Bennett: Abraham Lincoln; Sights and Sounds

Kävin katsomassa uuden Lincoln-elokuvan, ja vaikutelma oli hyvin myönteinen. Aikaiseksi on saatu jotain muuta kuin sentimentaalinen hagiografia. Elokuvan Lincoln on laskelmoiva poliitikko eikä mikään hippeilevä pilvipääidealisti. Käsikirjoitus on sävykäs ja älykäs, ja luo erinomaisia kohtauksia. Roolityö on erittäin vakuuttavaa, ja varsinkin Tommy Lee Jones varastaa usein show'n radikaalina republikaaniedustaja Thaddeus Stevensinä. Ehdottomasti vaikuttavimman työn tekee tietysti Arbaham Lincolnin roolissa Daniel Day-Lewis, jolta ei varmaan vähempää odotettukaan. Hän onnistuu joka tapauksessa olemaan täysin uskottava, mielenkiintoinen ja vangitseva esittäessään tätä kulmikasta (etenkin fyysisesti), omituista ja äärimmäisen lahjakasta poliitikkoa. Ainoa merkittävä moite, jonka haluan elokuvaan kohdistaa, on se, että sen kolme viimeistä kohtausta ovat täysin tarpeettomia ja lähinnä latistavat katsomiskokemuksen. Lincolnin murhan läpikäynti tuntuu pakkopullalta, josta ei saada irti mitään edes etäisesti mielenkiintoista. Lisäksi loppuun leikattu kappale virkaanastujaispuhetta jää irralliseksi ja vaikuttaa lisäksi omituisen teennäiseltä yhdistyessään muutoin vakuuttaavaan ja vaikuttavaan elokuvaan.

Tästä saadaan kohtalainen aasinsilta siihen, millainen asema Abraham Lincolnilla (1809–1865) Yhdysvalloissa on. Yhdysvaltain 16. presidentti syntyi 12.2.1809 (täsmälleen samana päivänä kuin Charles Darwin), kävi koulua vähän mutta epäsäännöllisesti, työskenteli juristina, tuli valituksi Yhdysvaltain senaattoriin, onnistui pääsemään juuri perustetun republikaanisen puolueen presidenttiehdokkaaksi, voitti vaalit ja saapui Valkoisen taloon tilanteessa, jossa muutamat osavaltiot olivat jo ilmoittaneet eroavansa Yhdysvalloista. Presidenttinä Lincolnin päällimmäinen tavoite oli säilyttää Yhdysvaltojen itsenäisyys, ja hän johti unionin voittoon vuosina 1861–65 raivonneessa sisällissodassa, jota kutsutaan ensimmäiseksi moderniksi ja teolliseksi sodaksi. Hän ei ollut alkujaan kova abolitionisti, mutta vei lopulta läpi perustuslain lisäyksen, joka kieltää orjuuden Yhdysvalloissa. Etelävaltioita kannattanut näyttelijä ampui Lincolnia kuolettavasti kesken teatteriesityksen Washingtonissa, ja presidentti kuoli seuraavana aamuna, 15.5. ehdittyään istua runsaan kuukauden toisesta virkakaudestaan.

Ei ole kahta kysymystä siitä, etteikö Lincoln kuuluisi Yhdysvaltain suurimpien presidenttien joukkoon Washingtonin, Jeffersonin, Madisonin ja Rooseveltien rinnalle. Hänen kuolemansa salamurhan uhrina viimeisteli populaarin myytin Lincolnista idealistisena sankarina, ja tämä on vaikeuttanut faktapohjaisen, henkilölle ja olosuhteille oikeutta tekevän arvion muodostamista Lincolnin presidenttiydestä. Amerikkalainen populaarikulttuuri on tuottanut lukemattomia kuvauksia Lincolnista amerikkalaisena Jeesuksena, jonka tärkein missio oli orjien vapauttaminen ja jonka päivät olivat täynnä lennokasta unelmointia paremmasta maailmasta ja jota Jumala suurin piirtein henkilökohtaisesti ohjasi. 

"Jos olisin kaksinaamainen, niin käyttäisinkö tätä", oli Lincolnilla tapana kysyä.

Todellisuus on tietysti paljon monimutkaisempi ja vaikuttavampi. Lincoln oli taitava, nokkela ja juonikas juristi, joka osasi käyttää hyväkseen lainsäädännön – jopa valtiosäännön – porsaanreikiä. Hänen hallintonsa suurin piirtein keksi koko joukon presidentillisiä valtuuksia ja oikeuksia, joiden perustuslaillinen pohja on kyseenalainen, mutta joiden (onnistuneena) tavoitteena oli johtaa pohjoinen voittoon ja pelastaa Yhdysvaltojen valtio. Lincoln ei suoraan itse osallisunut korruptioon eikä häntä tiettävästi koskaan lahjottu, mutta hän toimi läpeensä korruptoituneessa poliittisessa kulttuurissa, ja on lapsellisen naurettava ajatus, etteikö hän olisi ollut ainakin tietoinen omassa puolueessaankin rehottavasta lahjonnasta. Hän osasi toimia silloisessa toimintaympäristössä, eikä ole osoitusta siitä, että hän olisi tavoitellut virassaan omaa taloudellista etuaan. Ja vaikka Lincoln vastusti orjuutta ja piti sitä epämoraalisena, ei hänen alkuperäinen tavoitteensa ollut ryhtyä suoraan vapauttamaan orjia ja kategorisesti kieltää orjuutta. Ne olivat hänelle poliittisia toimia, joille hän näki sekä tarpeen kansallisen edun ja yhtenäisen tulevaisuuden että oikeutuksen moraalisen vakaumuksensa pohjalta. Vaikka Lincoln muistetaan juuri orjien vapauttajana (ja ansaitusti), olivat eräät hänen kiivaimmista aikalaiskriitikoistaan abolitionisteja, joiden mielestä presidentti eteni liian hitaasti. Lincoln oli enemmän reaalipoliitikko kuin idealisti, mutta hän oli hiton hyvä reaalipoliitikko. Eikä hän tiettävästi ollut tippaakaan uskonnollinen, ei edes kuulunut mihinkään uskonnolliseen yhdyskuntaan.

Lincoln on verraten suosittu aihe myös amerikkalaisessa musiikissa. Hänestä ja hänen kunniakseen on sävelletty lukuisia lauluja, kappaleita ja täysimittaisia sinfonioitakin. Iso osa niistä ei ole mitenkään erityisen hyviä. Aaron Copland on säveltänyt pateettisen ja tahattoman koomisen, resitaalia ja massiivista orkestraatiota yhdistelevän, presidentin nimeä kantavan kappaleen Lincoln Portrait, joka on Yhdysvalloissa varsin suosittu. Tällä kertaa otan kuitenkin käsittelyyn harvinaisemman teoksen.

Robert Russell Bennett: Abraham Lincoln: A Likeness in Symphony Form; Sights and Sounds: An Orchestral Entertainment.
Moskovan sinfoniaorkesteri, William T. Stromberg.
Naxos, äänitetty Moskovassa 1998.

Robert Russell Bennett (1894–1981) teki tunnustetuimman elämäntyönsä Broadwayn luotetuimpana orkestroijana ja sovittajana. Hänelle uskottiin orkestroitivaksi lukuisat Berlinin, Gershwinin, Porterin ja lukemattomien muiden musikaalien, revyiden ja muiden showkokonaisuuksien raakaversiot. Hän onnistui jättämään hieman aikaa myös omille sävellyksilleen ja pitikin 1920-luvun lopussa muutamien vuosien sapattivapaan, jonka vietti sävellystä ja tekniikkaa harjoittaen Euroopassa, etupäässä Pariisissa ja Berliinissä. Tämän levyn molemmat teokset ovat tuolta kaudelta, vuodelta 1929. Ne ovat kilpailutöitä, joilla Bennett tavoitteli amerikkalaisen RCA Victor -levy-yhtiön sävellyskilpailun pääpalkintoa. Kilpailusarjoja oli kaksi, vakava orkesteriteos ja kevyempi orkesteriteos. Kilpailun raati päätti, että yksikään kilpailutöistä ei noussut niin selvästi muiden yläpuolelle, että olisi ansainnut pääpalkinnon, joka siis jätettiin jakamatta. Rahasumma pilkottiin viiteen 5000 dollarin osaan (silloin rutkasti huomattavampi summa kuin nykyään), joka jaettiin viiden parhaan kilpailutyön kesken. Bennett palkittiin molemmista töistään erillisellä palkinnolla. Muita samalla kertaa palkittuja ovat esim. Copland ja Ernst Bloch.

Bennettin sinfoniseksi muotokuvaksi luokittelema Arbaham Lincoln toimii sinfoniana ja sävelrunona. Puolituntinen teos koostuu sinfoniatradition mukaisesti neljästä osasta. Ensimmäinen osa, His Simplicity and His Sadness, muodostaa kiintoisan kontrastin. Lincolnin vaatimatonta ja maanläheistä mentaliteettia edustaa kansanomainen musiikki, jossa kuuluu selvästi keskilännen banjoilutraditiota, kun taas alakuloisuuteen taipuvaisen presidentin melankoliaa edustaa hyvin kaunis teema bassoklarinetille ja sellolle, joka vielä palaa osan lopussa täydellä voimalla.

Toinen osa, His Affection and His Faith, on säveltäjän mukaan kuvaus Lincolnin ensirakkaudesta ja hänen puhujanlahjoistaan. Tämä hidas osa on atmosfäärinen, mutta jää lyhyydestään huolimatta hieman episodimaiseksi, kun nokkelien ideoiden ympärille ei tunnu syntyvän kunnollisia melodioita.

Kolmantena seuraa presidentin hilpeä puoli, jolle on perusta todellisuudessa: Lincoln oli tiettävästi mainio jutunkertoja, joka ei kaihtanut uskallettuakaan huumoria. His Humor and His Weakness on koko teoksen vahvimmin amerikkalaisia osia. Tämä amerikkalainen scherzo on huvittava ja mukaansatempaava, railakas kappale, jossa on mukana square dance -tyyppistä pelimannimeininkiä muistumana presidentin juurista Keskilännessä, joka oli vielä 1800-luvun puolivälissä vahvasti uudisraivaajaseutua. Kyseessä on kokonaisuuden mieleenpainuvin osa.

Viimeinen osa, His Greatness and His Sacrifice, on tietysti tuhottoman mahtipontinen, mutta mitä muuta se voisi ollakaan? Tulos on joka tapauksessa hyvin viihdyttävä ja miellyttävä, sillä Bennett kirjoitti teoksensa todella suurelle orkesterille, joka totta vie pääsee pauhaamaan. Tulokset eivät ehkä varsinaisesti oikeuta massiivisen orkesterin käyttöä, mutta kuulostavat ainakin komealta.

Kokonaisarvion tekeminen tästä sinfoniasta on vaikeata. Siinä on mainioita hetkiä, mutta kokonaisuus on sekava. Tuntuu hieman oudolta väittää niin, koska Bennettin teemat kehittelyineen ovat hyvin selkeitä ja koska hän osaa aivan ilmeisesti hallita hienosti suurtakin orkesteria. Lisäksi hänellä on kosolti mielikuvitusta ja omaperäisyyttä orkestroinnissa, ja hän yhdistää hyvin hauskasti ja saumattomasti mukaan amerikkalaisen kansanmusiikin meininkiä. Siitä huolimatta teoksessa on paljon jotain, jota voi luonnehtia lähinnä musiikilliseksi massaksi. Se ei jää mieleen monenkaan kuuntelukerran jälkeen, mutta sitä on silti varsin miellyttävää kuunnella. Ongelma lienee siinä, että Bennett tuntuu välttelevän mieleenpainuvia melodioita ehkä siksi, että haluaa osoittaa osaavansa tehdä muutakin kuin Broadway-tyyliä. Voi tietysti myös olla, että hänellä ei yksinkertaisesti ollut taipumusta melodiaan, kuten levyn toinenkin teos vihjaa. Joka tapauksessa teosta ei vaivaa samanlainen koominen paatos, joka minusta aina latistaa kaikkein parhaimmatkin esitykset Coplandin Lincoln Portraitista.
Bennettin Abraham Lincoln on niitä teoksia, jotka varmaan toimivat huomattavasti paremmin live-esityksinä kuin taltiointeina. Tätä ei pidä tulkita moitteeksi levytettyä esitystä kohtaan sinänsä. Päinvastoin, moskovalaiset soittavat tätä leimallisen amerikkalaista musiikkia suorastaan erinomaisesti William T. Strombergin johdolla, ja Naxosin äänitys on myös erittäin hyvä, selkeä ja todentuntuinen.

Sights and Sounds on noin 25-minuuttinen, mielikuvituksellinen ja humoristinen musiikillinen kuvaus modernin suurkaupungin elämästä. Seitsemässä lyhyessä osassa tarkasteluun pääsevät odotettavissa olevien asemien ja pilvenpiirtäjien lisäksi myös valomainosten kaltaiset ilmiöt. Näissä lyhyissä ja omaperäisissä kappaleissa Bennett tuntuu olevan paremmin omillaan kuin suurieleisessä Lincoln-sinfoniassa. Tässä teoksessa pelataan lyhyillä ja rytmikkäämmillä tuokiokuvilla ja tehosteilla, ja se on hauskaa, vaikka säveltäjä tuntuu yhä ottavan itsensä verraten todesta. Joka tapauksessa minulla kuulijana on hauskaa, sillä Bennettin tapa muuntaa modernia kaupunkinäkymää musiikiksi on hyvin mielikuvituksekas. Esimerkiksi rakenteilla olevaa art deco -tyylistä Chrysler Buildingia kuvastava Skyscraper-osa on todella tehokas ja osuva. Samoin Electric Signs on kuvauksessaan hyvin nokkela ja yllättävä ja kiistattoman sähköinen. Parhaiten onnistuu oireellisesti Bennettin omimpaan alaan viittaava foxtrot osasta Nightclub, mutta myös sarjan päätösosa, Speed (joka ei viittaa huumausaineisiin), on ansiokas ja komea lopetus, joka tuo aiheeltaan ja käsittelyltään mieleen Italian futuristit, jotka suorastaan palvoivat modernin elämän tehoa ja nopeutta. Kaiken kaikkiaan Sights and Sounds on levyn teoksista itsessään onnistuneempi. Siinä Lincolnissa huomatut puutteet eivät vaivaa samalla tavalla, sillä kuvauksellisuus on ilmeisempää ja kappaleiden lyhyen keston vuoksi käsittely on paljon tiiviimpää sekä myös tehokkaampaa.

Levyllä on kaksi todellista harvinaisuutta, jotka ovat hieman omituisia kuunneltavia. Säveltäjän kiistattomiksi ansioiksi on luettava ilmeinen lahjakkuus ja omaperäisyys suurten mittojen orkesterin käytössä, mutta musiikkia ei voi muuten luonnehtia mestariteoksiksi. Ne ovat miellyttävää kuunneltavaa, joiden parissa pysyy mielellään juuri keston verran, mutta joista ei sen koommin muista juuri mitään kuin joitakin hyvin yleisluontoisia tunnelmia ja muutamia kiintoisia yksityiskohtia. Levyä voi suositella lähinnä amerikkalaisen musiikin ja erikoisuuksien ystävälle ja niille, jotka haluavat kuulla muitakin musiikillisia kuvauksia modernin suurkaupungin elämänmenosta kuin Gershwinin Rhapsody in Bluen.