DePreist johti useita yhdysvaltalaisia ja kanadalaisia orkestereita, mutta ehkä tunnetuin hän oli Euroopassa, missä hän oli suosittu vierailija ja/tai ylikapellimesteri ja/tai musiikillinen johtaja erityisesti Italiassa, Benelux-maissa, Monacossa, Saksassa, Ruotsissa ja Suomessa. Kapellimestari nautti suurta suosiota myös Japanissa. DePreistin mittavimpia levytyshankkeita on Dmitri Šostakovitšin 15 sinfonian taltiointi Helsingin filharmonisen orkestarin kanssa.
1990-luvun lopulla DePreist kärsi munuaisvaivoista. Hänelle tehtiin munuaisensiirto vuonna 2001, mutta polion, munuais- ja sydänvaivojen yhdistelmä pakotti kapellimestarin karsimaan esityksiään, joiden tason huomattiin myös muuttuvan entistä vaihtelevammaksi. DePreist työskenteli vielä 2010-luvulle saakka professorina New Yorkin kuuluisassa Juilliard-konservatoriossa. Vuonna 2005 Valkoinen talo myönsi DePreistille National Medal of Artsin, Yhdysvaltain korkeimman kulttuurialan ansiomerkin.
James DePreist teki uransa aikana lähes 60 levytystä, ja otan nyt käsittelyyn sellaisen taltioinnin, joka edustaa hieman harvinaisempaa ohjelmistoa.
Gia Qantšeli: Sinfonia nro 1; Sinfonia nro 4 "In memoria di Michelangelo"; Sinfonia nro 5.
Helsingin filharmoninen orkesteri, James DePreist.
Ondine, äänitetty Helsingin Finlandia-talossa 1994.
Georgialainen Gia Qantšeli (myös Giya Kancheli, s. 1935) teki varsin menestyksekkään säveltäjänuran Neuvostoliitossa – tällä albumilla oleva neljäs sinfonia sai tuoreeltaan Neuvostoliiton taiteen valtionpalkinnon – ja muutti 1990-luvun alussa Länsi-Eurooppaan. Hän on asettunut Belgiaan, missä hänellä on virka Antwerpenissä majaansa pitävän Flanderin kuninkaallisen filharmonian virallisena säveltäjänä.
Tämän albumin valikoima esittelee säveltäjän varhaista sinfonista tuotantoa. Teokset ovat lyhyehköjä: kaikki kestävät noin 20 minuuttia. Ne ovat myös rakenteellisesti tiiviitä tai ainakin muodostavat varsin saumattoman jatkumon. Neljäs ja viides sinfonia ovat yksiosaisia, ensimmäinen sinfonia on kahdessa osassa.
Säveltäjän tyyli tuntuu olevan omintakeinen yhdistelmä vaikutteita Béla Bartókin ja Šostakovitšin tyylistä. Georgialaisen kansanmusiikin vaikutusta teoksissa en hevin kuule, vaikka albumilehtisen sinänsä hyvä essee katsoo jostain syystä tarpeelliseksi tuoda esiin Georgian kansanmusiikkitradition. Säveltäjä ei rakenna teoksiinsa jännitteitä sinfonisten rakenteiden avulla, vaan hyödyntää voimallisia rytmillisiä (ja äänenvoimakkuudellisia) kontrasteja enemmän tai vähemmän harmonisissa puitteissa.
Sinfonia nro 1 (1967) heijastaa näistä kolmesta teoksesta voimakkaimmin Šostakovitšin vaikutusta, joka tulee esiin alkuosassa itsepintaisena marssillisena rytminä, jossa on samanaikaisesti koneellisen oloisia ja epäsymmetrisiä piirteitä. Sinfonian jälkimmäinen osa on avaruudellinen largo, jossa pintaan nousee muutama myrskyisä volyymiryöppy. En voi väittää erityisemmin nauttivani tästä teoksesta, mutta se pitää mielenkiintoni yllä kestonsa ajan. Musiikillinen tyyli ei ole varsinaisesti mieleeni, mutta säveltäjä välttää modernin formalismin persoonattomuuden ja onnistuu saamaan aikaiseksi omaperäisiä tuloksia. Tämä sinfonia on niitä teoksia, joita kunnioitan, mutta joita en ihaile.
Sinfonia alkaa vaimealla kirkonkellomaisella kumulla, ja tämä taiteilijan kirkollisiin toimeksiantajiin, uskonnollisiin teoksiin ja omaan syvään uskonnollisuuteen viittaava elementti toistuu runsaat 18 minuuttia kestävässä yksiosaisessa sinfoniassa vähän väliä. Mukana on myös celesta, joka jäljittelee renessanssiballadien jousisoittimia, mutta muutoin musiikissa ei ole ilmeisiä viittauksia renessanssiajan Italiaan. Sen sijaan teos tekee oikeutta Michelangelon taiteellisille visioille ja sille hieman pelottavalle energialle (terribilità), jonka sanotaan hänen tunnetuimissa teoksissaan ilmenevän. Musiikillisessa maisemassa on tilan tuntua, mutta myös vieraannuttavaa autiutta, mikä herkistää kuulijan tarttumaan kaikkiin musiikillisiin efekteihin ja tehostaa niitä voimallisesti. Ne kontrastit, joita saadaan, ovat sapekkaan väkivaltaisia ja jopa brutaaleja, mikä sopii kumman hyvin aiheeseen. Vaikuttava sinfonia, jonka kuunneltuaan tuntee olleensa poissa ja vieläpä kohtalaisen pitkään.
Sinfonia nro 5 (1977) on omistettu säveltäjän edesmenneille vanhemmille, mutta se on ilmeeltään hieman edeltäjäänsä eloisampi ja melodiselta sisällöltään runsaampi. Vastakkainasettelu lohdullisen, avaran rauhaisuuden ja äkkiä, ilman pohjustusta päälle käyvien instant-kliimaksien välillä on kuitenkin oleellisesti samanlainen kuin edeltävässä sinfoniassa. Lehtisessä teos yhdistetään neuvostoliittolaisen elokuvamusiikin tyylilliseen traditioon, eikä linkki ole aivan aiheeton. Jouset muodostavat kuulaan ja tapauksettoman orkestraalisen pedin, jolla vaikutelmat nousevat ja laskevat. Cembaloa ja harppua on käytetty hillityn tehokkaasti tuomaan mukaan lohdullisen nostalgian aavistusta.
En ole kuullut näistä teoksista mitään muuta taltiointia, mutta uskoakseni esitykset ovat kiitettäviä. Voimakkaiden kontrastien toimivuus edellyttää horjumatonta hallintaa ja hillittyä yleisilmettä, ja Helsingin filharmoninen orkesteri tekee DePreistin johdolla hyvää työtä. Varsinkin kaikkien kolmen sinfonian lopetukset (lopetuksia tunnutaan aliarvioitavan) ovat erinomaiset ja vaikuttavat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti