Walton: Façade; Kohtauksia Henrik V:stä & Orb and Sceptre

William Shakespearen draamoja on taivuteltu musiikkimuotoon niin sävelrunoina kuin oopperoina. Vuoden 2014 kuluessa olen tässä blogissa esitellyt muutamia tällaisia musiikillisia adaptaatioita. Mutta on vielä kolmannenkin laista Shakespeare-musiikkia. Lukuisat Shakespearen näytelmät on filmattu useita kertoja, ja tällöin kuvaan astuu yleensä myös elokuvamusiikki. Tällä kertaa muistetaan ehkä historian merkittävintä Shakespeare-filmatisointia, sitä, joka osoitti tällaiset hankkeet taloudellisesti kannattaviksi ja suurelle yleisölle soveltuviksi: vuoden 1944 Henrik V:ttä. 

Shakespearen Henrik V (n. 1599) on toiminnallinen ja propagandistinen historianäytelmä. Se ei ole minusta hänen parhaitaan – lopetus ja horjuvaan kielitaitoon perustuva komedia ovat ehkä hänen kömpelöimpiään – mutta se sisältää loistavia puheita, innostavan ja manipuloivan retoriikan taidonnäytteitä, jotka yhä kykenevät liikuttamaan ja inspiroimaan englantilaista patriotismia jopa ulkomaalaisten keskuudessa. Vuonna 1944, kun toinen maailmansota oli viimein saatu siirrettyä läntisen Euroopan mannermaalle, oli Henrik V ilmeisin valinta nostamaan Britannian kansan taistelutahtoa pitkien ja kuluttavien kuukausien aikana. Hamlet depressiivisine pohdintoineen on ehkä syvempi näytelmä ja konnamainen Rikhard III mielenkiintoisempi hahmo, mutta raskaan loppusodan keventäjiksi ja isänmaallisen hurmoksen lietsontaan niistä ei oikein ole. 

Draaman juoni lyhykäisyydessään: Englannin nuori kuningas Henrik V (n. 1386–1422) haluaa vaatia itselleen Ranskan valtaistuinta, ja Canterburyn arkkipiispa keksiikin jonkin kätevän käsittämättömän verukkeen moiselle vaateelle jostain karolingiselta ajalta. Eipä aikaakaan, kun Henrik jo riehuu Ranskassa englantilaisine ritareineen. Välillä seurataan rivisotilaiden – jotka hyvin symbolisesti tulevat kaikista Brittein saarten maista – elämää, ja sitten kuningas ilmaantuu pitelemään puheita ja johtamaan hyökkäyksiä kuin satavuotisen sodan Rambo. Ranskan kuningas Kaarle VI on hätää kärsimässä, kun englantilaiset saavuttavat voittoja, mutta ranskalaiset uskovat onnensa kääntyvän Agincourtissa. Englantilaiset ovat väsyneitä ja toivottomasti alakynnessä, mutta sitten Henrik pitää heille erään teatterin historian loistavimmista ja vaikutusvaltaisimmista, lukuisia jäljitelmiä poikineista puheista. Näiden sanojen antaman energian voimin englantilaiset saavuttavat ällistyttävän murskavoiton. Sota päättyy rauhaan, kun Henrik saa puolisokseen Kaarlen tyttären, Katariina Valois'laisen. 

Henrik (Olivier) ja Katariina (Renée Asherson). Noin typerä kampaus ja noin naurettava päähine ovat luodut toisilleen.

Ikävä kyllä kuoro (joka on itse asiassa vain yksi tyyppi) ilmaantuu tarjoilemaan historiaspoilerin: Henrik V kuolee nuorena, ja tämän seuraaja sotkee asiat.

Vuoden 1944 Henrik V ei ole sumeilematonta propagandaa vailla taiteellista arvoa. Ohjaaja, tuottaja ja pääosan esittäjä, Laurence Olivier (1907–1989), oli vuosisadan huomattavimpia Shakespeare-näyttelijöitä, ja hänellä oli tässäkin projektissa vahva taiteellinen visio. Sota-aikana kuvattu elokuvatuotanto ratkaisi muutamia resurssiongelmia nerokkailla tavoilla: kun suurten ulkoilmakohtausten lavastaminen elokuvaa varten on hankalaa, käytettiin vahvasti tyyliteltyjä lavasteita, jotka tuovat mieleen keskiaikaisten rukouskirjojen kuvituksen. Musiikin elokuvaan laati William Walton (1902–1983), modernisti, joka haki innoitusta ranskalaisesta kansanmusiikista. Waltonin musiikki Henrik V:een on saavuttanut aseman elokuvamusiikin klassikkona.

William Walton

Vuoden 1944 puolueettomassa Irlannissa kuvattu Henrik V on ehdottomasti näkemisen arvoinen klassikko itsekin, mutta Shakespeare-filmatisointeihin vasta tutustuville saattaa Kenneth Branagh'n filmatisointi vuodelta 1989 olla antoisampi lähtöpiste. Olivier'n ylhäistä tulkintaa on paha moittia, mutta astetta seikkailullisemman kuningasroolin tekevän Branagh'n filmi toimii luontevammin nimenomaisesti elokuvana. Lisäksi se on astetta realistisempi suodessaan hieman enemmän aikaa sodan nurjalle puolelle. Vertailun vuoksi molempien elokuvien versiot Henrikin kuuluisimmasta puheesta Agincourtin taistelun aattona: Olivier (1944) ja Branagh (1989).

Walton oli huomattu säveltäjä jo vuonna 1944. Häneltä oli jo tilattu marssi (Crown Imperial) kuningas Yrjö VI:n kruunajaisiin vuonna 1937, ja saatuaan ritarinarvon (1951) tuli hänelle pian tilaus säveltää uusi marssi Elisabet II:n kruunajaisiin 1953. Koska Yrjö VI oli viimeinen Britannian hallitsija, joka piti hallussaan myös keisarin titteliä (Intian keisari), ei imperiaalinen nimi enää kävisi. Uusi marssi sai nimensä (Orb and Sceptre) muusta regaliasta. Molemmat kruunajaismarssit ovat pysyneet erittäin suosittuina, ja niitä käytetään Britanniassa yhä valtiollisissa, monarkiaan liittyvissä yhteyksissä. Tyylillisesti ne ovat kohtalaisen lähellä Elgarin marsseja suurelle orkesterille. 

Waltonin uran varhaisia tapauksia on vuonna 1922 ensiesitetty Façade, musiikillinen runosarja, joka edustaa nuoren säveltäjän läpimurtoa brittiläisen modernismin musiikillisena keihäänkärkenä. Kyseessä on musiikki modernistirunoilija Edith Sitwellin (1887–1964) samannimiseen lyhyiden runojen kokoelmaan.

Edith Sitwell. Roger Fryn muotokuva (1915).

Sitwellin lyriikan omituisten rytmien ja kompleksisen tekniikan ehkä paras tulkitsija on runoilija itse. Hän teki teoksesta kolme äänitaltiointia, viimeisen vuonna 1954, joka kuullaan tällä Walton-albumilla, samoin kuin em. kruunajaismarssi ja katkelmia Henrik V:n musiikista ja replikoinnista.

Sir William Walton:

Façade.

Dame Edith Sitwell, Sir Peter Pears (lausujat);
English Opera Group Ensemble, Anthony Collins.
Äänitetty 1954.

Musiikkia ja ja kohtauksia Henrik V:stä.

Laurence Olivier, lausuja;
Philharmonia Chorus & Orchestra, William Walton.
Äänitetty 1946.

Orb and Sceptre (Valtakunnanomena ja valtikka; kruunajaismarssi).

London Symphony Orchestra, Sir Malcolm Sargent. 
Äänitetty 1954.

Alto, 73 min 12 sek.

Tämä albumi mainostaa sisältävänsä "legendaarisia äänitteitä". Se on aivan totta, mutta nämä äänitteet todennäköisesti kiinnostavat lähinnä hyvin erikoistunutta kuulijakuntaa. Kulttuurihistoriallisesti ne ovat kiistattoman arvokkaita, mutta Waltonin musiikkiin tutustumista ei kannattane tästä albumista aloittaa. Merkinnät ovat legendaarisuutta mainostavalta levyltä valitettavan puutteelliset: Sitwellin runojen tekstit on jätetty ohjelmalehtisestä kokonaan pois, mikä tekee paikoin kiivasrytmisen lyriikan seuraamisesta vaikeata. Shakespearen tekstit ovatkin helposti löydettävissä muutenkin, joten niiden puuttumisesta en jaksa valittaa.

Valitusten jälkeen asiaan. Sitwellin runosarja on viehättävän omituinen, ja Waltonin musiikki on energisesti kupliva ajankuva kokeilevan modernismin vallattomilta vuosilta. Se on enimmäkseen hektistä, mutta myös hauskaa kuunneltavaa, jossa tehokeinot ovat melodiaa keskeisemmässä roolissa. Lauluista nämä eivät käy, mutta säestetyn lausunnan parissa kyllä paikoitellen viihtyy aika hyvin, sillä Walton yhdistelee miellyttävällä tavalla piirteitä mm. Stravinskyn ja Satien musiikista. Runoja lausumassa on Sitwellin kera tenori Peter Pears, joka tunnetaan parhaiten rooleistaan kumppaninsa Benjamin Brittenin oopperoissa.

Waltonin elokuvamusiikki Henrik V:een on ylistettyä – Olivier korosti sen merkitystä elokuvan kokonaisuuden kannalta – ja ansaitusti: se on täynnä elinvoimaa, energiaa ja dramatiikkaa aina alun renessanssimusiikkijäljitelmästä hirmuisen jännitteisiin taistelukohtauksiin. Tosin useimmat musiikin harrastajat haluavat ehkä pikemmin sellaisen musiikkinumeroiden sarjan, joihin ei sisälly puhetta. Mitään valittamista ei Laurence Olivier'n lausunnassa ole. Hän on hienostunut ja sävykäs, shakespeariaanisen näyttelijän perikuva. Silti puhe katkaisee musiikin virran ja ikään kuin keskeyttää ohjelman tasokkuudestaan huolimatta.

Levyn päättää Sir Malcolm Sargentin tulkinta Orb & Sceptre -marssista. Tuntu on arvokas ja massiivinen, hyvin majesteettinen ja valtiollinen.

Tämän albumin levytykset ovat verraten iäkkäitä, ja saatavilla on äänityksellisesti parempia, terävämpiä ja puhtaampia taltiointeja. Kulttuurihistoriallista erityisarvoa julkaisulle tuo Edith Sitwellin ja Laurence Olivier'n läsnäolo. En aloittaisi Waltoniin tutustumista tästä albumista, mutta hänen musiikkiaan jo tunteville harrastajille se on mukava lisä.