Lisää historiallisuutta haettiin tilaisuuteen sillä, että sinfonian finaalia laulettiin hieman tavallisesta poikkeavilla sanoilla. Friedrich von Schillerin (1759–1805) oodin ensimmäisten versioiden omistus kuului ehkä An die Freiheit eikä An die Freude, ja tässä esityksessä runon sanoja onkin näiltä osiin muutettu vapauteen viittaaviksi.
Juhlakonsertti 25.12.1989 tietysti taltioitiin, ja Deutsche Grammophon julkaisi sen nopeaan tahtiin levynä, josta on sittemmin otettu joitakin uusintapainoksia hieman vaihtelevin kansikuvin. Kyseessä on historiallinen konsertti, jossa Beethovenin ehkä tunnetuinta teosta tulkitsee eräs 1900-luvun suurimmista kapellimestareista kuudesta maasta kootun huippukokoonpanon voimin. Olisi upeaa, jos esitys todella nousisi tilaisuuden edellyttämälle tasolle tarjoten ikimuistoisen sinfonian. Näin ei kuitenkaan ikävä kyllä käy.
Ludwig van Beethoven:
Sinfonia nro 9 D-molli, op. 125.
June Anderson, sopraano;
Sarah Walker, mezzosopraano;
Klaus König, tenori;
Jan-Hendrik Rootering, basso;
Chor des Bayerischen Rundfunks;
Kinderchor der Philharmonie Dresden;
Rundfunkchor Berlinin jäseniä;
Wolfgang Seeliger, kuoronjohtaja;
Symphonie-Orchester des Bayerischen Rundfunks
& soittajia seuraavista orkestereista:
Staatskapelle Dresden,
Leningradin Kirov-teatterin orkesteri,
London Symphony Orchestra,
New York Philharmonic,
Orchestre de Paris
Leonard Bernstein.
Deutsche Grammophon, äänitetty Berliinin Schauspielhausissa 25.12.1989. 78 min.
Bernstein oli vanhemmiten taipuvainen omituisiin, hidasteleviin ja korostetun paatoksellisiin tulkintoihin, ja tässä taltioinnissa – uransa ja elämänsä viimeisiltä kuukausilta – hän on ehkä pahimmillaan. Kapellimestarin on selvästi kannettava vastuu tästä varsin epäonnistuneesta ja kolhosta esityksestä, vaikka asiaa ei auta nopealla aikataululla eri orkesterien huippumuusikoista kokoon kursittu ensemble. Sinänsä musisointi on teknisesti ihan kelvollista, ei kuitenkaan todellakaan mitään häikäisevää. Baijerin radion sinfoniaorkesteri on tehnyt aivan omin voimin parempia levytyksiä kuin näillä kansainvälisillä vahvistuksilla.
Tulkintapuoli on pahasti suossa. Beethovenin Yhdeksäs on toki haasteellinen sinfonia, joka alkaa arvoituksellisesti ja käsittää erään vakiintuneen sinfoniakirjallisuuden pisimmistä ja draamallisesti ongelmallisimmista adagioista. Bernstein tuntuu yrittävän jotain äärimmäisen syväluotaavaa ja tunteikasta tulkintaa teoksesta, mutta hän pyrkii kiskomaan joka nuotista irti niin paljon emotionaalista sisältöä (ja kestoa), että kuunteleminen on parhaimmillaan lievästi unettavaa ja pahimmillaan uuvuttavaa. Tavallista hitaampi esitystapa ei sinänsä ole ongelma. Mutta jos keskusadagion venyttää yli parinkymmenen minuutin mittaiseksi, täytyisi sen rakenteelle saada aikaan vähemmän kiisselimäinen konsistenssi.
Tämä Beethoven ei kuulosta uskaliaalta tai jämäkältä, vaan sentimentaaliselta yliyrittäjältä. Kun kaikkea korostetaan, ei oikein mikään erotu joukosta, ja kliimaksit lässähtävät. Harva nousu, harva isku kuulostaa kovin energiseltä. Ja kun orkesteri ei soita hirmuisen sulavasti yhteen, ei tässä oikein voi kunnolla upottautua vain kuuntelemaan, miltä tutusta teoksesta venyttämällä aikaan saadut äänimaisemat tuntuvat. Tulkinta ei pidä otteessaan, vaan ajatukset lähtevät harhailemaan kesken pitkästymisprosessin.
Jotain hyvääkin pitää sentään sanoa. Arvostan sitä, että Bernstein yritti tehdä tälle teokselle jotain aivan uutta. Hän yritti saada aikaan persoonallisen tulkinnan. Se ei vain oikein toimi eikä erotu edukseen. Lisäksi äänitys on 1980-luvun konserttitaltioinniksi varsin tasokas. Eikä edes hapuileva tulkinta pysty johdonmukaisesti täysin tätä sinfoniaa pilaamaan: finaali on esityksen vahvin osa, ja se vain paranee loppua kohti. Tähän on onneksi saatu energiaa ja innostusta, ja se onkin mielestäni ehkä ainoa sinfonian osa, jota kannattaa tältä levyltä uudelleen kuunnella. Finaali tarjoaa sentään hyvän lopetuksen muutoin varsin sietämättömälle tulkinnalle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti