Venäläistä ja neuvostoliittolaista musiikkia puhallinorkesterille

Venäläistä soittokuntamusiikkia? Hieman ehkä erikoinen valinta, mutta mukana on puolen tunnin edestä musiikkia liittyen Stalingradin taisteluun, josta tuli tänä talvena kuluneeksi 70 vuotta. Levyn musiikki on luonteeltaan propagandistista, mutta myös mielenkiintoista. Ja vaikka en neuvostojärjestelmää saati kommunismia ylipäänsä fanita, niin myönnän, että on oikein ja arvostettavaa ja sankarillista uhrautua taistelussa omaan maahan tunkeutuvaa ja siviiliväestön tuhoamisen nimenomaisesti agendalleen ottanutta hyökkääjää vastaan. Mutta on parasta jättää pahin vakavuus pois heti albumia avattaessa, sillä näiden teosten viehätystä ei voi parantaa suhtautumalla niihin täysin vakavasti.

(Albumin otsikkohan on "Russian Wind Band Classics", mutta melkein puolet musiikista on säveltänyt armenialainen, ja kun mukana on myös kaksi ei-neuvostosäveltäjää, katsoin parhaaksi nimetä artikkelin tarkemmin siihen muotoon, joka otsakkeessa seisoo.)

Reinhold Glière: Juhlallinen alkusoitto lokakuun vallankumouksen 20-vuotispäivälle op. 72;
Igor Stravinsky: Sirkuspolkka (Circus Polka)
Sergei Prokofjev: Marsseja sotilassoittokunnalle op. 69; Hymni sotilassoittokunnalle op. 98;
Nikolai Rimski-Korsakov: Pasuunakonsertto;
Dmitri Šostakovitš: Neuvostonostoväen marssi op. 139;
Aram Hatšaturjan: Stalingradin taistelu, sarja Vladimir Petrovin elokuvasta op. 74a

Jacques Mauger (pasuuna), Royal Northern College of Music Wind Orchestra, Clark Rundell.
Chandos, äänitetty Manchesterissä 2003.

Reinhold Glière on kohtalaisen epävenäläinen nimi hyvin venäläiselle säveltäjälle. Kiovassa saksalais-puolalaiseen perheeseen syntynyt Reinhold Ernest Glier (1875–1956) päätti kuitenkin nuorena säveltäjänä vuosisadan vaihteessa muuttaa nimensä romaanista kirjoitusasua lisäämällä siihen hiljaisen E:n ja accent graven vaikuttaakseen hienommalta ja gallialaisemmalta, ja se meni läpi, sillä jopa vanhoihin tietosanakirjoihin on päätynyt tyystin tuulesta temmattu väite hänen ranskalais-belgialaisista sukujuuristaan.

Glière oli venäläiskansallinen romantikko, joka seurasi Rimski-Korsakovin ja Glazunovin tyyliä, mutta päätyi poliittisten olosuhteiden vuoksi uransa jälkipuoliskolla klassisen musiikin sosialistisen realismin malliesimerkiksi. Hänen tuotantonsa käsittää kolme suurehkoa sinfoniaa, viisi konserttoa, jousikvartettoja, oopperoita ja muuta. Siitä juuri mitään ei esitetä tänä päivänä Venäjän ja Ukrainan ulkopuolella. Glièren traditionalistinen sävelkieli miellytti Stalinia ja kommunistisen puolueen muitakin pamppuja, ja niinpä hän pääsi usein säveltämään virallisia juhlateoksia kommunistisen puolueen ja sen suurten saavutusten kunniaksi. Kyse on propagandamusiikista, mutta Glière on orkesterinkäytössä niin mainio (joskaan ei omaperäinen), että ko. aspekti ei ole kuulijalle liian päällekäyvä. Eikä Glière tiettävästi kokenut koskaan olevansa kahlittu tai painostettu taiteellisessa mielessä. Hän ei tosin ollut varsinainen kommunisti-ideologi, mutta hänellä ei ollut pulmia Neuvostovaltion sensuurin kanssa, ilmeisesti siksi, että hänen tyylinsä oli stalinistisen kulttuuripolitiikan mukaan täysin hyväksyttävää.

In Soviet Russia, trumpet blows you!

Glièren propagandistisella teoksella tämä albumi avataan. Juhlallinen alkusoitto lokakuun vallankumouksen 20-vuotispäivälle (1937) on tyylilajiltaan ilmiselvä jo nimen perusteella. Se ylittää roimasti mahtipontisen ja pömpöösin välisen rajan. Temaattinen aines ei ole kovin kummoista, kuten ei Glièrellä usein ole tapanakaan, mutta mies osaa kyllä tehdä rakenteellisesti erittäin hyvää jälkeä. Hän hallitsee hienosti puhallinorkesterille säveltämisen ja osaa hyödyntää eri vaski- ja puupuhallinryhmien soinnin vastakohtaisuuksia luovalla tavalla. Glière myös yhdistää ulkoisesti näyttävään (tai siis kuuluvaan, mutta tajuatte varmaan, mitä vivahdetta ajan tässä takaa) teokseen hyvin laajan alueen tällaisen soittokunnan potentiaalista: kuulijoille tarjotaan niin vaskien loistoa ja puupuhallinten lyyrisyyttä kuin rytmillistä iskevyyttäkin. Alkusoitto on tyyliltään jotain aivan muuta kuin vuotta 1937. Pikemminkin se lähestyy Rimski-Korsakovia kansanmusiikkiin vivahtavine tanssillisine melodioineen. Lopulta teoksesta ei ensikuulemalta jää mieleen oikein muuta kuin johdonmukainen viihdyttävyys, joka ei tosin nykykuulijan korviin ehkä enää vastaa teoksen yleisilmeeksi varmaankin tavoiteltua juhlallisuutta. Jos ei muuta, niin Glièren alkusoitto on ainakin mainio esimerkki siitä, mitä kaikkea isolla puhallinorkesterilla voi traditionaalisen klassisen tyylin puitteissa tehdä.

Jos Glièren alkusoitto tavoitteli aitoa juhlallisuutta, mutta toimii paremmin viihteenä, on vaikutusvaltaisimman venäläisen modernistin Igor Stravinskyn (1882–1971) Sirkuspolkka (1942) alusta loppuun tarkoituksella hulluttelevaa viihdettä, joka ei yritä muuta ollakaan. Kolme ja puoli minuuttia kestävä kiikkerä ilottelu sävellettin nimen mukaisesti sirkukseen (kuuluisa Ringling Bros. and Barnum & Bailey) ja vieläpä norsujen "tanssittavaksi". Sirkuksen osalta nimi on aiheellinen, mutta en sävellyksessä hirmuisesti puhdasta polkkaa kuule avausta lukuun ottamatta. Tämä ei ole moite, sillä en ole suuri polkan ihailija, ja teoksessa on vastustamatonta kömpelyyden ja virtuoosisuuden yhdistelmää, joka soveltuu hyvin elefanttien kuvaamiseen (sanottakoon for the record, etten ole kovin innostunut ajatuksesta norsuista sirkuksessa, kuten en eläimistä siinä ympäristössä yleensäkään).

Käytän säveltäjän nimestä kirjoitusasua Stravinsky, vaikka venäläisen nimen suomalainen translitteraatio olisi tietysti Stravinski. Syynä ratkaisuuni on, että säveltäjä eli suurimman osan elämästään ja aktiiviurastaan Venäjän ulkopuolella, ja hänestä tuli Ranskan ja Yhdysvaltojen kansalainen juuri nimellä Stravinsky.

Stravinskyn lyhyen kappaleen ohella albumin useiten kuultu teos on Nikolai Rimski-Korsakovin (1844–1908) Pasuunakonsertto. Tämän noin kymmenminuuttisen teoksen vuoksi alun perin tulin tämän levyn hankkineeksi. Pidän kovasti Rimski-Korsakovin mestarillisen värikkäästä tyylistä, ja lisäksi olen vaski-instrumenttien ystävä. (Pasuunalle ja tuuballe on liian vähän konserttoja! Tehkää asialle jotakin!) Ikävä kyllä Rimski-Korsakovin Pasuunakonsertto on hienoinen pettymys. Kyse ei ole lyhyestä kestosta, sillä keuhkoille aiheutuvan rasituksen vuoksi vaskikonsertot ovat yleensä järjestään lyhyempiä kuin vaikkapa puhtaiden fyysisten vaatimusten puolesta kevyemmät piano- tai viulukonsertot. Konsertto ei vain ole säveltäjän ykkösketjua. Musiikista ei juuri omaleimaisuus tai kunnianhimo loista, ja sointiväriäkin alan mestari sutii perin säästeliäästi. Aineskaan ei ole järin mieleenpainuvaa, joskin keskimmäinen hidas osa on hyvin kaunis ja miellyttävä; se kuulostaa pienimuotoiselta Tšaikovskilta lähes klassistisessa yksinkertaisuudessaan, jota on hieman mehevöitetty romanttisella soinnilla. Kolmas ja viimeinen osa tuo kuvioihin Rimski-Korsakoville ominaisen venäläisen marssirytmin, mutta siitäkään ei oteta kaikkea irti. Solisti Jacques Mauger suoriutuu teoksesta kiitettävästi ja tekee selvästi parhaansa, mutta ei kykene kohottamaan konserttoa Rimski-Korsakovin tuotannon eturiviin, minne se ei vain kuulu.

Albumin sotilaallisimmasta tarjonnasta vastaa kaksi merkittävintä neuvostosäveltäjää, Sergei Prokofjev (1891–1953) ja Dmitri Šostakovitš (1906–1975), jotka Glièrestä poiketen saivat tuta kommunistidiktatuurin sensuurin ja painostuksen taiteellisella urallaan. Prokofjev ei päässyt edes nauttimaan destalinisointia seuranneesta kulttuurielämän suhteellisesta vapautumisesta, sillä hän kuoli täsmälleen samana päivänä kuin Stalin. 

Šostakovitš on edustettuna yhdellä ainoalla marssilla, josta käyttämäni suomennoksen oikeellisuudesta minulla ei ole mitään takeita, kun en ihan täysin tunne venäläisten sotilastermien käännöksiä englanniksi ja suomeksi. Joka tapauksessa säveltäjän teosluettelossa tämä vajaa kaksiminuuttinen, hyvin tavanomainen, mitätön ja jopa huomaamaton, mutta hyväntuulinen marssi on merkityksellinen vain siksi, että se on hänen toiseksi viimeinen julkaisunsa, ainoa teos 14. ja 15. sinfonian välissä. Marssi on kaikinpuolisen pienuutensa vuoksi hienoinen pettymys, sillä vuoden 1954 Juhla-alkusoitto osoittaa, että Šostakovitš pystyi sille tullelle sattuessaan säveltämään erinomaista ja mieleenpainuvaa musiikkia virallisiin juhlallisuuksiin.

Prokovjevilta mukaan on päässyt neljä harvoin kuultua marssia sotilassoittokunnalle, ja ne toimivat huomattavasti Šostakovitšin huomaamatonta kyhäelmää paremmin. Marssit ovat rempseää Prokofjevia, jossa on silti hieman särmää jäljellä. Tanssilliset piirteet korostuvat siinä määrin, että pystyn hyvin kuvittelemaan nämä marssit jonkin balettisarjan osina. Ylimääräisenä superharvinaisuutena kuullaan Prokofjevilta marssien lisäksi myös Hymni sotilassoittokunnalle op. 98, jonka erään version säveltäjä lähetti vuonna 1943 julistettuun kilpailuun Neuvostoliiton kansallislaulusta. Kisanhan voitti Aleksandr Aleksandrov (1883–1946), jonka vavisuttava Suuri ja mahtava rehellisyyden nimissä ylittää Prokofjevin hymnin, vaikka viimeksi mainittukin on varsin tehokas ja kohottava kappale. Yhteensä Prokofjevin viisi kappaletta kestävät noin vartin, ja hän on näin ollen toiseksi laajimmin albumilla esille pääsevä säveltäjä.

Kaikkein isoimman osuuden saa armenialainen Aram Hatšaturjan (1903–1978), kolmas suuri neuvostosäveltäjä. Kahden edellä jo mainitun kollegansa tapaan hän sai kärsiä Neuvostoliiton kommunistisen puolueen perussuomalaisesta taidekäsityksestä. Hatšaturjanin eräät teokset tuomittiin "formalistisina" ja "epäpopulaareina", ja häntä nöyryytettiin monien muiden taiteilijoiden tapaan vaatimalla julkinen anteeksipyyntö muutaman teoksen säveltämisestä. Hatšaturjanin musiikki on ikävä kyllä lännempänä haihtunut ohjelmistosta hänen kuolemansa jälkeen. Se on sääli, sillä hänen tyylinsä on mielenkiintoinen yhdistelmä klassista traditiota, hyvin rajattua modernismia ja armenialaisen kansanmusiikin vaikutteita. Spartacus-, Naamiaiset- ja Gajane-balettimusiikin lisäksi ainakin Hatšaturjanin kolme sinfoniaa (joista viimeinen toi hänelle väliaikaisen epäsuosion, mikä on hupaisaa, kun ottaa huomioon, että juuri se pyrkii hänen tuotannossaan ehkä selvimmin ihannoimaan kommunistista ideologiaa ja Neuvostoliittoa) ja viulu- sekä sellokonsertot ovat tutustumisen arvoisia. 

Hatšaturjanin teos albumilla on hänen tuttavansa hänen hyväksynnällään soittokuntakokoonpanolle sovittama sarja musiikista vuonna 1949 valmistuneeseen neuvostoliittolaiseen mammuttielokuvaan Stalingradin taistelu (Сталинградская битва). En ole sitä nähnyt, mutta juliste ainakaan ei anna ymmärtää, että kyseessä olisi camp-arvoltaan hysterinen propagandaelämöinti. 

Ei sitten yhtään.

Hatšaturjanin sarja on hyvin antoisa ja mielenkiintoinen. Hallitseva tunnelma on odotetusti sankarillinen mahtavuus, mutta myös toivottomuutta ja surua ilmaistaan vakuuttavasti etenkin osassa, jossa kuvauksen mukaan "vihollinen on tuhoon tuomittu". Erikoisin yksityiskohta on, että saksalaisten hyökkäysvaiheen kuvaus lainaa melodianpätkän joululaulusta Oi kuusipuu (O Tannenbaum). Kyllähän saksalaiset toki kai koettivat Neuvostoliittoakin miehittäessään joulua viettää, mutta vaikutelmassa on silti varsin koominen tyylirikko, mikä on tietysti ihastuttavaa. 

Säveltäjä ansaitsee kyllä kehut siitä, että musiikki säilyy eloisana, mielenkiintoisena ja kekseliäänä jopa silloin, kun osien nimet ovan niin naiivin propagandistisia kuin Taisteluun Äiti Venäjän puolesta ja Ikuinen tuli sankarien kunniaksi. Näissä puitteissa elokuvamusiikkia, ainakin tässä kuultuja puhallinorkesterille sovitettuja pätkiä, on syytä pitää hyvin onnistuneena. Myös sovitus on oivallinen ja vivahteikas, ja vaikka teokseen saadaankin aiheen tarvitsemaa massiivisuutta, ei vaikutelma ole tukahduttava tai uuvuttava, vaan jatkuvasti etenevä ja tuore.

Tämä albumi on julkaisuna ymmärrettävästi varsin erikoinen. Se sopii kunnianhimoisen sotilassoittokuntamusiikin ystäville, venäläisistä erikoisuuksista pitäville ja heille, jotka haluavat kokeilla, miltä sosialistinen realismi kuulostaa musiikissa (todettakoon, että musiikissa se on kokemukseni mukaan siedettävintä kaikista taiteenlajeista). Teokset vaihtelevat hyvästä varsin mitäänsanomattomaan, mutta valikoima on ainakin perusteltu harvinaisuudellaan. Olen viihtynyt tämän levyn parissa ajoittain hyvinkin.

Clark Rundellin johtama Royal Northern College of Music Wind Orchestra, joka saisi valita itselleen napakamman nimen, suoriutuu tehtävästä yleisesti ottaen hyvin. Esitykset ja äänitys ovat sikäli erittäin onnistuneita, että soinnissa on vivahteita ja pehmeyttä. Se ei ole raakaa, kovaa eikä pörisevää, ja eri soittimet pääsevät hyvin esiin kokonaisvaikutelman kärsimättä. Harvoin kuulee näin läpinäkyvää soittokuntaa. Siitä iso plussa.

Tulkinnat sen sijaan voisivat välillä kaivata makuuni hieman lisääkin iskevyyttä. Tämä ongelma esiintyy vain ajoittain, mutta toisinaan sotilasmusiikkiin sopisi pakottavampikin rytmiikka. On toki ymmärrettävää, että varsin huomattava rummusto on kumauteltu (ja äänitetty) siten, etteivät itse melodiat jää paukkeen peittoon, mutta varsinkin muutamat marssit voisivat toimia paremmin vielä astetta sotilaallisempina. Kokonaisuutena kuitenkin miellyttävä yllätys.