perjantai 28. marraskuuta 2014

Casella: Orkesterikonsertto, Pagine di guerra & Sarja C-molli

Alfredo Casella (1883–1947) on 1900-luvun huomattavimpia italialaisia modernistisäveltäjiä. Hän oli eläessään ainakin ulkomailla maineikkaampi kapellimestarina kuin säveltäjänä, ja hänen tuotantonsa on jäänyt pahasti Ottorino Respighin varjoon. Vasta aivan viime vuosina on herännyt Italian ulkopuolellakin uusi kiinnostus Casellan musiikkiin. Kuvaavaa on, että tänään käsittelyssä olevalla, vuonna 2011 äänitetyllä albumilla on kaikkien aikojen ensimmäinen levytys teoksesta, joka kuuluu Casellan huomattavimpiin orkesterisävellyksiin.

Casella vuonna 1938
Torinossa syntynyt ja Pariisin konservatioriossa samoilla kursseilla Maurice Ravelin ja George Enescun kanssa opiskellut Casella. Gustav Mahlerin, Richard Straussin ja Ferruccio Busonin tyyliä seuraten Casella aloitti sävellysuransa myöhäisromanttiseen tyyliin, mutta hänen ilmaisunsa kehittyi modernistiseen suuntaan. 1910- ja 1920-lukujen kuluessa Casella tutustui läheisesti muiden taiteenalojen italialaisiin modernisteihin päätyen yhteistyöhön useiden taidemaalarien ja kirjailijoiden kanssa. Tällöin hänen musiikkinsakin alkoi erkaantua myöhäisromanttisesta ilmaisusta, mutta tonaalisuutta hän ei koskaan hylännyt. Maltillisen modernismin lisäksi Casella piti kapellimestarina ja pianistina tiivistä yhteyttä myös vanhaan musiikkiin; hänellä oli merkittävä osa Vivaldin teosten tuomisessa uudelleen yleisön kuultaviin ja tietoisuuteen.

Musiikillinen uudistusmielisyys vei Casellan poliittisesti arveluttavaan suuntaan. Hän perusti vuonna 1923 Italian musiikkikulttuurin uudistamiseen pyrkivän järjestön, Corporazione delle Nuove Musichen, yhdessä runoilija Gabriele D'Annunzion ja musiikintutkija Gian Francesco Malipieron kanssa. Puljun ja runoilijan nimen pitäisi jo riittää kertomaan, että järjestö oli ideologisesti perin lähellä Mussolinin fasistipuoluetta. Fasistipuolueeseen liittynyt Casella vaikuttaa olleen kiinnostunut lähinnä ideologian esteettisistä, futuristisista aspekteista. Propagandan tuottamiseen hän ei osallistunut, ja säveltäjäkollegat mainitsevat hänen olleen huomattavan avarakatseinen ja kosmopoliittinen luonteeltaan. Tunnetuin Casellan monista oppilaista on elokuvamusiikin säveltäjänä kuuluisuuden saavuttanut Nino Rota.

Casellan sinfonioita on levytetty sen verran, että saatavilla on jopa levytysten suhteen hienoista valinnanvaraa. Sen sijaan muilta osin säveltäjän keskeistä orkesterituotantoa on saatavilla heikosti. Esimerkiksi tämä albumi koostuu kauttaaltaan esikoislevytyksistä.

Alfredo Casella:

Sarja C-molli, op. 13, 1909–10 (26:16);

Pagine di guerra (Sivuja sodasta), op. 25bis orkesterille, 1915, 1918. 11 min.
I Nel Belgio: sfilata di artiglieria pesante tedesca (Belgiassa: Saksan raskas tykistö etenee);

II In Francia: davanti alle rovine della cattedrale di Reims (Ranskassa: Reimsin katedraalin raunioiden edessä);

III In Russia: carica di cavalleria cosacca (Venäjällä: kasakkaratsuväen rynnäkkö);

IV In Alsazia: croci di legno... (Elsassissa: puisia ristejä...)

V Nell' Adriatico: corazzate italiane in crociera (Adrianmerellä: italialaisia ammuslaivoja).
Konsertto orkesterille, op. 61, 1937 (32:42).

Orchestra Sinfonica di Roma, Francesco La Vecchia.

Naxos, äänitetty Roomassa 2011. 69 min 58 sek.

Kulttuuriteoksi luonnehdittava albumi tuo yleisön saataville Casellalta kaksi suurta orkesteriteosta ja yhden pienemmän. Kaikki tehdään italialaisin voimin. Roomalainen kapellimestari Francesco La Vecchia (s. 1954) tulkitsee sävellykset Orchestra Sinfonica di Roman kanssa. Jos purnaa harrasteekseen siitä, miten prkl eliitin hianostelu kulttuuriin pannaan liikaa verom maksajien rahaa, niin kannattaa todella tutustua tähän albumiin: Orchestra Sinfonica di Roma on näet yksi Euroopan harvoista täysin yksityisesti toimintansa rahoittavista sinfoniaorkestereista.

C-mollisarja orkesterille työllisti Casellaa vuosina 1909–1910. Se on hyvin kiintoisa sikäli, että se kuulostaa hämmästyttävän tutulta. Ensimmäinen osa (Alkusoitto) on ainakin suomalaisiin korviin äänimaailmaltaan hyvin sibeliaaninen, joskin ehkä R. Straussin vaikuttaman Sibeliuksen tapaan. Vielä paremmaksi meno käy, kun päästään päätösosaan (Bourrée), jonka alkuteema on lainattu miltei suoraan Sibeliuksen 3. sinfoniasta. Tosin tämän perään kuullaan pian lähes yhtä selkeä muistuma Mahlerin 4. sinfonian alusta. Vaikka musiikissa on paljon tuttua, ei se ole missään nimessä yllätyksetöntä. Päin vastoin, Casellan sarja on kauttaaltaan energistä ja omaperäistä, vaikka käyttääkin muiden teemoja.
Reimsin katedraali tykistötulessa 20.9.1914
Tätä kirjoitettaessa (2014) on vietetty ensimmäisen maailmansodan alkamisen 100-vuotismuistoa monin tavoin. Casella kirjoitti sodan aikana lyhyiden kappaleiden sarjan, jotka esittävät näkymiä sodasta eri puolilta Eurooppaa. Muotoon "Sivuja sodasta" tai "Sodan sivuja" kääntyvä Pagine di guerra. Monet italialaiset futuristit tervehtivät teollisen suursodan tuhoavaa energiaa tavoin, jotka vaikuttavat yksinomaisesti patologisilta, mutta Casella ei näytä jakaneen tuollaista näkemystä. Syvän murheellinen elegia saksalaisessa tykistötulessa pahasti vaurioituneen Ranskan kuninkaiden kruunajaiskirkon äärellä on aavemainen, ja  Elsassissa kaatuneita ranskalaisia muistetaan riisutulla, Marseljeesia lyhyesti muistelevalla hiljaisesti keinahtelevalla elegialla. Venäjällä kasakat taas karauttavat uusklassistiselta vivahtavaan hyökkäykseen, joka ei tunnu paljoa saavuttavan. Viimeinen osa on sarjan myöhäisin, vuodelta 1918, ja sodan kääntyminen ympärysvaltojen voitoksi ehkä sai Casellan kuvaamaan Italian laivastoa avoimen juhlistavasti. Casellaan teki ilmeisesti vaikutuksen sodan tapahtumien tunkeutuminen elokuvateatterien uutisfilmeihin, joita leikattiin lyhyiksi paloiksi, ja tämä ehkä osaltaan selittää kappaleiden lyhyyden, joka voi jälkikäteen tuntua ensimmäisen maailmansodan kaltaisen tapahtuman kohdalla hieman kepeältä lähestymiseltä. Mutta se toimii kappaleiden lyhyyteen ja keskinäiseen erilaisuuteen nähden hämmästyttävän hyvin ja jopa tyylikkäästi.

Casellan täysmodernistista tyyliä edustava Konsertto orkesterille on tilaustyö Amsterdamin Concertgebouw-orkesterin 50-vuotisjuhlakaudelle 193738. Se on hyvin omaperäinen, jopa kummallinen, ja ennen kaikkea oikeutetun kunnianhimoinen teos, joka paljastaa Casellan kypsän mestaruuden. Vertailukohtia voisi etsiä Bartókista, Hindemithistä ja myös Šostakovitšista. Aika ei käy pitkäksi, sillä säveltäjä pitää menon vauhdikkaana, ja koko ajan tapahtuu. Hän tekee hyvin täyttä musiikkia, joka on sekä viihdyttävää että rakenteellisesti kompleksista, mitä ei voi kaikista modernisteista sanoa.

Tämän albumin musiikki ei ole ehtinyt käytössä nuhjuiseksi kulumaan, ja ylipäänsä anti kuulostaa erittäin kestävältä. Pidän Casellaa löytönä, jonka ei tarvitse hävetä lainkaan esim. paljon tunnetumman Respighin rinnalla. Maestro La Vecchia puristaa nuoteista kaiken liikenevän energian, siltä ainakin tuntuu. Äänitys on erinomaisen laadukas ja vivahteikas: esimerkiksi Kasakoiden rynnäkkö on taltioitu teknisestikin todella vaikuttavasti. Selkeitä ja innokkaita, nautittavia tulkintoja käytännössä uppo-oudosta, mutta erittäin mukaansatempaavasta ja uudelleenkuuntelua kestävästä ja myös ansaitsevasta musiikista. 

maanantai 24. marraskuuta 2014

Walton: Façade; Kohtauksia Henrik V:stä & Orb and Sceptre

William Shakespearen draamoja on taivuteltu musiikkimuotoon niin sävelrunoina kuin oopperoina. Vuoden 2014 kuluessa olen tässä blogissa esitellyt muutamia tällaisia musiikillisia adaptaatioita. Mutta on vielä kolmannenkin laista Shakespeare-musiikkia. Lukuisat Shakespearen näytelmät on filmattu useita kertoja, ja tällöin kuvaan astuu yleensä myös elokuvamusiikki. Tällä kertaa muistetaan ehkä historian merkittävintä Shakespeare-filmatisointia, sitä, joka osoitti tällaiset hankkeet taloudellisesti kannattaviksi ja suurelle yleisölle soveltuviksi: vuoden 1944 Henrik V:ttä. 


Shakespearen Henrik V (n. 1599) on toiminnallinen ja propagandistinen historianäytelmä. Se ei ole minusta hänen parhaitaan lopetus ja horjuvaan kielitaitoon perustuva komedia ovat ehkä hänen kömpelöimpiään – mutta se sisältää loistavia puheita, innostavan ja manipuloivan retoriikan taidonnäytteitä, jotka yhä kykenevät liikuttamaan ja inspiroimaan englantilaista patriotismia jopa ulkomaalaisten keskuudessa. Vuonna 1944, kun toinen maailmansota oli viimein saatu siirrettyä läntisen Euroopan mannermaalle, oli Henrik V ilmeisin valinta nostamaan Britannian kansan taistelutahtoa pitkien ja kuluttavien kuukausien aikana. Hamlet depressiivisine pohdintoineen on ehkä syvempi näytelmä ja konnamainen Rikhard III mielenkiintoisempi hahmo, mutta raskaan loppusodan keventäjiksi ja isänmaallisen hurmoksen lietsontaan niistä ei oikein ole. 

Draaman juoni lyhykäisyydessään: Englannin nuori kuningas Henrik V (n. 13861422) haluaa vaatia itselleen Ranskan valtaistuinta, ja Canterburyn arkkipiispa keksiikin jonkin kätevän käsittämättömän verukkeen moiselle vaateelle jostain karolingiselta ajalta. Eipä aikaakaan, kun Henrik jo riehuu Ranskassa englantilaisine ritareineen. Välillä seurataan rivisotilaiden jotka hyvin symbolisesti tulevat kaikista Brittein saarten maista elämää, ja sitten kuningas ilmaantuu pitelemään puheita ja johtamaan hyökkäyksiä kuin satavuotisen sodan Rambo. Ranskan kuningas Kaarle VI on hätää kärsimässä, kun englantilaiset saavuttavat voittoja, mutta ranskalaiset uskovat onnensa kääntyvän Agincourtissa. Englantilaiset ovat väsyneitä ja toivottomasti alakynnessä, mutta sitten Henrik pitää heille erään teatterin historian loistavimmista ja vaikutusvaltaisimmista, lukuisia jäljitelmiä poikineista puheista. Näiden sanojen antaman energian voimin englantilaiset saavuttavat ällistyttävän murskavoiton. Sota päättyy rauhaan, kun Henrik saa puolisokseen Kaarlen tyttären, Katariina Valois'laisen

Henrik (Olivier) ja Katariina (Renée Asherson). Noin typerä kampaus ja noin naurettava päähine ovat luodut toisilleen.
Ikävä kyllä kuoro (joka on itse asiassa vain yksi tyyppi) ilmaantuu tarjoilemaan historiaspoilerin: Henrik V kuolee nuorena, ja tämän seuraaja sotkee asiat.

Vuoden 1944 Henrik V ei ole sumeilematonta propagandaa vailla taiteellista arvoa. Ohjaaja, tuottaja ja pääosan esittäjä, Laurence Olivier (19071989), oli vuosisadan huomattavimpia Shakespeare-näyttelijöitä, ja hänellä oli tässäkin projektissa vahva taiteellinen visio. Sota-aikana kuvattu elokuvatuotanto ratkaisi muutamia resurssiongelmia nerokkailla tavoilla: kun suurten ulkoilmakohtausten lavastaminen elokuvaa varten on hankalaa, käytettiin vahvasti tyyliteltyjä lavasteita, jotka tuovat mieleen keskiaikaisten rukouskirjojen kuvituksen. Musiikin elokuvaan laati William Walton (1902–1983), modernisti, joka haki innoitusta ranskalaisesta kansanmusiikista. Waltonin musiikki Henrik V:een on saavuttanut aseman elokuvamusiikin klassikkona.

William Walton
Vuoden 1944 puolueettomassa Irlannissa kuvattu Henrik V on ehdottomasti näkemisen arvoinen klassikko itsekin, mutta Shakespeare-filmatisointeihin vasta tutustuville saattaa Kenneth Branagh'n filmatisointi vuodelta 1989 olla antoisampi lähtöpiste. Olivier'n ylhäistä tulkintaa on paha moittia, mutta astetta seikkailullisemman kuningasroolin tekevän Branagh'n filmi toimii luontevammin nimenomaisesti elokuvana. Lisäksi se on astetta realistisempi suodessaan hieman enemmän aikaa sodan nurjalle puolelle. Vertailun vuoksi molempien elokuvien versiot Henrikin kuuluisimmasta puheesta Agincourtin taistelun aattona: Olivier (1944) ja Branagh (1989).

Walton oli huomattu säveltäjä jo vuonna 1944. Häneltä oli jo tilattu marssi (Crown Imperial) kuningas Yrjö VI:n kruunajaisiin vuonna 1937, ja saatuaan ritarinarvon (1951) tuli hänelle pian tilaus säveltää uusi marssi Elisabet II:n kruunajaisiin 1953. Koska Yrjö VI oli viimeinen Britannian hallitsija, joka piti hallussaan myös keisarin titteliä (Intian keisari), ei imperiaalinen nimi enää kävisi. Uusi marssi sai nimensä (Orb and Sceptre) muusta regaliasta. Molemmat kruunajaismarssit ovat pysyneet erittäin suosittuina, ja niitä käytetään Britanniassa yhä valtiollisissa, monarkiaan liittyvissä yhteyksissä. Tyylillisesti ne ovat kohtalaisen lähellä Elgarin marsseja suurelle orkesterille. 

Waltonin uran varhaisia tapauksia on vuonna 1922 ensiesitetty Façade, musiikillinen runosarja, joka edustaa nuoren säveltäjän läpimurtoa brittiläisen modernismin musiikillisena keihäänkärkenä. Kyseessä on musiikki modernistirunoilija Edith Sitwellin (18871964) samannimiseen lyhyiden runojen kokoelmaan.
Edith Sitwell. Roger Fryn muotokuva (1915).
Sitwellin lyriikan omituisten rytmien ja kompleksisen tekniikan ehkä paras tulkitsija on runoilija itse. Hän teki teoksesta kolme äänitaltiointia, viimeisen vuonna 1954, joka kuullaan tällä Walton-albumilla, samoin kuin em. kruunajaismarssi ja katkelmia Henrik V:n musiikista ja replikoinnista.


Sir William Walton:

Façade.

Dame Edith Sitwell, Sir Peter Pears (lausujat);
English Opera Group Ensemble, Anthony Collins.
Äänitetty 1954.

Musiikkia ja ja kohtauksia Henrik V:stä.

Laurence Olivier, lausuja;
Philharmonia Chorus & Orchestra, William Walton.
Äänitetty 1946.

Orb and Sceptre (Valtakunnanomena ja valtikka; kruunajaismarssi).

London Symphony Orchestra, Sir Malcolm Sargent. 
Äänitetty 1954.

Alto, 73 min 12 sek.

Tämä albumi mainostaa sisältävänsä "legendaarisia äänitteitä". Se on aivan totta, mutta nämä äänitteet todennäköisesti kiinnostavat lähinnä hyvin erikoistunutta kuulijakuntaa. Kulttuurihistoriallisesti ne ovat kiistattoman arvokkaita, mutta Waltonin musiikkiin tutustumista ei kannattane tästä albumista aloittaa. Merkinnät ovat legendaarisuutta mainostavalta levyltä valitettavan puutteelliset: Sitwellin runojen tekstit on jätetty ohjelmalehtisestä kokonaan pois, mikä tekee paikoin kiivasrytmisen lyriikan seuraamisesta vaikeata. Shakespearen tekstit ovatkin helposti löydettävissä muutenkin, joten niiden puuttumisesta en jaksa valittaa.

Valitusten jälkeen asiaan. Sitwellin runosarja on viehättävän omituinen, ja Waltonin musiikki on energisesti kupliva ajankuva kokeilevan modernismin vallattomilta vuosilta. Se on enimmäkseen hektistä, mutta myös hauskaa kuunneltavaa, jossa tehokeinot ovat melodiaa keskeisemmässä roolissa. Lauluista nämä eivät käy, mutta säestetyn lausunnan parissa kyllä paikoitellen viihtyy aika hyvin, sillä Walton yhdistelee miellyttävällä tavalla piirteitä mm. Stravinskyn ja Satien musiikista. Runoja lausumassa on Sitwellin kera tenori Peter Pears, joka tunnetaan parhaiten rooleistaan kumppaninsa Benjamin Brittenin oopperoissa.

Waltonin elokuvamusiikki Henrik V:een on ylistettyä Olivier korosti sen merkitystä elokuvan kokonaisuuden kannalta ja ansaitusti: se on täynnä elinvoimaa, energiaa ja dramatiikkaa aina alun renessanssimusiikkijäljitelmästä hirmuisen jännitteisiin taistelukohtauksiin. Tosin useimmat musiikin harrastajat haluavat ehkä pikemmin sellaisen musiikkinumeroiden sarjan, joihin ei sisälly puhetta. Mitään valittamista ei Laurence Olivier'n lausunnassa ole. Hän on hienostunut ja sävykäs, shakespeariaanisen näyttelijän perikuva. Silti puhe katkaisee musiikin virran ja ikään kuin keskeyttää ohjelman tasokkuudestaan huolimatta.

Levyn päättää Sir Malcolm Sargentin tulkinta Orb & Sceptre -marssista. Tuntu on arvokas ja massiivinen, hyvin majesteettinen ja valtiollinen.

Tämän albumin levytykset ovat verraten iäkkäitä, ja saatavilla on äänityksellisesti parempia, terävämpiä ja puhtaampia taltiointeja. Kulttuurihistoriallista erityisarvoa julkaisulle tuo Edith Sitwellin ja Laurence Olivier'n läsnäolo. En aloittaisi Waltoniin tutustumista tästä albumista, mutta hänen musiikkiaan jo tunteville harrastajille se on mukava lisä. 

perjantai 14. marraskuuta 2014

Chabrier: Orkesterimusiikkia

Emmanuel Chabrier'n (1841–1894) kuolemasta tuli syyskuun 13. päivänä 2014 kuluneeksi tasan 120 vuotta. Hän on eräs klassisen musiikin yhden hitin ihmeistä: vain lyhyehkö rapsodia nimeltään España on pesiytynyt vakituiseksi osaksi orkesterirepertuaaria, ja ns. kevyen klassisen ohjelmiston vähittäinen ja hyvin valitettava taantuminen uhkaa jopa sen asemaa. Useimmat sentään yhä nykyäänkin tunnistavat ko. sävellyksen pääteemat ne kuullessaan. Muu osa Chabrier'n melko niukasta orkesterituotannosta on ikävä kyllä vähitellen kadonnut ohjelmistosta tuntemattomuuteen. Hänen sävellyksiinsä törmää lähinnä täyteraitoina ranskalaisen musiikin albumeilla, ja siksi asianharrastajien on aihetta lähtökohtaisesti riemuita jokaisesta kokonaan hänen musiikilleen omistetusta albumista, joka julkaistaan. Sellaista ei tapahdu usein. Tänäänkin juhlimme hieman myöhässä Chabrier'n kuolinpäivää yli kolmekymmentä vuotta vanhojen levytysten parissa.

Chabrier syntyi lakimiehen perheeseen Auvergnessä 18.1.1841 ja jatkoi isänsä viitoittamalla tiellä: hän on vain yksi kymmenistä kuuluisista ja vähemmän kuuluisista säveltäjistä, jotka lähtivät hieman vastahakoisesti lakiopintoihin. Chabrier jopa teki virkauraa Ranskan sisäministeriössä, kunnes Wagnerin ja Pariisin taidepiirien veto kävi liian suureksi 1860- ja 1870-lukujen kuluessa. Vuonna 1877 hänen uransa maineikkaana, yleisönkin tuntemana säveltäjänä alkoi menestyksekkäällä koomisella fantasiaoopperalla L'Étoile (Tähti). Sen musiikki oli teknisesti vaativaa, vahvan ilmaisuvoimaista ja kaiken kaikkiaan niin selkeästi edukseen aiemmasta tarjonnasta erottuvaa, että sitä esitettiin heti valmistumisvuonnaan lähes 50 kertaa myötämieliselle yleisölle, mikä on 1800-lukulaisen Pariisin äärimmäisen nirsossa oopperaympäristössä ensikertalaisen esikoisteokselta hämmästyttävä saavutus. Chabrier oli hieman alle nelikymppisenä kohonnut Ranskan huomattavimpien nuorten säveltäjien joukkoon. Lisäksi nähtävästi hän muistutti hieman kärsinyttä vahanukkea:
Emmanuel Chabrier. Édouard Manet'n muotokuva vuodelta 1880.
Chabrier oli suuri taiteen ystävä. Hän asui Pariisissa Édouard Manet'n (jonka parasta muotokuvatuotantoa ei edusta yllä näkyvä säveltäjän muotokuva) naapurissa, ja hänen yksityiskokoelmansa (myytiin 1896) käsitti useita nykyisellään korvaamattoman arvokkaita mestariteoksia. Niistä tunnetuin on Manet'n Un bar aux Folies-Bergère, jonka kuva- ja heijastuskulmista on kirjoitettu lukemattomia analyyseja.

Pitäisikö meidän muka uskoa, että peili on kaareva? Vai sijoittuuko tämä johonkin rinnakkaiseen maailmankaikkeuteen? Manet, sinä saatana, herkeä hämmentämästä aivojamme näennäisen latteilla ajankuvamaalauksillasi!

Chabrier'lla oli laaja ystäväpiirin Ranskan eturivin taiteilijoiden joukossa ennen kuin heidän maalauksistaan tai runokokoelmiensa ensipainoksista maksettiin keskikokoisten kaupunkien vuosibudjetin verran rahaa. Manet'n lisäksi Chabrier vietti aikaansa mm. Edgar Degas'n, Paul Verlainen, Émile Zolan ja Stéphane Mallarmén seurassa. Osa hänen taiteilijaystävistään oli ns. dekadentteja, ja ikävä kyllä tällaisella elämäntavalla oli fin de sièclen Ranskassa muutamia ikäviä seurauksia, jotka vaikuttivat haitallisesti taiteellisen uran ja elämän jatkumiseen. Chabrier kuoli talousvaikeuksissa tertiaarikupan murtamana 53 vuoden iässä 13.9.1894. Hänen näyttämöteoksensa katosivat nopeasti ohjelmistosta hänen kuolemansa jälkeen, mutta hänellä oli kestävä vaikutus harmonian sekä rikkaan värikkään, aistillisen orkestraation kautta uuteen ranskalaisten säveltäjien sukupolveen, Debussyyn ja erityisesti Raveliin. On musiikille suuri menetys, että Chabrier, omaperäinen mestari, jäi kupan uhriksi vain viitisentoista vuotta kestäneen aktiivisen säveltäjänuran jälkeen. Jos hänelle olisi suotu vaikkapa edes toiset viisitoista vuotta hyvissä ruumiin ja sielun voimissa, voisi hän kenties olla muutakin kuin vain maininta musiikin historiassa.

Chabrier'n musiikkia hallitsevat piirteet, joita on klassisen musiikin maailmassa totuttu pitämään tyypillisen "ranskalaisina": se on ilmavaa, usein humoristista, aistillista, herkkää, iloluontoista ja kepeäkulkuista. Näiden viehättävien ominaisuuksien lisäksi sillä on korkea laatutaso. En ole koskaan päässyt pitkästymään Chabrier'n parissa, ja hänen omaperäiset harmoniset ratkaisunsa sekä mehevät orkestraationsa tekevät melodioista hyvin muistettavia. Chabrier tarjoaa juuri sellaista aurinkoista ja originellia energiaa, jonka tarpeessa sitä todennäköisesti tätä kirjoitettaessa marraskuun puolivälin Suomessa ollaan.


Emmanuel Chabrier:

Joyeuse marche (Iloinen marssi, 4 min)

Danse slave (Slaavilainen tanssi) oopp. Le Roi malgré lui (Vastentahtoinen kuningas) (5 min)

Suite pastorale (Pastoraalinen sarja):
I Idylle (Idylli, 4:56)
II Danse villageoise (Kylätanssi, 4:53)
III Sous-bois (Aluskasvillisuutta, 5:49)
IV Scherzo-valse (5:00)
Alkusoitto oopp. Gwendoline (10:44)

Bourrée fantasque, sov. Felix Mottl (6:57)

España, rapsodia orkesterille (6:29).

Orchestre National de France, Armin Jordan.

Apex (Erato/Radio France), äänitetty Pariisissa 1982. 54 min 12 sek.

Chabrier'n musiikkia on vaalittu lähinnä hänen kotimaassaan ja hieman myös Britanniassa. Tämä hyvin miellyttävä kokoelma voisi olla vielä runsaampikin, sillä kokonaisaika jää alle tuntiin. Levy kyllä kattaa säveltäjän koko orkesterimusiikin, mutta oopperoista löytyisi lisätäytteeksi välisoittoja ja tanssikohtauksia, joten ohjelmaa voi silti syyttää pienestä kitsastelusta. Se onkin tosin suurin piirtein ainoa puute tällä mainiolla albumilla.

Avausnumerona on riemukkaasti heittelehtivä Joyeuse marche, joka on Chabrier'n musiikillisen huumorintajun ehkä puhtain ja tiivistynein sekä hilpein ilmentymä. Poukkoileva ja huoleton pikkukappale nostaa mielialaa melkein väkisin. 

Noin parikymmentä minuuttia kestävä Pastoraalinen sarja on kuin musiikillinen vastine säveltäjän suosimille Claude Monet'n maalauksille. Debussytä luonnehditaan usein impressionistiseksi säveltäjäksi, ja vaikkei kuvaus ole huono, pätee sanavalinta vielä paremmin Chabrier'n maisemallisiin maalaiselämän kuvauksiin. Erityisesti sarjan aloittava Idylli on niin täydellinen pikku orkesterikappale, että on ihme, ettei se ole paremmin tunnettu. Sarja koostuu säveltäjän herkullisista orkestraatioista, jotka hän teki rakastettavista pianokappaleistaan.

Pianistisista huvituksista, joskin tunnusomaisen kunnianhimoisista sellaisista (säveltäjä Vincent d'Indyn mukaan Chabrier oli möhkälemäisistä ja tönköistä käsistään huolimatta tai ehkä juuri niiden vuoksi ainutlaatuinen ja jäljittelemätön pianisti) on saanut alkunsa myös Bourrée fantasque. Tämä tiivis, mutta teknisesti äärimmäisen vaativa ja harmonisesti lähes moderni pianokappale on viimeinen säveltäjän täysin loppuun saattama teos (1891). Hänellä oli tarkoitus myös orkestroida se, mutta työn jäädessä kesken hänen kuollessaan sen saattoi loppuun säveltäjän ystävä, itävaltalainen kapellimestari Felix von Mottl, uskollisena tyylille.

Oopperoista on koottu Slaavilainen tanssi, joka ei ehkä kuitenkaan ole erityisen slaavilainen (samasta oopperasta löytyvä mittavampi Fête polonaise on syystä tai toisesta jätetty tältä levyltä pois, vaikka se olisi mukaan mahtunut; esittelyesseen kirjoittanut Harry Halbreich perustelee valintaa sillä, että Fête vaatisi kuulemma kuoron toimiakseen kunnolla – hui hai, tai hankkisitte sitten sen kuoron, on Ranskassa kuulemma sellaisiakin järjestettävissä), ja sinfonisessa otteessaan erottuva alkusoitto Gwendolinesta (1885). Alkusoitossa erottuu säveltäjän innostus Wagnerin musiikkiin, joka oli tuolloin vielä modernia ja varsinkin Ranskassa kiistanalaista sekä taiteellisista että poliittisista syistä.

Kokoelman päättää ansaitulla paikallaan Chabrier'n tunnetuin ja ehkä loistokkain yksittäinen sävellys, España-rapsodia vuodelta 1883, ajalta, jolloin ranskalaisilla säveltäjillä oli tapana hakea inspiraatiota ah-niin-eksoottisesta Espanjasta. Orkestraatio on säkenöivä, suorastaan häikäisevä, ja kappaleen rytmilliset melodiat vastustamattomia. Äänitystekniikka onneksi tekee oikeutta säveltäjän vahvuuksille: musiikki soi hyvin kirkkaasti, selkeästi ja luontevasti, mikä päästää kaikki Chabrier'n nerokkaat sävyt ja riemastuttavat musiikilliset efektit esiin. Sveitsiläinen Armin Jordan (19322006) johtaa joustavasti ja nokkelasti. Musiikin valloittava huumori ei latistu proosallisuuteen tai väkinäiseen ylikorostukseen. Jordanin hieman viileä johtaminen yhdistyneenä kirkkaaseen, mutta silti lämpimään äänitykseen tuottaa syvästi tyydyttävän lopputuloksen ja vihjaa välillä siihenkin suuntaan, että Chabrier olisi tuonut klassiseen musiikkiin postmodernia ironiaakin. Varsinkin avausnumerossa ja Bourréessa voi kuulla ironiaa, joka on nokkelaa pikemminkin kuin terävää.

Tämä on mainio albumi, joka jättää vain toivomaan lisää: Chabrier'n tapauksessa on vain hyvä saada makeaa mahan täydeltä.

keskiviikko 12. marraskuuta 2014

Vivaldi: Neljä vuodenaikaa & muita viulukonserttoja

Venetsialaisen Antonio Vivaldin (1678–1741) humoristisen tunnelmapalakonserttosarjan Neljä vuodenaikaa (Le quattro stagioni, 1725) tunnetuin, puhkisoitetuin ja kliseemäisin osio on ilman muuta Kevät (La primavera). Se on niin perinpohjaisen tuttu ja turvallinen sekä kaiken maailman lannoitemainosten niin pahasti kuluttama, että kestän enää vain harvoin sen kuuntelemista. Sen sijaan sarjan muut osat, joita kuulee edes hiukan harvemmin, ovat jo paljon siedettävämpiä, ihan jo siksikin, että niissä on minusta paljon mielenkiintoisempaa musiikkia kuin melko yksioikoisessa Keväässä.

Giuseppe Arcimboldon näkemys keväästä, 1573
Kesä on Vivaldille painostava ja hiostava vuodenaika, jota riivaavat kärpäset ja ukkosmyrskyt. Osan hauskimpia kappaleita onkin kuvaus juuri kaikenlaisten hyönteisten laumoista, joukossaan myös raskaasti pörisevä sinihohtoinen raatokärpänen. Syksy ja talvi eivät kuulu suosikkivuodenaikoihini, mutta Vivaldin konserttosarjassa ne ovat minulle mieluisimmat osat. Syksy puhkuu energiaa erityisesti vastustamattomassa jahtikohtauksessa, jonka melodiaa on fyysisesti mahdotonta unohtaa. Vivaldin Talven ikimuistoisin osa taas kuvaa pahaenteistä ja epätoivoista tasapainoilua jäätyneillä pinnoilla: koomista, jännittävää ja musiikillisesti nerokasta.

Arcimboldon Kesä (1572)
Vivaldin tunnetuimmasta ja rakastetuimmasta teoksesta on vaikeata keksiä kovin paljoa kirjoitettavaa, ja olen jo siitä pääasialliset sanottavani sanonut; lähinnä voi luetella osien kuvaamia hauskoja asioita, kuten nukkuvia juoppoja (Syksy, Ubriachi dormienti). Vivaldin konserttosarjasta on sellainen määrä levytyksiä, että niiden kaikkien omistaminen saattaa olla jopa varallisuusnäkökulmasta monelle mahdotonta. Tässäpä kuitenkin yksi lisää. Italian tunnetuimman viulistin Salvatore Accardon (s. 1941) taltioinnit vuodelta 1987 voi löytää nykyisin fyysisessä muodossa ehkä helpoimmin ja edullisimmin osana Decca-yhtiön 35 CD:n viuluteosten äänitteiden julkaisua. Kaikkiaan kokoelma on tasokas ja suositeltava hinnasta riippuen.


Antonio Vivaldi:

Neljä vuodenaikaa (Le quattro stagioni):
Konsertto nro 1 E-duuri, RV 269, Kevät (La primavera)
Konsertto nro 2 G-molli, RV 315, Kesä (L'estate)

Konsertto nro 3 F-duuri, RV 293, Syksy (L'autunno)

Konsertto nro 4 F-molli, RV 297, Talvi (L'invierno)
Konsertto neljälle viululle B-molli, RV 580;

Konsertto kolmelle viululle F-duuri, RV 551.

Salvatore Accardo, viulu;

Marianna Sirbu, Sylvie Gazeau, Victor Martin, viulut (RV 580);

Ida Levin, Margaret Batjer, viulut (RV 551);

I Solisti delle Settimani Internazionali di Napoli.

Decca, äänitetty Cremonassa 1987. 63 min 24 sek.

Voi olla outoa kehua jotain musiikkiesitystä musikaaliseksi, mutta tämän Accardo-levytyksen merkittävimpiä kvaliteetteja on juuri sen musikaalisuus. On melko helppoa saada aikaan mukiinmenevä esitys Neljästä vuodenajasta, jos tekniikka on hallussa; sen sijaan todella hyvän ja mieleenpainuvan esityksen tahkoaminen tästä kaikille entuudestaan tuttuakin tutummasta teoksesta on haaste, jonka Accardo läpäisee hämmästyttävän menestyksekkäästi. Olen kuullut terävämpiä ja rapeampia tulkintoja näistä konsertoista, mutten varmasti koskaan kauniimpaa ja musiikillisesti vetoavampaa versiota.

Arcimboldon Syksy (1573)
Accardo tuntee tietysti italialaisen barokkisen ja klassisen viulun tradition ehkä paremmin kuin kukaan elossa oleva aktiivisolisti ja hänellä on käytössään repertuaaria varten veistetty loistava Stradivarius-instrumentti, mutta teknisten edellytysten moitteettoman ylittämisen lisäksi hän soittaa häikäisevällä antaumuksella. On hyvin vaikea perustella taiteelliselta kannalta sitä, miksi maailmaa pitäisi raskauttaa enää yhdelläkään uudella levytyksellä Vivaldin Vuodenajoista, ja Accardon syvästi musikaalinen, rakastava ja nokkela tulkinta tarjoaa oikeutusta riittämiin. Tätä teosta on vaikea saada kuulostamaan todella tuoreelta: voihan toki aina lisätä teknisesti särmää, soittaa nopeasti tms., mutta on todella haastavaa päästä lähelle tilaa, jossa Vuodenaikoja voisi kuunnella kuin ensimmäistä kertaa siten, että se kuulostaisi todella luontevalta ja vaivattomasti virtaavalta musiikilta.
 
Arcimboldon Talvi (1573)
Tällä taltioinnilla saavutetaan se, mitä voi pitää lähes mahdottomana: Vivaldin Kevään ensiosa kuulostaa tuoreelta ja mukaansatempaavalta. Iso osa ansiosta kuuluu solistin ja johtajan töistä vastaavalle Accardolle, mutta myös Napolissa majaansa pitävä ensemble tekee loisteliasta työtä, joka nostaa äänitaustasta esiin lukuisia eloisia yksityiskohtia. Tämä antaa musiikille uutta, lyyristä mukaansatempaavuutta. Esimerkiksi Kevään ensiosa on hyvin touhukas ja vivahteikas, mikä tekee tästä mielessäni puhkikuluneesta sävellyksestä uudella tavalla vetoavan.


Kun Kevät, johon suhtaudun ylipäänsä hyvin varauksellisesti, kiskoo minusta Accardon johdolla näin vuolasta kehua, niin muut kolme konserttoa ovatkin sitten ansainneet enää melko estotonta ylistystä. Musisointi on kauttaaltaan huippuluokkaa, tempovalinnat luontevia kuin lämpöinen vesi, ja Accardon viulutaituruuden lisäksi erityismaininnan ansaitsee cembalisti, joka soittaa tätä ongelmallista ja ääneltään joskus kolhoakin instrumenttia erittäin sulavasti ja kauniisti.
Jos joukosta pitää valita jokin konsertto suosikiksi, olisi se minun kohdallani Talvi. Viimat viheltävät miellyttävän riipivästi, liukastelukohtaus on energinen, ja jäistä tihkua jäljittelevät pizzicatot ovat heleämmät kuin koskaan.

Vivaldin muu tuotanto elää (ja voi enimmäkseen hyvin) Vuodenaikojen varjossa. Se on horjumattoman laadukasta, ja myös tätä albumia täydentävät konsertot useammille viuluille ovat barokin kiistattomia mestariteoksia. Tulkinnat ovat samaa tasoa kuin Vuodenajoissa, ja muut solistit pysyvät hyvin Accardon mukana. Tämä on mainio albumi, ja vaikka Rampalin huilutulkinta pysyykin yhä suosikkitulkintanani Vuodenajoista, voi tätä Accardon erinomaista viulukonserttotulkintaa suositella varauksetta traditionaalisen Vivaldin ystäville. Jos en kaikesta tästä kiistattomasta laadusta huolimattakaan vielä aivan pysty suhtautumaan Kevääseen avoimin mielin, lienee menetys omani.

tiistai 11. marraskuuta 2014

Svendsen: Norjalaiset rapsodiat, Romeo ja Julia & Zorahayda

Johan Severin Svendsen (1840–1911) on yksi monista pysyvästi Edvard Griegin (1843–1907) varjoon jääneistä norjalaisista säveltäjistä. Svendsenin tuotanto on tosin pieni vain 33 kokonaista teosta pikkukappaleiden ja sovitusten lisäksi mutta laadukas, eikä sitä ole Griegin tavoin soitettu puhki. Ja vaikka hänen tuotantonsa onkin pieni, sävelsi hän itse asiassa roimasti enemmän musiikkia kokonaiselle sinfoniaorkesterille kuin miniatyyrien parissa paremmin viihtynyt Grieg. Olen pahasti puolueellinen, sillä pidän Griegiä eräänä kaikkein yliarvostetuimmista klassisen musiikin säveltäjistä (Hugo Alfvén on vakavammin otettava säveltäjä kuin Grieg, samoin Gustav Holst, Reinhold Glière ja Liszt), ja siksi olen ehkä halukas tarttumaan jokaiseen häntä tuntemattomampaan norjalaiseen säveltäjään. Ketään Beethovenin tai Sibeliuksen veroista ei ole löytynyt, mutta yhtä kaikki valitettavan heikosti tunnettua, laadukasta musiikkia. Svendseniä voi pitää Norjan suurimpana sinfonisena orkesterisäveltäjänä; jostain syystä tuo lajityyppi ei Norjassa ottanut koskaan tulta romantiikan kulta-aikana.

Johan Svendsen
Svendsen sävelsi varsin vähän, sillä kapellimestarintyöt Norjassa, Tanskassa, Saksassa ja Ranskassa veivät paljon hänen aikaansa. Lisäksi tiettävästi hänen vaimonsa tuhosi kolmannen sinfonian käsikirjoituksen parin riitaisan avioeron aikana, joskaan tämä episodi ei mennyt täysin hukkaan: Henrik Ibsen sai siitä yhden juonielementin Hedda Galberiin. Svendsenin huomattavimpia työpaikkoja oli 25-vuotinen pesti Kööpenhaminan kuninkaallisen oopperan ylikapellimestarina; tuona aikana hän nosti orkesterin aivan uudelle tasolle, mikä loi uudet edellytykset koko Tanskan musiikkielämälle.

Ikävä kyllä Svendsenin omat sävellykset eivät koskaan saavuttaneet suurta menestystä Norjan ja Tanskan ulkopuolella. Säveltäjän luovin kausi oli 1870-luvulla, jolloin syntyi suurin osa hänen mittavammista orkesteriteoksistaan. Näistä huomattavimmat ovat kaksi sinfoniaa ja neljä rapsodiaa norjalaisista kansanmelodioista. Leipzigissa Lisztin Unkarilaisiin rapsodioihin tutustunut Svendsen ryhtyi säveltämään Norjalaisia rapsodioitaan hyvin lisztiaaniseen malliin: kunnianhimoisesti, teatraalisesti ja paljon kansanmusiikkia korkeammalle taiteellis-tekniselle tasolle nousten. Pohjana Svendsen käytti aiheita Ludvig Lindemanin norjalaisen kansanmusiikin kokoelmasta, ja lähtömateriaali on tietysti hieman vähemmän sähäkkää kuin ne melodiat, joihin Liszt saattoi tukeutua. Siinä missä Liszt sävelsi Unkarilaiset rapsodiat pianolle ja jätti orkestraation enimmäkseen muille, työsti Svendsen rapsodiansa alun alkaenkin orkesteriteoksiksi.

Svendsenin muutamista sinfonisista runoista mittavimmat ovat Washington Irvingin romanttiseen kertomukseen perustuva Zorahayda (1874) ja vuoden 2014 Shakespeare-teemaan liittyvä Romeo ja Julia (1876). Zorahayda on naurettavahko romanssi reconquistan ajalta: mauriprinsessa rakastuu kristittyyn ritariin Alhambrassa, ja neidon sielu vapautuu iki-ihanasti, kun hänet kastetaan oikeaan Kristuksen uskoon pyhällä hengellä, joka asustelee ilmeisesti julkisten suihkulähteiden pulunpaskaisissa altaissa. Tarina on idioottimainen, mutta musiikillinen toteutus kiintoisa ja värikäs. Svendsenin Romeo ja Julia oli ensiesityksessään yllättävää kyllä maailman ainoa tähän draamaan perustuva sävelruno; Tšaikovski sai omansa, joka on nykyisin se tunnetuin lajissaan, valmiiksi vasta nelisen vuotta myöhemmin. Svendsenin näkemys maailman kuuluisimmasta romanssista ei ole kovin lemmekäs, vaan pikemminkin kontrastoivasti energinen ja kohtalonomaisen surumielinen.




Johan Svendsen:

Romeo og Julie (Romeo ja Julia), op 18 (12 min 17 sek);

Norjalainen rapsodia nro 1, op. 17 (9:12);

Norjalainen rapsodia nro 2, op. 19 (8:51);

Norjalainen rapsodia nro 3, op. 21 (9:54);

Norjalainen rapsodia nro 4, op. 22 (12:18);

Zorahayda, op. 11 (12:21).

Etelä-Jyllannin sinfoniaorkesteri, Bjarte Engeset. 

Naxos, äänitetty Sønderborgissa 2007. 64:55.

Norjan ulkopuolella harvoin kuultua repertuaaria on tällä levyllä tulkitsemassa Bjarte Engeset (s. 1958), joka lienee maailman johtava Svendsenin musiikin asiantuntija ja puolestapuhuja. Hän jopa löysi vuonna 2007 säveltäjältä jääneitä fragmentteja, joista pystyttiin rekonstruoimaan tämän kadonneen kolmannen sinfonian raakaversio. Tyystin ennenkuulumaton Etelä-Jyllannin sinfoniaorkesteri soittaa Engesetin johdolla erittäin hyvin maakuntasarjan vain 65-jäseniseksi ensembleksi. 

Kapellimestari on musiikista ilmeisen innoissaan, ja Norjalaiset rapsodiat yltyvät ihastuttavan teatraalisiin käänteisiin ja kliimakseihin. Tämä on lisztiaanisen dramaattista musiikkia, jonka esityksissä ei missään nimessä saisi unohtaa viihdearvoa, ja Engeset tekee todella riemastuttavaa jälkeä. Ikinä ei minulla ole ollut näin hauskaa norjalaisen musiikin parissa. Nämä ihastuttavat teokset ansaitsisivat olla yhtä tunnettuja kuin Lisztin ja Dvořákin tai edes Enescun kansalliset rapsodiat.

Sävelrunot eivät jää menosta jälkeen. Musiikkina ne eivät ole aivan yhtä aseistariisuvaa ja mieleenpainuvaa kuin rapsodioiden tarjonta, mutta ne edustavat yhtä kaikki pahasti laiminlyötyä romanttista repertuaaria, jonka kunnianhimo on korkealla samoin kuin ilahduttavasti myös toteutus. Svendsenin Romeo ei pysty kilpailemaan tolkuttoman tarttuvilla melodioilla höystetyn Tšaikovskin kanssa, mutta se onkin astetta pohjoismaisempi näkemys sikäli, että se on hallitun stoalainen. Tämä on tietysti rakkaustarinan kohdalla oudon kuuloista, mutta Svendsenin musiikki tuo tarinan tragedian eri tavalla esiin. Loppuvaikutelma on silti hieman valju.

Toista maata on sen sijaan Zorahayda (1874, editoitu 1879). Engesetin käsissä erittäin tunnelmallinen ja mausteisen orientalistinen sävelruno paranee jokaisella kuuntelukerralla. Sooloviulun osuus ja eräät mehevät käänteet tuovat etäisesti mieleen Rimski-Korsakovin Šeherazaden (1881). Välillä sävellyksessä käydään kuuluvuuden rajoilla, ja vaikka volyymiä onkin tuolloin melkein pakko säätää, on myönnettävä, että äänityksessä on mukavasti skaalaa, kirkkautta ja tilan tuntua.

Jos on yhtään kiinnostunut, on tämä albumi mainio lähtökohta Svendseniin tutustumiselle. Omistautuneempia ja innostavampia esityksiä lienee vaikea löytää.

lauantai 8. marraskuuta 2014

Beethoven: Sinfonia nro 9 (1989)

Berliinin muuri ja sen myötä koko ns. Saksan demokraattinen tasavalta pyllähtivät omaan typeryyteensä tasan 25 vuotta sitten, ja sitähän kelpaa yhä edelleen juhlia. Berliinin muurin ja sen symboloiman kommunistisen diktatuurin romahtaminen ovat yksiselitteisen hyviä asioita, ja ne ansaitsivat suuret juhlallisuudet. Runsaan kuukauden kuluessa marras-joulukuussa 1989 kasattiin kokoon Berliinin Schauspielhausiin joulupäiväksi suuri juhlakonsertti, jossa Leonard Bernstein (1918–1990) johti Ludwig van Beethovenin (1770–1827) Sinfonian nro 9. Baijerin radio-orkesteri muodosti perustan suurelle kokoonpanolle, johon haalittiin muusikoita myös Britannian, Ranskan, Yhdysvaltojen, Neuvostoliiton ja Itä-Saksan huippuorkestereista.

Lisää historiallisuutta haettiin tilaisuuteen sillä, että sinfonian finaalia laulettiin hieman tavallisesta poikkeavilla sanoilla. Friedrich von Schillerin (1759–1805) oodin ensimmäisten versioiden omistus kuului ehkä An die Freiheit eikä An die Freude, ja tässä esityksessä runon sanoja onkin näiltä osiin muutettu vapauteen viittaaviksi.

Juhlakonsertti 25.12.1989 tietysti taltioitiin, ja Deutsche Grammophon julkaisi sen nopeaan tahtiin levynä, josta on sittemmin otettu joitakin uusintapainoksia hieman vaihtelevin kansikuvin. Kyseessä on historiallinen konsertti, jossa Beethovenin ehkä tunnetuinta teosta tulkitsee eräs 1900-luvun suurimmista kapellimestareista kuudesta maasta kootun huippukokoonpanon voimin. Olisi upeaa, jos esitys todella nousisi tilaisuuden edellyttämälle tasolle tarjoten ikimuistoisen sinfonian. Näin ei kuitenkaan ikävä kyllä käy.


Ludwig van Beethoven:

Sinfonia nro 9 D-molli, op. 125.

June Anderson, sopraano;
Sarah Walker, mezzosopraano;
Klaus König, tenori;
Jan-Hendrik Rootering, basso;

Chor des Bayerischen Rundfunks;
Kinderchor der Philharmonie Dresden;
Rundfunkchor Berlinin jäseniä;
Wolfgang Seeliger, kuoronjohtaja;

Symphonie-Orchester des Bayerischen Rundfunks
& soittajia seuraavista orkestereista:
Staatskapelle Dresden,
Leningradin Kirov-teatterin orkesteri,
London Symphony Orchestra,
New York Philharmonic,
Orchestre de Paris

Leonard Bernstein.

Deutsche Grammophon, äänitetty Berliinin Schauspielhausissa 25.12.1989. 78 min.

Bernstein oli vanhemmiten taipuvainen omituisiin, hidasteleviin ja korostetun paatoksellisiin tulkintoihin, ja tässä taltioinnissa – uransa ja elämänsä viimeisiltä kuukausilta – hän on ehkä pahimmillaan. Kapellimestarin on selvästi kannettava vastuu tästä varsin epäonnistuneesta ja kolhosta esityksestä, vaikka asiaa ei auta nopealla aikataululla eri orkesterien huippumuusikoista kokoon kursittu ensemble. Sinänsä musisointi on teknisesti ihan kelvollista, ei kuitenkaan todellakaan mitään häikäisevää. Baijerin radion sinfoniaorkesteri on tehnyt aivan omin voimin parempia levytyksiä kuin näillä kansainvälisillä vahvistuksilla.

Tulkintapuoli on pahasti suossa. Beethovenin Yhdeksäs on toki haasteellinen sinfonia, joka alkaa arvoituksellisesti ja käsittää erään vakiintuneen sinfoniakirjallisuuden pisimmistä ja draamallisesti ongelmallisimmista adagioista. Bernstein tuntuu yrittävän jotain äärimmäisen syväluotaavaa ja tunteikasta tulkintaa teoksesta, mutta hän pyrkii kiskomaan joka nuotista irti niin paljon emotionaalista sisältöä (ja kestoa), että kuunteleminen on parhaimmillaan lievästi unettavaa ja pahimmillaan uuvuttavaa. Tavallista hitaampi esitystapa ei sinänsä ole ongelma. Mutta jos keskusadagion venyttää yli parinkymmenen minuutin mittaiseksi, täytyisi sen rakenteelle saada aikaan vähemmän kiisselimäinen konsistenssi.

Tämä Beethoven ei kuulosta uskaliaalta tai jämäkältä, vaan sentimentaaliselta yliyrittäjältä. Kun kaikkea korostetaan, ei oikein mikään erotu joukosta, ja kliimaksit lässähtävät. Harva nousu, harva isku kuulostaa kovin energiseltä. Ja kun orkesteri ei soita hirmuisen sulavasti yhteen, ei tässä oikein voi kunnolla upottautua vain kuuntelemaan, miltä tutusta teoksesta venyttämällä aikaan saadut äänimaisemat tuntuvat. Tulkinta ei pidä otteessaan, vaan ajatukset lähtevät harhailemaan kesken pitkästymisprosessin.

Jotain hyvääkin pitää sentään sanoa. Arvostan sitä, että Bernstein yritti tehdä tälle teokselle jotain aivan uutta. Hän yritti saada aikaan persoonallisen tulkinnan. Se ei vain oikein toimi eikä erotu edukseen. Lisäksi äänitys on 1980-luvun konserttitaltioinniksi varsin tasokas. Eikä edes hapuileva tulkinta pysty johdonmukaisesti täysin tätä sinfoniaa pilaamaan: finaali on esityksen vahvin osa, ja se vain paranee loppua kohti. Tähän on onneksi saatu energiaa ja innostusta, ja se onkin mielestäni ehkä ainoa sinfonian osa, jota kannattaa tältä levyltä uudelleen kuunnella. Finaali tarjoaa sentään hyvän lopetuksen muutoin varsin sietämättömälle tulkinnalle.