Elokuva on alusta asti vaatinut kumppanikseen musiikkia. Alkuaikoina sitä tarjosi teatterissa soittanut pianisti tai pieni orkesteri, mutta 1930-luvulta asti valmiiksi ääniraitaan liitetty musiikki on ollut oleellinen osa elokuvakerrontaa, ja tuosta vuosikymmenestä lähtien parhaasta elokuvamusiikista on myös jaettu erillinen Oscar-palkinto. Tänä vuonna sen sai Piin elämän säveltänyt kanadalainen Mychael Danna (s. 1958).
Elokuvamusiikkia on saatavilla monenlaisina tallenteina. Jotkut soundtrack-albumit käsittävät elokuvaan sävelletyn musiikin kokonaisuudessaan samoina nauhoituksina, joita itse filmissä käytettiin. Toiset leikkelevät parhaita paloja elokuvasta, ja sitten on tietysti vielä kokoelma-albumit, joilla esitetään useita tunnettuja musiikkipaloja eri elokuvista. Tämä albumi on viimeksi mainittua sorttia, ja kattaa elokuvahistoriaa noin viidenkymmenen vuoden ajalta 1930-luvulta 1980-luvulle.
Hollywood's Greatest Hits (Volume I)
Alfred Newman: 20th Century Fox -fanfaari
Erich Wolfgang Korngold: Captain Blood: Alkusoitto
Max Steiner: Tuulen viemää: Tara-teema; A Summer Place
Miklós Rózsa: Ben-Hur: Valjakkoparaati
Ernest Gold: Exodus
Maurice Jarre: Tohtori Živago: Lara-teema; Arabian Lawrence: Alkusoitto
Nino Rota: Romeo & Julia (sov. Carmen Dragon)
John Barry: Goldfinger (007 ja Kultasormi, sov. Richard Hayman); Minun Afrikkani
Francis Lai: Love Story
John Williams: Tappajahai
Michel Legrand: Summer of '42
Bill Conti: Rocky
Michael Gore: Terms of Endearment (Hellyyden ehdoilla)
Vangelis (Evangelos Papathanassiu): Chariots of Fire (Tulivaunut, sov. Donald Rose)
Cincinnati Pops Orchestra, Erich Kunzel; William Tritt (piano).
Telarc, äänitetty Cincinnatissa 1987.
Albumin valikoima on korkeatasoinen, mutta myös hieman hajanainen ja sillisalaattimainen. Se antaa kohtalaisen hyvän kuvan elokuvamusiikin laajasta kirjosta, mutta tunnelmanmuutokset kappaleiden välillä ovat toisinaan rajuja ja otokset yleensä hyvin lyhyitä. Itse ehkä pidän enemmän sellaisesta mallista, jossa voitaisiin keskittyä hieman enemmänkin muutamaan elokuvaan siten, että tarjolla olisi useampiakin orkestraalisia pätkiä hieman orkesterisarjan tapaan, mutta monipuolisuutta ja edustavuutta tämä kokoelma ainakin tarjoaa.
Alfred Newman (1900–1970) on tuotteliaimpia ja merkittäviä elokuva- ja musikaalisäveltäjiä, joka muutamien kollegojensa kanssa tuli 30-luvulta alkaen määritelleeksi elokuvamusiikin luonteen, keinot ja tyylilajit. Newman sai kaikkiaan yhdeksän Oscaria ja häviää henkilökohtaisten pystien määrässä vain Walt Disneylle. Oscar-ehdokkuuksia kertyi kaikkiaan 45. Newmanin säveltämiä elokuvia ovat esim. Notre Damen kellonsoittaja (1939), Zorron merkki (1940), Vihreä oli laaksoni (1941) ja Kesäleski (1955). Newmanin veljet Emil ja Lionel, hänen poikansa David ja Thomas ja pojanpoikansa Randy Newman ovat myös elokuva- ja musikaalisäveltäjiä.
Newmanin tunnetuin kappale on vain muutamien sekuntien pituinen fanfaari, mutta sen tuntee koko elokuvissa käyvä maailma. 20th Century Fox -tuotantoyhtiön musiikillinen tunnus tullee tahkoamaan Newmanin perikunnalle mukavasti tuottoja vielä vuosikymmenten ajan. Fanfaari on mitä sopivin avaus tällaiselle albumille, mutta kuulisin mielelläni Newmanilta jonkin varsinaisen elokuvasävellyksenkin. Sellaista ei kuitenkaan ole mukaan saatu, vaikka tilaa olisi ollut: levyn sisällön pituus on vajaat 61 minuuttia.
Meidän tuntemamme elokuvamusiikin sävelkieli edustaa useimmiten tyylillisesti eurooppalaista myöhäisromantiikkaa, eikä tämä ole mikään sattuma. Eräät merkittävimmistä elokuvasäveltäjistä kun olivat täysinoppineita eurooppalaisia romantikkoja. Heillä on vahva edustus tällä albumilla. Itävaltalainen Erich Wolfgang Korngold (1897–1957) oli ihmelapsi, joka sävelteli kvartettoja 12-vuotiaana. Hän teki lyhyehkön mutta huomattavan uran myöhäisromantiikan viimeisellä huippukaudella Wienissä. Diktatuuriin ja antisemitismiin vajoava Eurooppa ei kuitenkaan enää 1930-luvulla vaikuttanut Korngoldille kovin houkuttelevalta tai terveelliseltä työympäristöltä, ja hän muutti Yhdysvaltoihin, missä hankki elantonsa elokuvasäveltämisellä. Korngoldin tuotanto käsittää oopperoita, kunnianhimoisen sinfonian ja suositun viulukonserton, joka perustuu hänen elokuvasävellystensä teemoihin. Korngold ei muuttanut sävellystyyliään Wienin ja Hollywoodin välillä, vaan pitäytyi samassa täydellisesti hallitsemassaan, muhkean romanttisessa tyylissä. Hän sai työstettävikseen useiden seikkailuelokuvien musiikin. Tunnetuin (ja mielestäni paras) Korngoldin elokuvasävellyksistä on Errol Flynnin tähdittämän Robin Hoodin seikkailujen (1938) musiikki. Tällä levyllä kuullaan vauhdikas "Alkusoitto" eli alkutekstien aikana soitettu teema Flynn-elokuvasta Kapteeni Blood (1935).
Max (Maximilian) Steiner (1888–1971) opiskeli itsensä Johannes Brahmsin kanssa, ja hän edustaa Korngoldin ohella populaarin elokuvamusiikin "korkeakulttuurisinta" eurooppalaista suuntaa. Steinerin tunnetuimmat sävellystyöt ovat King Kong (1933), Tuulen viemää (1939) ja Casablanca (1942). O'Haran tilan kuvauksena alkunsa saanut, Tara-teemana tunnettu osa Tuulen viemää -filmin elokuvamusiikista edustaa varsin hyvin koko elokuvan myrskyisiä ja melodramaattisia tunnelmia. Se on parhaimmanlaatuista vanhan hyvän ajan elokuvamusiikkia, joka edustaa erinomaisesti koko aikakauden Hollywood-estetiikkaa.
Tyystin erilainen tapaus on Steinerin teema elokuvasta A Summer Place (1959). En ole nähnyt filmiä, mutta kuvausten perusteella se vaikuttaa olevan perinpohjaisen tyhjänpäiväinen romanssi, ja nättiä tyhjyyttä henkii myös sentimentaalinen musiikillinen teema, joka jää välittömästi mieleen ja jonka loputonta soimista on vaikeata saada loppumaan. Kuunneltavaksi omalla vastuulla.
Unkarilainen Miklós Rózsa (1907–1995) on kolmas suuri elokuvasäveltäjä, joka edustaa klassillista eurooppalaista traditiota. Hän otti asiakseen säveltää puhdasta orkesterimusiikkia jo vakiinnutettuaan asemansa Hollywoodissa. Rózsa sai usein sävellettäväkseen historiallisia elokuvia, joista tunnetuimmat ovat epäilemättä kristilliset roomalaisdraamat Ben-Hur (1959) ja Quo vadis (1951). Hän sävelsi musiikin myös mm. elokuviin Noiduttu (1945), Julius Caesar (1953) ja El Cid (1961).
Tälle levylle on valittu kappale äärimmäisen mahtipontisen sandaalieepoksen huipentumasta, Charlton Hestonin tähdittämästä Ben-Hurista. Rózsa loi elokuvalle sille erinomaisesti sopivan, täysin suuruudenhullun musiikillisen kuvaston, joka on kaikessa ylettömässä mahtipontisuudessaan täysin aseistariisuvaa ja myös teknisesti äärimmäisen taidokkaasti toteutettu. Esimerkiksi elokuvan meritaistelukohtaus on ilmiselvästi kuvattu jonkun kylpyammeessa, mutta kohtauksen musiikki tekee siitä edes kuulemisen arvoisen. Albumille on Ben-Hurista päädytty ottamaan kilpa-ajajien kisaa edeltävä paraati, joka on todellinen vaskilla mahtailun orgia. Mainiota.
Itävaltalainen Ernest Gold (synt. Ernst Sigmnund Goldner, 1921–1999) päätyi kotimaastaan Yhdysvaltoihin samoista syistä kuin Korngold.
Gold sai Oscarin musiikistaan sionistiseen mammuttielokuvaan Exodus (1960), joka perustuu Leon Urisin samannimiseen romaaniin. Elokuvassa käsitellään modernin Israelin syntyä, jota aktivistit ajavat niin diplomatian kuin terrorisminkin keinoin, mutta pääteema on levollisen ylväs ja erittäin mieleenpainuva.
Ranskalainen Maurice-Alexis Jarre (1924–2009) teki tunnetuimmat sävellyksensä pitkällä yhteistyöurallaan ohjaaja David Leanin kanssa. Arabian Lawrencesta (1962) alkaen Jarre laati musiikin kaikkiin Leanin filmeihin. Juuri tuon elokuvan dramaattinen ja mieleenpainuva, orientalismia viljelevä pääteema tai alkusoitto (siihen aikaan eeppisissä elokuvissa oli alkusoitto ja mahdollisesti myös välisoitto) on yhä säveltäjän tunnetuin teos, jota on lainattua ja jäljitelty paljon samaan tyylilajiin pyrkivissä elokuvissa. Se on mainiota, dramaattista elokuvamusiikkia, joka vetää kuulijan mukaansa.
Jarrelta kuullaan albumilla myös pätkä hänen ja Leanin seuraavasta yhteistyöstä, Pasternak-filmatisoinnista Tohtori Živago (1965). Taran teema edustaa elokuvan hempeämpiä sävyjä, ja kansanmusiikkia on tavoiteltu balalaikan tai sen kaltaisen instrumentin sisällyttämisellä. Riippuu kuulijasta, kuulostaako tämä autenttisen venäläiseltä vai ei. Itse en ole balalaikan tarpeesta aivan vakuuttunut, mutta kappale on silti erinomainen. Jarre sai Oscarin molemmista tällä albumilla esitellyistä filmeistä.
Italialainen Nino Rota (1911–1979) on Ennio Morriconen (s. 1928) ohella maansa merkittävin elokuvasäveltäjä. Aktiiviurallaan hän kynäili suunnilleen kolme soundtrackiä vuodessa, ja kaikkiaan hän laati musiikin yli 150 elokuvaan. Rotan tunnetuimmat sävellystyöt ovat Kummisetä-trilogian kaksi ensiosaa, ja hän sävelsi myös runsaasti elokuvamusiikkia italialaisiin elokuviin. Franco Zeffirellin Romeo ja Julia -filmatisointiin (1968) valmistui mm. haaveellinen lemmenteema, joka tunnetaan meilläkin iskelmämuodossa nimellä Kun aika on. Sävelmä on kliseistymisen vaaravyöhykkeessä, mutta tällä albumilla kuultava versio on tehty niin vakavasti, että se menee aika lailla täydestä.
Brittiläinen John Barry (1933–2011) tunnetaan parhaiten yhdestätoista James Bond -soundtrackistään. Hän ei tosin säveltänyt sitä kuuluisaa James Bond -teemaa: ko. kaikkialla tunnistettava teema on Monty Normanin (s. 1928) käsialaa, joskin Barry sovitti sen useimmiten kuultuun asuunsa. Barry joka tapauksessa tuli luoneeksi agenttifilmien leimallisen musiikkimaailman, jota on jäljitelty ja parodioitu loputtomiin. Tällä albumilla kuullaan vetävä instrumentaaliversio elokuvan 007 ja Kultasormi (1964) mainiosta tunnuslaulusta Goldfinger. Shirley Basseyn tulkintaa ei tämä Richard Haymanin näppärästi sovittama versio syrjäytä, mutta erittäin mukavaa kuunneltavaa se on joka tapauksessa, ja varsinkin vasket saavat revitellä hekumallisesti.
Barry ei kuitenkaan rajoittunut vain agenttijännäreihin. Hän sai parhaan musiikin Oscarin vuoden 1986 Minun Afrikkani -elokuvasta, jonka massiivisen ylväs teema pyrkii välittämään savannimaisemien mahtavuuden. Se eroaa täysin Bond-tunnelmista, ja jos pieni mahtailevuus ei häiritse, on se oikein mainiota kuunneltavaa, ja jälleen vasket soivat upeasti.
Olen nähnyt melkein kaikki tämän albumin elokuvat. Useimmat niistä ovat hyviä, mutta Love Story (1970) on viheliäisen surkeaa, sentimentaalista ongelmajätettä. On käsittämätöntä, että näin kelvottomasti kirjoitettu, pökkelömäisesti näytelty, nolostuttavan manipuloiva ja täydellisen epäuskottava turaus pääsi ehdolle suurin piirtein kaikkiin Oscar-kategorioihin. Osoittaa, että ko. palkintoihin on syytä suhtautua hieman epäillen. Onneksi vain yksi pysti realisoitui: ranskalaisen Francis Lain (s. 1932) musiikki toi ainoan Oscarin tälle tahattoman koomiselle fiaskolle. Lain pääteema, joka tällä levyllä kuullaan, on siirappisen liitelevä, ja jos elokuvaa ei ole kärsinyt läpi, voi sitä pitää varsin onnistuneena lemmenteemana. Ikävä kyllä itse elokuvassa se järsitään niin puhki, että sietokyky on totisesti koetuksella. Minäkin olen nähnyt koko sontaläjän yhden ainoan kerran, mutta jo siinä ajassa tämä musiikki siirtyi lopullisesti ja peruuttamattomasti mielessäni kategoriasta "kelvollinen" (vain niukasti Oscar-ainesta) luokkaan "sietämätön". Skippaan sen lähes aina tätä albumia kuunnellessani.
Huonoista elokuvista puheen ollen, Rocky (1976) on ihan paska ja sellaisena vielä Love Storyakin törkeämpi osoitus Hollywoodin kämäisyydestä. Jostain täysin käsittämättömästä syystä elokuva-akatemia myönsi parhaan elokuvan Oscarin tälle maailman ennalta-arvattavimmalle, 16 miljardia kertaa nähdylle kliseiselle, tylsälle, junnaavalle roskalle, jossa huono näyttelijä esittää tylsää urheilulajia. Musiikissa nyt sentään on potkua, mutta muuten inhoan tätä elokuvaa enkä käsitä sen nauttimaa arvostusta. Perkele, Timo Koivusalo on tehnyt parempia. Mutta musiikista piti puhua. Bill Conti (s. 1942) sävelsi elokuvaan tematiikkaan sopivan, yliampuvan sankarillisen fanfaariteeman, josta on tullut palkintoseremonioiden vakiokamaa. Musiikkia voikin pitää ehkä kuvakerronnan ohella ainoana onnistuneena piirteenä tässä tunkkaisessa turahduksessa.
Michel Legranden (s. 1932) tunnetuin elokuvasävellys lienee Cherbourgin sateenvarjot (1964), mutta tälle albumille on valittu vaisumpi ja heikommin mieleen jäävä teema kasvutarinaelokuvasta Summer of '42 (1971). Se soljuu ohitse ihan mukavasti tekemättä ihmeempää vaikutusta. Kelpoa keskinkertaisuutta. Eteenpäin.
Samaan kategoriaan edellisen kanssa asettuu teema elokuvasta Hellyyden ehdoilla (Terms of Endearment, 1983) Michael Goren (s. 1951) teema on varsin mukiinmenevä, muttei varsinaisesti vavahduttava. Ihan mielellään sen nyt läpi kuuntelee. Hirmuisesti persoonaa siinä ei ole mukana.
Aikamme menestyneimmän elokuvasäveltäjän musiikki ei esittelyjä kaipaa. Kaikki tunnistavat välittömästi ison joukon hänen sävellyksistään, vaikkeivät välttämättä tuntisi miehen nimeä. Amerikkalainen John Williams (s. 1932) on pukenut säveliksi esimerkiksi Tähtien sodan, ET:n, Indiana Jonesin, Jurassic Parkin ja tällä levyllä kuultavan Tappajahain. Liudan luokattoman huonoja jatko-osia poikinut Tappajahai (1975) on musiikkinsa osalta toki nerokas, mutta tällaisissa psykologista kauhuefektiä rakentavissa sävellyksissä on sellainen vika, että ilman kuvaa ne tuppaavat olemaan aika monotonisia. Williamsin kuuluisa Tappajahai-teema on äärimmäisen tehokas ja tavaramerkkimäisen tunnistettava, mutta säveltäjällä olisi tarjolla mielenkiintoisempaakin materiaalia tällaiseen kokoelmaan. Esitys nyt kuitenkin on varsin hyvä.
En ole suuri urheiluelokuvien ystävä. Televisiosta tulee muutenkin jo ihan liikaa urheilua, joten miksi ihmeessä filmata erikseen sitä fiktiona vielä lisää? Urheiluaiheiset elokuvat ovat minusta yleensä perin tylsiä. Tulivaunut (1981) on sekin pitkästyttävä, kuten kaikki urheiluaiheiset elokuvat (tämä johtuu siitä, että urheilu itsessään on pitkästyttävää), mutta siinä sentään on Rockya paremmat näyttelijät ja mielenkiintoisempi tematiikka. Siltikin parhaan elokuvan Oscar vaikuttaa tämän yhteydessä hieman ylimitoitetulta. Filmin kestävin anti lieneekin taiteilijanimellä Vangelis esiintyvän kreikkalaisen elektronisen säveltäjän Evangelos Papathanassiun (s. 1943) tehokas ja mahtipontinen teema. Siinä on minun makuuni hiukan mahtailevan hissimusiikin tuntua, mutta se on kiistatta kohottava ja sopii aiheeseen mainiosti. Vangelis on siitä erikoinen säveltäjä, ettei hän osaa varsinaisesti soittaa mitään "oikeata" ja "luonnollista" instrumenttia eikä juuri lukea nuottejakaan, vaan tekee kaiken musiikkinsa elektronisesti. Orkesterisovitukset kuulostavat minusta vain yleensä paljon paremmilta, ja niin on laita tämänkin kappaleen kanssa. Se muodostaa albumille kunnollisen ja juhlavan päätöksen.
Kokonaisuus on hieman epätasainen, mutta albumin esitykset ovat kauttaaltaan laadukkaita ja äänityksen tekninen laatu on myös oikein hyvä; yleensä juuri viimeksi mainittu on Telarcin vahvuus. Kaikki kappaleet eivät ehkä kuulosta viimeistä korostusta myöten identtiseltä elokuvassa kuullun kanssa, sillä kapellimestari Kunzel pyrkii tekemään omaa tulkintaa jäljittelyn sijasta. Se on minusta arvostettavaa. Jos haluaisimme tismalleen elokuvan ääniraidalla kuullun version, hankkisimme virallisen soundtrack-albumin. Sitä paitsi aina elokuvaversio ei toimi yhtä hyvin ilman kuvaa, joten on aivan perusteltuakin tehdä kappaleista erilaisia tulkintoja ja versioita. Monipuolisuudesta kokoelmaa voi ainakin kiittää, joskin kaikki edustetuiksi päässeet filmit ovat aika lailla järjestään kaupallisia menestyksiä, jotka saivat vähintään Oscar-ehdokkuuksia. Albumi sopii elokuvaintoilijoille, jotka eivät halua investoida kokonaisiin soundtrack-albumeihin (joissa yleensä onkin aika lailla ainesta, joka on melko tyhää ilman visuaalista elementtiä). Levy tarjoaa myös hyvän katsauksen elokuvahistoriaan elokuvamusiikin suurimpien nimien kautta. Sarjassa on myös kakkososa, joka on minusta mielenkiintoisempi ja palkitsevampi. Sen käyn läpi joskus tulevaisuudessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti