäveltäjä. Kahden edellä jo mainitun kollegansa tapaan hän sai kärsiä Neuvostoliiton kommunistisen puolueen perussuomalaisesta taidekäsityksestä. Hatšaturjanin eräät teokset tuomittiin "formalistisina" ja "epäpopulaareina", ja häntä nöyryytettiin monien muiden taiteilijoiden tapaan vaatimalla julkinen anteeksipyyntö muutaman teoksen säveltämisestä. Hatšaturjanin musiikki on ikävä kyllä lännempänä haihtunut ohjelmistosta hänen kuolemansa jälkeen. Se on sääli, sillä hänen tyylinsä on mielenkiintoinen yhdistelmä klassista traditiota, hyvin rajattua modernismia ja armenialaisen kansanmusiikin vaikutteita. Spartacus-, Naamiaiset- ja Gajane-balettimusiikin lisäksi ainakin Hatšaturjanin kolme sinfoniaa (joista viimeinen toi hänelle väliaikaisen epäsuosion, mikä on hupaisaa, kun ottaa huomioon, että juuri se pyrkii hänen tuotannossaan ehkä selvimmin ihannoimaan kommunistista ideologiaa ja Neuvostoliittoa) ja viulu- sekä sellokonsertot ovat tutustumisen arvoisia. 

Hatšaturjanin teos albumilla on hänen tuttavansa hänen hyväksynnällään soittokuntakokoonpanolle sovittama sarja musiikista vuonna 1949 valmistuneeseen neuvostoliittolaiseen mammuttielokuvaan Stalingradin taistelu (Сталинградская битва). En ole sitä nähnyt, mutta juliste ainakaan ei anna ymmärtää, että kyseessä olisi camp-arvoltaan hysterinen propagandaelämöinti. 

Ei sitten yhtään.

Hatšaturjanin sarja on hyvin antoisa ja mielenkiintoinen. Hallitseva tunnelma on odotetusti sankarillinen mahtavuus, mutta myös toivottomuutta ja surua ilmaistaan vakuuttavasti etenkin osassa, jossa kuvauksen mukaan "vihollinen on tuhoon tuomittu". Erikoisin yksityiskohta on, että saksalaisten hyökkäysvaiheen kuvaus lainaa melodianpätkän joululaulusta Oi kuusipuu (O Tannenbaum). Kyllähän saksalaiset toki kai koettivat Neuvostoliittoakin miehittäessään joulua viettää, mutta vaikutelmassa on silti varsin koominen tyylirikko, mikä on tietysti ihastuttavaa. 

Säveltäjä ansaitsee kyllä kehut siitä, että musiikki säilyy eloisana, mielenkiintoisena ja kekseliäänä jopa silloin, kun osien nimet ovan niin naiivin propagandistisia kuin Taisteluun Äiti Venäjän puolesta ja Ikuinen tuli sankarien kunniaksi. Näissä puitteissa elokuvamusiikkia, ainakin tässä kuultuja puhallinorkesterille sovitettuja pätkiä, on syytä pitää hyvin onnistuneena. Myös sovitus on oivallinen ja vivahteikas, ja vaikka teokseen saadaankin aiheen tarvitsemaa massiivisuutta, ei vaikutelma ole tukahduttava tai uuvuttava, vaan jatkuvasti etenevä ja tuore.

Tämä albumi on julkaisuna ymmärrettävästi varsin erikoinen. Se sopii kunnianhimoisen sotilassoittokuntamusiikin ystäville, venäläisistä erikoisuuksista pitäville ja heille, jotka haluavat kokeilla, miltä sosialistinen realismi kuulostaa musiikissa (todettakoon, että musiikissa se on kokemukseni mukaan siedettävintä kaikista taiteenlajeista). Teokset vaihtelevat hyvästä varsin mitäänsanomattomaan, mutta valikoima on ainakin perusteltu harvinaisuudellaan. Olen viihtynyt tämän levyn parissa ajoittain hyvinkin.

Clark Rundellin johtama Royal Northern College of Music Wind Orchestra, joka saisi valita itselleen napakamman nimen, suoriutuu tehtävästä yleisesti ottaen hyvin. Esitykset ja äänitys ovat sikäli erittäin onnistuneita, että soinnissa on vivahteita ja pehmeyttä. Se ei ole raakaa, kovaa eikä pörisevää, ja eri soittimet pääsevät hyvin esiin kokonaisvaikutelman kärsimättä. Harvoin kuulee näin läpinäkyvää soittokuntaa. Siitä iso plussa.

Tulkinnat sen sijaan voisivat välillä kaivata makuuni hieman lisääkin iskevyyttä. Tämä ongelma esiintyy vain ajoittain, mutta toisinaan sotilasmusiikkiin sopisi pakottavampikin rytmiikka. On toki ymmärrettävää, että varsin huomattava rummusto on kumauteltu (ja äänitetty) siten, etteivät itse melodiat jää paukkeen peittoon, mutta varsinkin muutamat marssit voisivat toimia paremmin vielä astetta sotilaallisempina. Kokonaisuutena kuitenkin miellyttävä yllätys.