Glazunov: Pianokonsertot ja venäläinen erikoisuus

Ainakin yksi merkittävä etu on siitä, jos sattuu pitämään venäläisestä romantiikan ajan musiikista: se ei ihan heti lopu, ja ekstrabonuksena voi pitää sitä, että läntisessä Euroopassa musiikkikulttuuri ei ole siitä täysin saturoitunut. Näiden seikkojen ansiosta venäläisen romantiikan ystävät voivat vielä melko pitkälle kuunteluharrastuksessaan edettyäänkin tehdä tuoreita löytöjä. Usein kyse on säveltäjistä ja teoksista, jotka kuuluvat vakiorepertoaariin Venäjällä, mutta joita ei lännempänä juuri pääse kuulemaan. Meillä lähes unohdettu Anton Arenski, joka kävi Suomessa kuolemassa, on hyvä esimerkki.

Arenskia huomattavasti tuotteliaampi ja omana aikanaan paljon korkeaprofiilisempi säveltäjä Aleksandr Konstantinovitš Glazunov (1865 - 1936) on nykyään meillä tuttu lähinnä mainiosta ja tiiviistä viulukonsertostaan. Häntä voi monesta syystä pitää venäläisenä erikoisuutena... joka on hyvin venäläinen olematta mitenkään... erityisen venäläinen. Hän ei ollut tyylillisesti nationalisti eikä traditionaalinen keskieurooppalaistyyppinen internationalisti, vaan näiden suuntien yhdistelmä.

Aleksandr Glazunov. Valentin Serovin piirros.

Pietarilaisen kustantajan poika Aleksandr Glazunov on Venäjän taidehistorian suurimpia ihmelapsia, joka aloitti säveltämisen 11-vuotiaana ja aloitti tästä nousujohteisen ja erittäin tuotteliaan uran. Nikolai Rimski-Korsakov julisti nuorukaisen neroksi, jonka musiikillinen kehitys edistyi niin kiivaasti, että aina tunnin harjoittelun ja opiskelun jälkeen Glazunov oli kuin eri muusikko - ainakin, jos Parta-Nikkeä on uskominen.

Nuori Glazunov oli yleisö- ja arvostelumenestys niin säveltäjänä kuin kapellimestarina. Ankara opiskelu johti sekin huipulle: vuonna 1899 34-vuotias Glazunov nimitettiin professoriksi Pietarin konservatorioon, ja vuonna 1905 hänestä tuli sen rehtori. Glazunovin kautta konservatorion johdossa pidetään yhtenä instituution huippuhetkistä, ja tuotteliaalla säveltäjä-kapellimestarilla oli aikaa omistautua opinahjon tason nostamiselle. Glazunov oli kollegoidensa ja opiskelijoiden arvostama rehtori, joka ajoi varsinkin lupaavien ja omalaatuisten nuorten säveltäjien etua vieden läpi kunnianhimoisen uudistushankkeen konservatorion opetustarjonnassa ja -metodeissa. Glazunovin oppilaisiin kuuluvat mm. viulisti Nathan Milstein ja säveltäjät Sergei Rahmaninov, Sergei Prokofjev, Dmitri Šostakovitš ja Igor Stravinsky (joista viimeksi mainittua Glazunov piti epämusikaalisena).

Ällistyttävien voimavarojensa ja ajanhallintataitojensa lisäksi Glazunovia oli siunattu hätkähdyttävän hyvällä musiikillisella muistilla. Šostakovitš kertoo muistelmateoksessaan koko joukon hämmästyttäviä anekdootteja Glazunovin muistista, joka säilyi terävänä nuoruusvuosista kuolemaan saakka. Lahjoista oli apua, kun Glazunov orkestroi kollegansa Aleksandr Borodinin keskeneräisiksi jääneitä teoksia, joista mittavin on ooppera Ruhtinas Igor. Oopperan alkusoittoon liittyy kaksi versiota, joista toinen on ilmeisesti totta, mutta on vaikea päättää, kumpi on hauskempi. Virallisen tiedon mukaan Glazunov palautti Ruhtinas Igorin alkusoiton mieleensä ja orkestroi sen nykyiseen asuunsa kuultuaan Borodinin soittavan luonnostelemansa alkusoiton pianolla vain kerran vuosia aiemmin. Šostakovitšin muistelmissa taas kerrotaan Glazunovin kerran humalassa uskoutuneen rakkaimmalle oppilaalleen ja paljastaneensa tälle, että sävelsi oopperan alkusoiton kokonaan itse, mutta niin Borodinin tyyliin ja tämän innoittamana, että katsoi oikeudenmukaiseksi väittää sitä Borodinin sävellykseksi.

Glazunov on tyyliltään Venäjän 1800-luvun musiikin tasapainotettu synteesi. Hän omaksui eri tyylisuuntien edustajien parhaat ominaisuudet. Glazunovin teoksissa Balakirevin jalustalle nostama venäläiskansallinen musiikkiperinne kohtaa Anton Rubinsteinin keskieurooppalaisen tradition ja tekniikan. Rimski-Korsakovilta Glazunov omaksui tämän suurimman lahjan, ilmiömäisen orkestraation taidon, ja Tšaikovskin vahvan romanttinen, vaivattomasti soljuva melodia hengittää hänen orkesteriteoksissaan.

Miksi sitten kuulemme häntä ja hänestä niin vähän? Mieshän oli ilmiselvästi nero ja vieläpä tyyliltään helposti lähestyttävä sellainen. Häntä voisi jopa pitää venäläisen romantiikan huipentumana. Glazunovin painuminen vuosikymmeniksi unohduksiin johtuu siitä, että hänellä oli huono ajoitus. Tarkemmin sanoen hänen uransa alku- ja keskikohdan ajoitus oli varmaankin paras mahdollinen, mutta hänen uransa loppupuolen ajoitus oli sikäli epäonnistunut, että modernismi ajoi hänestä oikealta ohi. Glazunovin oppilaat tekivät 1900-luvun alkuvuosina siirtymän romantiikasta modernismiin. Glazunov ei sitä tehnyt, vaan jatkoi säveltämistä täydellisesti hallitsemansa romanttisen tyylin mukaan. 

Modernismin läpimurto pakotti kaikki eurooppalaiset säveltäjät reagoimaan jotenkin. Nuori polvi lähti sen tienraivaajiksi, kun taas esimerkiksi Sibelius kykeni modernisoimaan sävellystapansa orgaanisesti tavalla, joka sopi hänen yksilölliseen tapaansa säveltää. Jotkut, kuten Saint-Saëns, torjuivat modernismin äänekkäästi saatanallisena maailmanlopun enteenä. Glazunov ei kyennyt mukautumaan modernismiin. Vika ei ollut siinä, etteikö hän olisi halunnut tai yrittänyt. Glazunov oli musiikillisesti hyvin avaramielinen - hän mm. oli ensimmäisiä ns. vakavia säveltäjiä, joka sävelsi saksofonikonserton tälle uudelle instrumentille - eikä lannistunut, jos ei ensi yrittämällä saanut jostain uudesta teoksesta mitään irti. Hän osasi arvostaa nuorten modernistien tiettyjä piirteitä - esimerkiksi Stravinskyn orkestraation taitoa - mutta ei löytänyt modernismista sellaista mielekkyyttä, että olisi antanut sen vaikuttaa omaan vakiintuneeseen ja hyväksi havaittuun tyyliinsä, joka tuotti laadukkaita lopputuloksia.

Tämä johti melko väistämättä siihen, että radikaalimmat modernistit alkoivat pitää vanhaa mestaria pilkkanaan ja suhtautua tähän ivallisesti. Erityisesti Stravinsky, joka loukkaantui Glazunovin antamasta palautteesta, käytti tunnollisesti jokaisen mahdollisuuden ivatakseen lahjattomaksi jumiuttajaksi miestä, joka oli uudistanut venäläistä musiikinopiskelua enemmän kuin kukaan toinen.

Lisäksi Glazunov jäi alttiiksi kulttuuripoliittiselle hyökkäykselle myös toisella rintamalla. Hän ei paennut Venäjältä bolševikkivallankaappauksen takia, vaan jatkoi työtään konservatorion johdossa. Säveltäjä ei pitänyt bolševikeista, mutta kykeni työskentelemään uusissakin puitteissa. Tietyn uudistusmielisyyden lisäksi Glazunov ei näytä olleen millään muotoa poliittinen tai ideologinen tapaus. Konservatoriossa ilmaantui kuitenkin vaikeuksia, kun bolševistisen kulttuuripropagandan innoittamina sinnekin ilmaantui uusi poliittinen siipi, joka vaati entistäkin suurempia uudistuksia hallintoon ja opetukseen. Glazunov oli periaatteessa myötämielinen uusille metodeille, mutta oli äskettäin vienyt läpi suuret uudistukset eikä nähnyt tarvetta poliittisesti motivoiduille reformeille. Jonkin verran pulmia, mutta ilmeisesti vähemmän, aiheuttivat tyylilliset ristiriidat avantgardistien kanssa. Sittemmin toki Neuvosto-Venäjällä avantgardismi tukittiin ja palattiin äärimmäisen ja jähmetetyn perinteiseen tyyliin useimmilla taiteenaloilla, mutta 1920-luvun alussa avantgardismi koki lyhyen kukoistuksen. Glazunovin tyyli olisi varmasti kelvannut erinomaisesti myöhemmälle neuvostohallinnolle.

Glazunov kyllästyi riitelyyn ja matkusti vuonna 1928 Itävaltaan osallistuakseen Schubertin kuoleman 200-vuotisjuhlallisuuksiin ilmeisesti vailla aikomustakaan palata enää Neuvosto-Venäjälle. Hän teki kiertueet Länsi-Euroopassa ja Yhdysvalloissa ja asettui lopulta verraten mukavasti asumaan Pariisin lähistölle mennen vielä 64-vuotiaana naimisiinkin. Glazunovin haluttomuus palata Venäjälle teki hänestä poliittisesti epäilyttävän niin Neuvostovaltiossa kuin muunmaalaistenkin kommunistien keskuudessa. Glazunov kuoli Pariisin liepeillä 70 vuoden iässä maaliskuussa 1936. Hänen luunsa lepäävät nykyään hänen synnyinkaupungissaan Pietarissa, minne ne siirrettiin 1970-luvulla. Vasta viime vuosikymmeninä Glazunov on alettu ottaa jälleen vakavasti, ja toivoa sopii, että hänen teoksiaan palaisi valtavirtaan. Parhaimmillaan Glazunov on mielikuvituksellisen yllättävä, eikä hän tietääkseni koskaan päästänyt käsistään kakkoslaatua julkaistavaksi saakka. Aina Glazunovin teoksissa ei ehkä ole valloittavinta omaperäisyyttä, mutta hänen tuotantonsa tarjoaa monia ilahduttavia yllätyksiä, ja siinä on hitosti laatua. Glazunovia tullaan täällä näkemään vastakin.

Aleksandr Konstantinovitš Glazunov (1865 - 1936): Pianokonserot 1 & 2.
Oksana Jablonskaja, piano; Moskovan sinfoniaorkesteri, Dmitri Jablonski

Nikolai Vasiljevitš Artsibušev, (1853 - 1937)
Aleksandr Glazunov,
Anatoli Konstaninovitš Ljadov, (1855 - 1914) 
Nikolai Andrejevitš Rimski-Korsakov, (1844 - 1908)
Nikolai Aleksandrovitš Sokolov, (1859 - 1922)
ja
Jāzeps Vītols (1863 - 1948): 
Muunnelmia venäläisestä teemasta.

Moskovan sinfoniaorkesteri, Dmitri Jablonski.

Naxos, äänitetty Moskovassa 1996.

Levy alkaa hyvin erikoisella pikku teoksella, kuuden säveltäjän yhteistyönä syntyneellä muunnelmasarjalla vuodelta 1901. Kun artikkelin alussa mainitsin pari sanaa unohdetuista venäläisistä romantikoista, niin tässäpä sellaisia piisaa - ja päälle yksi latvialainen. Muunnelmasarja sai alkunsa, kun Rimski-Korsakovin tytär valitsi venäläisten kansansävelmien kokoelmasta mieleisensä teeman variaatioiden pohjaksi. Teema on suurin piirtein niin venäläinen kuin voi olla, lyyrinen ja enemmän kuin vain aavistuksen melankolinen. Muunnelmatkin ovat mukavaa kuunneltavaa, miellyttävän vaihtelevia ja värikkäitä. Suureen orkestraaliseen kikkailuun ei sarja anna aihetta, ja säveltäjätkin tuntuvat olevan pikemminkin vapaalla kuin varsinaisen työn touhussa. Latvialainen Vītols saa omassa osuudessaan aikaiseksi miellyttäviä kertausefektejä, ja Glazunovin päätösosa (sarjan pisin, kestoltaan kolme ja puoli minuuttia) antaa sarjalle kunnollisen rempseän lopetuksen. Vajaa vartti kuluu mukavissa merkeissä.

Glazunovin mittavin ja kestävin sävellyskokonaisuus on ehdottomasti hänen yhdeksän sinfoniansa sarja, mutta sen ohessa on hyvä muistaa joukko konserttoja. Ne eivät ehkä ole yhtä mieleenpainuvia kuin sinfoniat, viulukonserttoa lukuun ottamatta, mutta ne ovat taattua laatua, jota on höystetty kauniilla melodioilla, taidokkailla orkestraatioilla ja hienoilla soolo-osuuksilla, jotka tarjoavat mukavasti mahdollisuuksia virtuoosimaisiin suorituksiin.

Kahdessa pianokonsertossaan Glazunov liikkuu romanttisen eurooppalaisen konserttotradition ytimessä. Mitään erityisen omaperäistä näistä konsertoista ei löydy. Pikemminkin ilmi käy säveltäjän ihailu Chopinia ja Lisztiä kohtaan ja miellyttävä kyky yhdistää keskieurooppalainen romantiikka venäläiseen vastinpariinsa. Myöhempi pianokonsertto on vieläpä yksiosainen, mikä johtaa ajatukset nopeasti Lisztin toiseen pianokonserttoon.

Kaksiosainen ensimmäinen pianokonsertto on vuodelta 1910 ja kestää noin 35 minuuttia. Se alkaa hyvin pehmeästi ja chopiniaanisesti, mutta laajenee vähitellen Rahmaninovin tulevista konsertoista muistuttavaan venäläis-romanttiseen retoriikkaan. Toinen osa on kepeästi ja levollisesti alkava muunnelmasarja, joka osoittaa edetessään säveltäjältä hyvää mielikuvitusta. Kaiken kaikkiaan konserton tunnelma on hyvin valoisa ja iloinen muutamilla hieman melankolisemmilla sävyillä pilkutettuna. Se on syvästi runollinen, ilahduttava ja läpikotaisin viihdyttävä vanhan hyvän ajan pianokonsertto, joka ei tosin vedä vertoja Tšaikovskin tai Rahmaninovin teoksille saman lajityypin piirissä. Ihastuttavia hetkiä on paljon, ja tätä kuuntelee ilokseen, mutta jälkeensä teos jättää lähinnä miellyttävän olotilan vailla sen kummempia musiikillisia muistikuvia. Glazunovin tarjoilema aines on hyvää, sujuvaa ja tyylikästä, muttei kovin erottuvaa tai mieleenpainuvaa. Siinä ei sinänsä ole mitään pahaa, ja romanttisena ajanvietteenä tämä on erinomaista kuunneltavaa.

Glazunovin Pianokonsertto nro 2 sai ensiesityksensä vuonna 1917 ensimmäisessä bolševikkivallankaappauksen jälkeen Pietarissa pidetyssä sinfoniakonsertissa. Se on yksiosainen ja kestää vain runsaat 20 minuuttia. Teos avautuu ylevällä ja hieman haikealla teemalla, jonka varaan konsertto enimmäkseen rakentuu. Teos päättyy mahtipontisesti voitonriemuiseen lopetukseen parhaiden perinteiden mukaan. Kyseessä on konserttoparista selvästi dramaattisempi tapaus, joka myös tyrkyttää enemmän mahdollisuuksia näyttäviin virtuoositempauksiin. Näiden avujen ansiosta ja myös ilmaisultaan ytimekkäämpänä se myös jää niistä paremmin mieleen.

Glazunovin pianokonsertot eivät ole sarjassaan aivan ykkösketjua, mutta omistautunut solisti voi ne tuolle tasolle nostaa ainakin niin pitkäksi aikaa kuin esitystä riittää. Oksana Jablonskaja tulkitsee nämä teokset äärimmäisen vakuuttavasti. Hän selvästi ottaa konsertot vakavasti ja uskoo niihin niin syvästi, että kuulijakin tempautuu mukaan. Hän osaa tarjoilla lyyristä herkkyyttä ja tasapainottaa sen dramaattisiin eleisiin kuulostamatta ulkokohtaiselta tehostemaakarilta. Nämä teokset eivät kaipaa analysoivaa porautumista eivätkä varsinkaan kyseenalaistamista. Jablonskaja soittaa ne samalla omistautumisella ja vakavuudella kuin maineikkaammatkin konsertot, ja tulokset ovat lähes vastustamattomat. Ehkä pieni lisä vivahteikkuuden hyödyntämisessä ei olisi pahitteeksi, mutta suoritusta on kokonaisuutena pidettävä kiitettävänä. Dmitri Jablonskin johtama moskovalaisorkesteri soittaa erittäin hyvin, ja muusikot ovat kotonaan näissä viehättävissä venäläismaisemissa.