Sibelius: En saga, Pohjolan tytär & muita sävelrunoja

Kapellimestari Osmo Vänskä täyttää tänään 60 vuotta, ja samalla vietetään Kalevalan päivää. Molemmat merkkipäivät huomioiden otan käsittelyyn Vänskän johtaman albumillisen Sibeliuksen ohjelmamusiikkia, joukossa innoituksensa suoraan kansalliseepoksesta ammentava Pohjolan tytär.

Jean Sibelius (1865–1957):
En saga (Satu) op. 9;
Dryadi op. 45 nro 1;
Tanssi-intermezzo op. 45 nro 2;
Pohjolan tytär op.49;
Yöllinen ratsastus ja auringonnousu op. 55;
Bardi op. 64;
Aallottaret op. 73.

Sinfonia Lahti, Osmo Vänskä. 
BIS, äänitetty Lahden Sibelius-talossa 2000 ja 2001 (op. 55).

Levyllä teokset ovat aikajärjestyksessä, mikä on varsin hauska ajatus ja muodostaa erittäin toimivan kokonaisuuden. Halutessaan kuulija voi näiden valikoitujen sävelrunojen kautta seurata Sibeliuksen kehitystä kansallisromantiikasta impressionismin ja modernismin porteille. Koska nyt kuitenkin on Kalevalan päivä, suon käsittelyssäni paalupaikan Pohjolan tyttärelle, joka myös on mielestäni Sibeliuksen hienoin sinfoninen runo (jep, parempi kuin Finlandia; itkekää sitä). Vuonna 1906 valmistunut Pohjolan tytär on rakenteeltaan kuin tiivistetty sinfonia, jossa saavutetaan häkellyttävän paljon noin kolmessatoista minuutissa. Sibelius sävelsi teoksen tutustuttuaan Richard Straussin sinfonisiin runoihin Berliinissä (Sibeliuksen viulukonserton lopullinen versio sai ensiesityksensä Berliinissä juuri Straussin johtamana vuonna 1905), ja teoksen nimeksi kaavailtiin alkuvaiheessa Väinämöistä ja myös nimeä L'Aventure d'un héros (Sankarin seikkailu, joka viittaa varsin selvästi Straussin laajaan sinfoniseen runoon Ein Heldenleben eli Sankarin elämä).

Sibeliusta innoitti sävellykseensä Kalevalan kahdeksas runo, jossa Väinämöinen kosii Pohjolan neitoa saaden vastaansa vain joukon mahdottomia tehtäviä hieman Herakleen tapaan. Näin kuvaa Kalevala kohtausta:

Vaka vanha Väinämöinen
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Tyhjiä tiaisen virret,
Rastahaisen raksutukset;
Lapsi on tytär kotona,
Vasta on neiti naituansa;
Tule, neiti, korjahani,
Laskeitse rekoseheni,
En ole mitätöin miesi,
Uros muita untelompi!"

Neiti taiten vastaeli,
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Sitte sun mieheksi sanoisin,
Urohoksi arveleisin,
Jospa jouhen halkaiseisit
Veitsellä kärettömällä,
Munan solmuhun vetäisit
Solmun tuntumattomaksi."

Väinämöinen tietysti mahtavana velhona pystyy halkomaan jouhia vaikka silmät sidottuna ja samoin vetelee munia näkymättömiin solmuihin iltapuhteinaan, mutta Pohjolan neiti tapaa keksiä vain lisää mahdottomuuksia, kuten tuohen kiskomista kivestä. Kun Väinämöinen loitsijan lahjoillaan suoriutuu kaikesta, lausuu Pohjolan neiti (jonka luonteesta ei saa erityisen mairittelevaa kuvaa):

"Sillenpä minä menisin,
Kenp' on veistäisi venosen
Kehrävarteni muruista,
Kalpimeni kappaleista,
Työntäisi venon vesille,
Uuen laivan lainehille,
Ilman polven polkematta,
Ilman kouran koskematta,
Käsivarren kääntämättä,
Olkapään ojentamatta."

Koska Väinämöinen on ihan pro kaikissa mahdottomissa älyttömyyksissä, alkaa hän veistää venettä käyttäen raaka-aineena vain naurettavan pientä ompelutarviketta ja koskematta itse työkaluihin millään tavalla. (Juuri tästä Pohjolan neidon kosiosirkuksesta Sibelius kaavaili kokonaista kalevalaista oopperaa nimeltään Veneen luominen, mutta siitä ei valitettavasti lopulta tullut mitään, joskin sentään saatiin Lemminkäissarja. Onneksi edes se.) Pahat henget ja muut ölliäiset kuitenkin häiritsevät Väinämöisen loitsintaa, ja siinäpä pääsee työkalu hieman lipsahtamaan, kun ei ole käsiä sitä pitelemässä:

Hiisi pontta pyörähytti,
Lempo tempasi tereä,
Paha vartta vaapahutti:
Kävipä kivehen kirves,
Kasa kalkkoi kalliohon,
Kirves kilpistyi kivestä,
Terä luiskahti liha'an,
Polvehen pojan pätöisen,
Varpahasen Väinämöisen:
Sen Lempo lihoille liitti,
Hiisi suonille sovitti,
Veri pääsi vuotamahan,
Hurme huppelehtamahan.

Väinämöinen paitsi haavoittuu vakavasti, myös epäonnistuu urotyössään, sillä onhan nyt veneenveistotyökalu koskenut hänen vartaloonsa. Siinä se kosioreissu.

On se nyt kumma, kun ei ämmät tahdo minusta huolia!

Pohjolan tytär on tarinassa melkoisen passiivinen hahmo, joka istuksii sateenkaarella ja keksii uusia tapoja nöyryyttää kosijoita, ja ehkä siksi Sibelius kaavaili teoksen nimeksi juuri Väinämöistä. Saksalainen kustantaja oli kuitenkin toista mieltä, otaksuen kai (oikein), että Väinämöinen saattaisi teoksen nimenä jäädä melko tuntemattomaksi keskieurooppalaiselle asiakaskunnalle. Nimi Pohjolan tytär, jossa eksotiikka yhdistyy sentään johonkin tunnistettavaan (ja vielä feminiiniseen), olikin kustantajan keksintö ja vaatimus. Ja mikäpä siinä, ihan hyvä nimi se on.

Sibelius omaksui straussilaisesta sävelrunotyypistä loisteliaan ja dramaattisen orkestraation, joka todella säkenöi tässä teoksessa. Melodiset aiheet ja teemat ovat kauttaaltaan ensiluokkaisia, ja sävellyksessä on kalevalaisiin aiheisiin hyvin sopivaa hieman arvoituksellista tunnelmaa. Kaiken loiston keskellä teoksen yleisvaikutelma on siinä mielessä hyvin kalevalainen, että ilmassa on kaikesta huolimatta tiettyä ankaruutta, joka tulee ilmi varsinkin vaskien hienoissa, koruttoman sankarillisissa aiheissa. Teoksen sävelkieli edustaa vielä tunnistettavasti säveltäjän kansallisromanttista tyyliä, mutta teos on varsinkin muodoltaan liukumassa kohti sinfonista kompressiota, jota Sibelius alkoi toteuttaa tämän jälkeen myös sinfoniatuotannossaan niin ainutlaatuisella tavalla.

Pohjolan tytär on erittäin antoisa teos kuulijalle. Sen sinfoninen rakenne pitää teoksen jatkuvasti mielenkiintoisena, sillä Sibelius osoittautuu tiivistämisen ja tunnelman mestariksi. Pohjolan tytär on niitä harvoja teoksia, jotka ovat verraten lyhyitä (n 13 min), mutta jotka tuntuvat huomattavasti fyysistä kestoaan pidemmiltä – pelkästään myönteisessä mielessä. Siinä ulkoinen loistokkuus ja omaan maailmaansa tempaava syvyys ovat mainiossa tasapainossa. Teos sai ensiesityksensä 29.12. 1906 Pietarissa, missä Sibelius itse johti Mariinski-teatterin orkesteria. Venäjän suurimman musiikkilehden kriitikko kehui teosta ja kirjoitti kuulevansa siinä "alkuvoimaista rohkeutta". Kelpo kuvaus.

Vänskän ja hänen hienosti provinssiorkesterista Suomen eturiviin koulimansa lahtelaisorkesterin käsissä Pohjolan tytär saa erittäin hienon ja arvoisensa tulkinnan. Vänskän Sibelius on ansaitusti tunnettua siitä, miten kapellimestarilla on mahtava silmä (no, korva) säveltäjän teosten yksityiskohdille ja pienimmillekin vivahteille. Tämä Pohjolan tytär on hienostunut, menevä ja vaikuttavan synkkäsävyinen. Ainoana miinuksena on todettava, että teoksen huipennuksessa Vänskän yksityiskohdille suoma huomio pääsee hetkeksi hautaamaan teoksen melodisemman puolen alleen. Kokonaisuutena tulkinta on silti mainio ja erittäin lämpimästi suositeltava. 

En saga, joka tunnetaan myös sille hieman heikosti sopivalla suomenkielisellä nimellä Satu, on Sibeliuksen pisin yksiosainen sinfoninen runo, joka kestää yleensä noin 20 minuuttia (tässä 18 min). Teos edustaa säveltäjän varhaistuotantoa, se on vuodelta 1892. Sävelkieli on kauttaaltaan kansallisromanttista, vaikka aihe ei olekaan suoraan kansallinen. Pikemminkin alkuperäinen ruotsinkielinen nimi tuntuisi antavan teokselle skandinaavisen viitekehyksen. Sibelius itse pitää teosta äärimmäisen psykologisena. Hän kirjoittaa: 

"Se on psykologisesti kaikkein syvällisimpiä teoksiani. Voisinpa melkein sanoa, että siihen sisältyy koko nuoruuteni. Satu on erään sieluntilan ilmaus. Niihin aikoihin kun kirjoitin tämän sävelrunoelman, sain itse kokea monia järkytyksiä. Missään muussa teoksessa en ole paljastanut itseäni niin täysin kuin Sadussa."

Ehkä sitten niin. Teoksessa on kyllä syvyyttä ja viehättävää arvoituksellisuutta, mutta ennen kaikkea minua siinä kiehtoo Sibeliuksen varhainen äänimaailma, joka on kaikessa omaperäisyydessään, nerokkuudessaan ja ainutlaatuisessa sibeliaanisuudessaan täysin vastustamaton. Nimi on sikäli osuva, että teoksessa on kertomuksellisia elementtejä, jossa lyhyet teemat laajenevat eeppiseksi seikkailuksi, jonka aikana kuullaan nuorelle Sibeliukselle tyypillisiä kansanmusiikkimaisia melodioita, jotka kuitenkin ovat täysin hänen omia sävellyksiään. Mittava sävelruno yhdistää lennokkaan seikkailun, ankaruuden ja mystiikan ainutlaatuisen kiehtovaksi sävelpaletiksi, jonka kuunteleminen on aina innostava kokemus.

En sagan onnistunut esitys vaatii kykyä ylläpitää arvoituksellista ja spontaania tunnelmaa samaan aikaan eteenpäin pyrkivän energisen poljennon kanssa. Vänskältä molemmat onnistuvat melko hyvin, joskin omaan makuuni poljentoa saisi olla vielä hieman lisääkin. Nyt alun salaperäisillä jousikumahduksilla on toki tunnelmallista arvoa, mutta niiden orgaaninen yhteys laajenevaan teokseen jää varsin heikoksi ja irralliseksi. Tulkinta on kuitenkin erinomaisesti hiottu, huolella muotoiltu ja suvereenisti hallittu ja siten täysin perusteltu. Taianomaista tunnelmaakin saavutetaan oikeissa kohdissa.

Levyllä on ilahduttavasti muutamia harvoin kuultuja ja harvoin taltioituja teoksia, kuten En sagan tapaan skandinaaviseen traditioon viittaava Bardi vuodelta 1914 ja äärimmäisen harvinaisesti opusnumero 45:n molemmat numerot, sinfoninen runo Dryadi (1910) ja Tanssi-intermezzo (1904/1907).

Bardi on impressionistinen, vapaamuotoinen ja viipyilevä fantasia, joka tuntuu kirjaimellisesti paljastuvan menneisyyden sumusta. Sibeliuksen merkittävin osuus sooloharpulle selittää teoksen nimen, mutta varsinaista määritettyä ohjelmaa sillä ei ole. En sagan tapaan olen havaitsevinani tässäkin teoksessa kerronnallista tematiikkaa, jossa runonlaulaja välittää etäännytettyjä tapahtumia ja tunnetiloja jostakin ajattomasta kaukaisuudesta. Seitsenminuuttinen teos huipentuu vaskien kliimaksiin, joka on kieltämättä erittäin vaikuttava. Se tuo kuin aivan uuden mittakaavan koko teokselle, joka on tähän hetkeen saakka ollut sekä melodisesti että fyysisesti hyvin tiivis ja pieni. Melodinen aines on erittäin pientä, mutta loisteliaasti hallittua.

Viisiminuuttinen Dryadi ammentaa Kreikan mytologiasta, missä dryadit ovat puissa asuvia nymfejä, eräänlaisia puun personifikaatioita. Lyhyt teos on jälleen yleisvaikutelmaltaan arvoituksellinen, mutta käy lyhyessä ajassa läpi valtavan määrän tunnelmallisia ja emotionaalisia muutoksia. Ehkä tämä viittaa puiden tapaan kasvattaa ja karistaa lehtensä, tai ehkä metsässä humisee tuuli, mutta joka tapauksessa Sibeliuksen kyky impressionistisena ja äärimmäisen mielikuvituksekkaana orkesterimaalarina ei jää lainkaan Debussyn, tunnetuimman musiikillisen impressionistin, varjoon. Dryadi ja Bardi liikkuvat hieman samantyyppisissä musiikillisissa maailmoissa, mutta Dryadi on näistä mystisistä teoksista iloluontoisempi tavoitellen paikoitellen tanssirytmejäkin.

Dryadin opuspari, äärimmäisen harvoin kuultu Tanssi-intermezzo, ei ole sävelruno laisinkaan. Sibelius sävelsi tämän kevyen ja hyväntuulisen teoksen vuonna 1904 järjestettyyn hyväntekeväisyysiltamaan. Kevyttä Sibeliusta ei turhan usein pääse kuulemaan, ja tämä on säveltäjän sitä tyylilajia parhaasta päästä. Kauttaaltaan viehättävä teos kestää runsaat kaksi ja puoli minuuttia.

Näissä kolmessa soinniltaan paikoin hyvin kamarimusiikkimaisessa teoksessa Vänskä orkestereineen tuntuu olevan kuin kotonaan. Teosten hallinta ja niiden vaativan kiehtovan tunnelman luominen onnistuu suorastaan ylistettävästi. Salaperäisyyden kun ei ole tarkoitus vieraannuttaa kuulijaa, vaan kiehtoa tämän mieltä, mielellään jopa tulkinnassa ehkä viitata mystiikan verhon raottamiseen. Varsinkin Bardi on tässä suhteessa upea ja tunnelmaltaan verraton.

Yöllinen ratsastus ja auringonnousu vuodelta 1908 on Sibeliuksen pisimpiä sinfonisia runoja (tässä runsaat 17 min), ja se on (vaarallisen) potentiaalisesti myös niistä monotonisin. Uhka on ilmeinen, sillä teoksen alkuosiota eli yöllistä ratsastusta hallitsee erittäin itsepintainen ja yksinkertainen rytmiikka, joka tosin kuvaa itse ratsastusta hyvin, mutta voi käydä pitemmän päälle rasittavaksi, jos sitä ei osata keventää ja elävöittää yöllistä metsää ja ratsumiehen tunnetiloja kuvaavalla musiikilla, joka käsittää hienoja, mietteliäitä teemoja erityisesti puupuhaltimille. Teoksen jälkimmäinen puolisko kuvaa auringonnousua, joka päättää yksiselitteisesti yön hektisen epävarmuuden. Auringonnousun kuvaus on Sibeliuksen suurimpia musiikillisia triumfikuvauksia (panteistiselle luonteelleen ominaisesti Sibelius varasi mahtavimmat kunnianosoituksensa juuri luonnonvoimille) ja muuttaa teoksen kokonaiskuvan täydellisesti. Sibeliuksen sävelkieli on tässä laajassa sävelrunossa samantyyppistä kuin Pohjolan tyttäressä, mutta teoksen muoto on täysin erilainen, hyvin selvästi kaksijakoisen kontrastoiva. Teosten tulkitseminen säveltäjän biografian kautta on aina riskialtista, mutta teoksen alkuosan uhkaavat, synkät ja monotoniset sävyt ja auringonnousun suurenmoinen valo saavat kiistatta taakseen hieman syvyttä, kun huomaa, että Sibelius sävelsi teoksen hyvin pian sen jälkeen, kun hänelle oli tehty vaativa, mutta onnistunut leikkaus kurkussa sijainneen ja pahanlaatuiseksi arvellun kasvaimen poistamiseksi. Säveltäjä koki saaneensa elämälleen jatkoajan, ja on vaikeata olla pitämättä tätä sävelrunoa tämän kokemuksen ilmentymänä.

Kuten sanottu, teoksen alkupuolella metsän vaarat vaanivat ratsastajaa, ja monotonian vaara vaanii itse teosta. Tässä Vänskän kyvyt yksityiskohtien, vivahteiden ja heiveröistenkin nyanssien hallitsijana tulevat mitä parhaiten apuun. Vänskän käsissä yöllinen metsä on hahmoton, mutta silti täynnä outoa ja salattua elämää, jota voi havaita, mutta josta ei saa selkoa. Auringonnousu on tämän jälkeen myös mahtava ja aidosti voitonriemuinen kokemus. Kyseessä on paras kuulemani esitys tästä sävelrunosta, jota esitetään yllättävän harvoin siihen nähden, että se olisi hyvin todennäköisesti yleisöjen mieleen.

Levyn päättää loistokkaasti kymmenminuuttinen sävelruno Aallottaret (1914), jonka aihe on perin suomalaisesta nimestä huolimatta antiikin Kreikassa. (Kansainvälisesti teos kulkee nimellä Oceanides.) Kyseessä on orkesterikirjallisuuden upeimpiin kuluva meren kuvaus, jolle vetää vertoja oikeastaan vain Debussyn La Mer. Sävelkieli on impressionistista ja suurenmoisen monipuolista. Veden kiehtovaa liikettä kuvatessaan Sibeliuksen mielikuvitus toteutuu mestarillisena tematiikan ja orkesterin käsittelynä, johon kuulija uppoaa kuin miellyttävän lämpimään veteen. Vänskän tarjoama yhdistelmä tarkkuutta ja herkkyyttä on omiaan juuri tähän teokseen, joka tarjoaa hienolle albumille upean päätöksen.

Tätä levyä on vaikeata olla suosittelematta. Lahtelaisorkestari soittaa erittäin kauniisti ja ns. teoksiin sopivasti, ja Vänskän perinpohjainen huolellisuus ja kunnianhimo tekevät albumista mainion Sibelius-täyteisen tunnin ja vartin. Ohjelma yhdistelee tuttua ja tuntemattomampaa, ja etenkin harvinaisemmat teokset saavat erinomaiset tulkinnat. En sagan suhteen minulla on omat varaukseni, mutta kauttaaltaan musisointi on laadukasta ja teoksia kunnioittavaa. Kyseessä lienee paras kuulemistani Vänskän lahtelaisalbumeista. Jos jotain moitittavaa haluaa sanoa, niin äänitys, vaikka onkin hyvin laadukas, värikäs ja konserttikokemusta uskollisesti jäljittelevä, on dynamiikaltaan sellainen, että paikoitellen ollaan kuuluvuusalueen rajalla. Asiaa ei auta se, että Vänskän pianissimot ovat todella, todella pianissimoita. Äänentoistolaitteistoa joutuu säätämään, jos haluaa todella kuulla kaiken.