Eivätkö hansakauppiaat muka ole aina muodissa? |
Tänään ei kuitenkaan vielä lähdetä moisiin kokeiluihin, vaan pysytellään Wagner-orkesterikappaleiden traditiossa. Wagner omisti paljon aikaa ja ajatusta oopperoidensa alkusoitoille, joista Tannhäuser on kunnianhimoisin tapaus. Säveltäjällä ei ollut mitään sitä vastaan, että näitä alkusoittoja esitettiin konserteissa irrallaan itse oopperoista - toihan se hänen kroonisen vajaaseen kukkaroonsa aina lisää täytettä. Toisin kuin Rossini, Wagner ei ole alkusoitoissaan eikä yleensäkään tippaakaan humoristinen säveltäjä. Hän keskittyy vakavaan dramatiikkaan olematta kuitenkaan kuiva.
Aloitetaan Wagnerin juhlavuosi ottamalla käsittelyyn levyllinen tunnetuimpiin kuuluvan Wagner-tulkitsijan johtamaa Bayreuthin pöpipään orkesterimusiikkia viidenkymmenen vuoden takaa.
Wagner: Orkesterimusiikkia.
Rienzi - Alkusoitto
Der fliegende Holländer (Lentävä hollantilainen) - Alkusoitto
Tannhäuser - Alkusoitto ja Bakkanaali
Siegfried-idylli
Wiener Philharmoniker, Sir Georg Solti.
Decca, äänitetty Wienissä 1961 ja 1965 (Siegfried-idylli).
Unkarilaissyntyinen Sir Georg Solti (1912 - 1997) johti ensimmäisen Niebelungin sormuksen kokonaisen kaupallisen levytyksen (1958 - 1965), joka tehtiin saman orkesterin ja samojen laulajien kanssa. Lisäksi ko. levytys oli ennennäkemätön kaupallinen menestys. Tetralogian ensimmäinen markkinoille laskettu osa, Das Rheingold (Reininkulta), kilpaili vuonna 1958 Elvis Presleyn kanssa myyntilistojen kärkipaikoista. Solti on historiallisen ja yhä äärimmäisen tasokkaana pidettävän Ringin ansiosta 1900-luvun huomattavimpia Wagnerin tulkitsijoita, ja tämä remasteroitu uudelleenjulkaisu tarjoaa näyttävän - tai pikemminkin kuuluvan - valikoiman kapellimestarin kyvyistä.
Viime vuonna kehuin suurin piirtein maasta taivaisiin Herbert von Karajanin Wagner-orkesteripalojen EMI-levytyksen. Tämä Decca-albumi ei uhkaa tuon suosituksen asemaa eikä jää tasossa juuri siitä jälkeen. Karajanilla ja Soltilla on vain hieman erilaiset tyylit, ja molemmilla syntyy mielekästä, vaikuttavaa Wagneria. Soltin valikoima saa lisäarvoa monipuolisuudestaan, sillä vakio-ohjelmistoon kuuluvien oopperasta ongitun orkesterimusiikin ohella mukaan on mahdutettu myös hieman harvemmin kuultu Siegfried-idylli. Tämä sävelrunon ja serenadin välimaastoon sijoittuva noin 20-minuuttinen sävellys sai ensiesityksensä joulupäivänä 1870 Luzernissa Wagnerin huvilalla. Se oli säveltäjän rakastava joulu- ja syntymäpäivätervehdys hänen vaimolleen Cosimalle (os. Liszt, s. 24.12.1837). Kamariorkesterille tarkoitettu ja yksityisluontoiseksi perheteokseksi sävelletty teos päädyttiin lopulta julkaisemaan säveltäjän taloustilanteen kohentamiseksi. Samalla kertaa Wagner työsti teoksesta uuden version mittavammalle orkesterille. Julkaisupäätös oli perusteltu sikälikin, että eräät Idyllin teemoista päätyivät eri muodoissa Nibelungen-tetralogiaan kolmanteen osaan, Siegfriediin.
Cosima (1837 - 1930) ja Richard Wagner. Lienee selvää, kuka ihailee palavasti ja ketä. Molemmat. Richardia. |
Solti malttaa silti luoda myös herkempiä hetkiä. Esimerkiksi varhaisen Rienzi-oopperan alkusoitto lähtee muutaman minuutin lämmittelyn jälkeen käyntiin kauniisti leijailevalla melodialla, jonka aihe on oopperan rukousaariasta, ja kapellimestari paneutuu tähän teemaan, joka voi innottomasti toteutettuna kuulostaa rutinoituneen romanttisen draamakomedian lentokenttäerokohtauksen taustamusiikilta, ja nostaa sen paljon korkeammalle tasolle. Teoksen loppuosa, grand opéraan oleellisesti kuuluvan ylimitoitetun, fanfaarimaisen juhlamarssin pidäkkeetön orgia, on napakan energisesti toteutettu, ja Wienin filharmonikoiden upea sointi tekee kuuntelukokemuksesta erittäin innostavan.
Tannhäuser-osuudessa Solti häviää niukasti Karajanin häpeämättömän, mausteisen sensuaaliselle tulkinnalle. Wieniläisorkesteri saa tunnelman ihailtavasti kohdilleen, mitä alkusoiton juhlallisiin ja hartaisiin paloihin tulee, mutta menevämmissä ja uskaliaammissa kohdissa esitys ei aivan vedä vertoja Karajanin hallitulle hekumalle. Älkää sitten vain pitäkö tätä arviotani väitteenä taltioinnin heikkoudesta. Heiveröisyydestä ei ole näet jälkeäkään, vaan tämän levyn Tannhäuser on alusta loppuun itsevarman mestarin painokasta ja vivahteikasta työtä. Vertailukohta on vain niin ainutlaatuinen tapaus, että erinomainenkin tulkinta jää kunniakkaasti kakkoseksi. Karajan tekee Wagner-levytyksessään sinfonista monumenttia, Solti taas revittelee orkestraalisella spektaakkelipotentiaalilla. Molemmille on sijansa, ja Solti lienee näistä johdonmukaisimmin viihdyttävä.
(Ilmainen protip: Tannhäuser ääntyy jotakuinkin "tanhoiser". Kannattaa muistaa. Tosin jos et muista, voi sinusta silti tulla urheilutoimittaja. Heidän ei tarvitse osata ääntää mitään vierasperäistä erisnimeä. Eikä vaivautua ottamaan selvää.)
Jos etsii napakkaa, energistä ja täyteläisesti soitettua ei-Nibelungilaista orkesteri-Wagneria, on tämä klassinen levytys mainio valinta, jossa hinta-laatusuhde on enemmän kuin kohdallaan. 68 minuutin kesto tosin antaisi tilaa vielä ainakin yhdelle alkusoitolle/preludille, kuten Nürnbergin mestarilaulajille tai Lohengrin-otoksille. Toisaalta suhteellisen harvakseltaan levytetty Siegfried-idylli on houkutteleva lisä ja tarjoaa onnistuneen, intimiteettinsä säilyttävän kontrastin ekstroverttia lajia oleville alkusoitoille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti