Brahms: Unkarilaiset tanssit

Johannes Brahms (1833 - 1897) jatkoi Beethovenin perintöä sinfonisella linjalla. Hän oli itsekriittinen ja huumorintajultaan kulmikas tyylillinen konservatiivi, joka oli traditionaalisesta eetoksestaan huolimatta kiinnostunut kokeiluista, erityisesti edeltävien vuosisatojen rakenteiden tuomisesta täysromanttisiin teoksiin. Brahmsin keskeinen tuotanto koostuu neljästä sinfoniasta, neljästä konsertosta ja suurista kuoroteoksista, mutta tällä kertaa täällä kuunnellaan kevyttä ja pienimuotoista Brahmsia. Säveltäjän populaareimmat ja tunnetuimmat teokset ovat varmasti kuuluisa Kehtolaulu ja 21 unkarilaisen tanssin sarja. Niistä keskitymme jälkimmäiseen.

Brahms sävelsi Unkarilaiset tanssit 1860-luvun lopulla käyttäen pohjana unkarilaisia kansansävelmiä tai pikemminkin sellaisiksi luulemiaan melodioita (yleensä kyseessä olivat ammattimaisten muusikoiden tuotokset, joita Brahms kuvitteli puhtaaksi kansanmusiikiksi). Kolme tanssia Brahms sävelsi alusta loppuun täysin itse kokonaan omaperäisestä aineksesta (nrot 11, 14, 16). Tanssit sävellettiin pianolle, ja ne myivät erinomaisesti ja saavuttivat suuren suosion. Tämä kevyt tanssisarja ei ole Brahmsin tuotannossa lainkaan mitätön, sillä se tuotti hänelle enemmän rahaa kuin yksikän toinen hänen sävellyksistään. Ne osittain mahdollistivat hänen sinfoniansa. 

Tämä sikari? Nro 3:n viisi ekaa nuottia.

Tanssien suosion vuoksi Brahms laati orkestraatiot kolmesta tanssista (nrot 1, 3, 10), ja muut säveltäjät tarttuivat loppuihin. Brahmsin ystävä Antonín Dvořák orkestroi monta kollegansa tanssia ja sai niistä innoituksen omiin Slaavilaisiin tansseihinsa.

Unkarilaisista tansseista ei muuten ole juuri sanottavaa. Ne ovat teeskentelemättömän vastustamattomia, ja suurin piirtein kaikki tuntevat ainakin numero viitosen. Muutkin kannattaa kuunnella, ja nimenomaan loisteliaina orkesteriversioina. Brahmsin unkarilaiset tanssit kuuluvat sekä klassisen että populaarin musiikin yleissivistykseen, ja niillä on ollut enemmän vaikutusta musiikin historiaan kuin luulisi. Ne vaikuttivat ragtime-musiikin nousuun 1800-luvun lopulla, ja sitä myöten koko siihen afroamerikkalaiseen musiikkitraditioon, jolle moderni länsimainen populaarimusiikki pitkälti pohjaa.

Brahms: 21 unkarilaista tanssia. Orkestroineet säveltäjä itse, Antonín Dvořák, Hans Gál, Anders Hallén ja Paul Juon.
Wiener Philharmoniker, Claudio Abbado.
Deutsche Grammophon, äänitetty Sofiensaalissa Wienissä 1982. 

Milanolaissyntyinen kapellimestari Claudio Abbado (s. 1933) on usein ollut omimmillaan juuri saksalaisten romantikkojen parissa, ja vaikka tämänkertainen teoskokonaisuus ei ehkä olekaan kaikkein ryppyotsaisimpia, ovat tulokset hyvin miellyttäviä. Asiaa auttaa, että orkesterina on suurenmoinen Wienin filharmonikot. Deutsche Grammophonin äänityskään ei anna kummempaa valittamisen aihetta.

Wieniläisorkesterin valtteja ovat upea sointi kaikissa soitinryhmissä (jousissa erityisesti, ja myös puupuhaltimet pääsevät todella loistamaan) ja vaivaton sekä täsmällinen taituruus, joka selvittää kiivaammatkin juoksutukset ongelmitta ja vailla kauneusvirheitä. Vaikka orkesteri on suuri, ei tansseista tule raskaita, vaan ne säilyttävät kepeytensä samalla kun hyötyvät ison orkesterin tarjoamasta täyteläisestä soinnista. 

Abbado ei mene äärimmäisyyksiin, vaan pitää tempon kautta linjan kuulijaystävällisenä siten, että tilaa jää sekä tunnelmasta että vauhdista nauttimiselle. Orkesterin virtuoosisuudesta huolimatta kapellimestari ei päädy tekemään kaikkein repäisevintä tai ekstroverteintä tulkintaa, joten aivan hurjaksi meno ei sentään äidy. Vaikka menoa ja meininkiä onkin, on näissä tansseissa myös tietty itävaltalainen sävy: hienostuneisuus tasoittaa hieman rempseyttä. Itse pidän tästä lähestymistavasta ja katson sen sopivan wieniläisorkesterille. Jos haluaa säkenöivää repäisyä, jossa nuoteista otetaan todella kaikki irti, voin suositella Naxoksella saatavilla olevaa budapestilaislevytystä István Bogárin johdolla. Se kuuluu omaankin kokoelmaani, enkä näiden kahden levytyksen lisäksi ole muita kaivannutkaan. 

Levytyksessä moitteen sijaa antaa vain sen lyhyt kesto: 41 minuuttia edustaa niukkaa linjaa. Mukaan olisivat mahtuneet esimerkiksi Brahmsin molemmat alkusoitot.