Verdi: Macbeth

Shakespearen juhlavuosi jatkuu oopperan parissa. Teatterin ja oopperan yhteys on läheinen, joten ei ole ihme, että monet William Shakespearen draamoista ovat päätyneet oopperanäyttämöille enemmän tai vähemmän muokattuina. Shakespeare-oopperan kulta-aikaa oli 1800-luvun romantiikka. Nyt tarkastelen ko. vuosisadan suurimman italialaisen oopperasäveltäjän shakespeariaanisia pyrintöjä. Giuseppe Verdi (1813–1901) oli innokas Shakespearen lukija, ja hän päätyi säveltämään kolme stratfordilaisen teoksiin perustuvaa oopperaa: varhaistuotantoonsa kuuluvan Macbethin ja viimeisiksi ooppereoikseen jääneet Otellon sekä Falstaffin. On epäilemättä suuri suru ja menetys, ettei pitkään väännettyä Re Leariä koskaan tultu näkemään. Tällä kertaa lähestymme toteutuneen kolmikon ensimmäistä jäsentä, vuonna 1847 Firenzessä ensiesityksensä saanutta Macbethiä. Käynnissä on tätä kirjoitettaessa Shakespearen juhlavuoden lisäksi myös Halloween, joten noitia, pimeiden linnojen veritekoja ja kummitusnäkyjä käsittävä draama on perusteltu valinta.

Macbethin (tuolloin näemmä MACBET, jonka on alkujaan kirjoittanut joku SKAHSPEAR) ensiesityksen mainosjuliste Firenzestä vuodelta 1847. Tarjolla oli myös Verdin Attila ja Bellinin Unissakävelijä.

Macbeth teki Verdiin suuren vaikutuksen. Hän ylisti tragediaa ihmiskunnan parhaimpien saavutusten joukkoon kuuluvaksi kirjeenvaihdossaan libretistinsä Francesco Maria Piaven (1810–1876) kanssa. Shakespeare-adaptaatiossa karsinta on aina välttämätöntä. Jopa Macbeth, Shakespearen tragedioista lyhin, vaatii tiivistämistä toimiakseen luontevasti oopperamuodossa. Jos halutaan keskittyä draamaan ja tapahtumien kulkuun henkilöhahmojen monipuolisen ristivalotuksen ja kielellisen innovaation asemesta, saa Shakespearen juonista jokseenkin koherentimpia pienellä tiivistyksellä. Piaven libretto voi olla pettymys puristisille avonisteille, mutta oopperana se on toimiva, ripeä ja tehokas.

Francesco Maria " :-c " Piave

Verdin musiikki pitää myös juonenkäänteet kiivastahtisina. Hän sävelsi tästä oopperasta erittäin dramaattisen, jopa teatraalisen, mikä sopii tarinan fantastisiin elementteihin. Tuloksena on kiihkeän eloisa kauhuooppera, joka on yhä kärsii käsittämättömästä tuntemattomuudesta. Tai no, suhteellisesta tuntemattomuudesta. Macbeth ei tarjoa aivan Rigoletton tai La Traviatan veroisia yksittäisiä hittisävelmiä, mutta erittäin lähelle se pääsee, ja dramatiikan tai nautinnollisuuden puolesta se ei häviä yhdellekään Verdin tunnetummista oopperoista. Tiiviys on myös kiistaton etu: parituntisessa oopperassa ei tylsiä hetkiä ilmene.

Macbethin juonen tulisi tietysti olla sivistyneille snobeille suurin piirtein tuttu. Olen kirjoittanut jotain pientä muutamista näytelmän teemoista, mutta ytimekkäästi ilmaisten kyse on skottilaisesta vallananastaja-hirmuhallitsijasta ja tämän surkeasta lopusta muutamilla yliluonnollisilla mausteilla. Juonta tulee kuitenkin käytyä lyhyesti läpi seuraavassa, kun tarkastelen, mitä Verdi tällä aineistolla tekee.

Tämä ooppera, Verdin kymmenes, alkaa Skotlannin synkillä nummilla. Alkusoitto on säveltäjälle ominaisesti lyhyt, jännitteinen preludi, joka asettaa teokselle yleisen tunnelmasävyn. Se on pahaenteisyydessään ja myrskyisessä tempoilussaan ihan onnistunut tulevien tapahtumien enteilijä. 
Ensimmäisen kohtauksen aluksi noidat luettelevat pahantekojaan (ilmeisesti nostaakseen sosiaalista statustaan ko. vastakulttuurin piirissä), kunnes voittoisasta taistelusta kotiin päin palaavat Macbeth (it. Macbetto) ja Banquo (it. Banco), skottikuningas Duncanin uskolliset sotapäälliköt, kohtaavat magiaa harjoittavat kääkät. Noidat povaavat molemmille sotasankareille suurta tulevaisuutta.

Etkö sinäkin luottaisi näihin neiteihin? John Martinin (1789–1854) näkemys Macbethin noidista.

Macbeth on ylenevä ensin Cawdorin linnanherraksi ja lopulta koko Skotlannin kuninkaaksi. Banquo saa tyytyä siihen, että hänestä alkaa suku, joka on myöhemmin hallitseva Skotlantia. Lausuttuaan nämä ennustukset noitakolmikko katoaa haihtuen tuulen tuivertamaan nummi-ilmaan. Lähes saman tien paikalle ennättää kuninkaan lähetti, joka kertoo Macbethin ylennyksestä Cawdorin linnanherraksi. Noitien ennustus vaikuttaa hätkähdyttävän tarkalta, ja sotapäälliköt käyvät mietteliäiksi. Macbethin ja Banquon duetto, jossa arvioidaan ennustusten meriittejä, muodostaa musiikillisesti tämän kohtauksen pääosan, vaikka noidilla onkin parhaat ja teatraalisimmat efektit. Noidat näyttäytyvät vielä kohtauksen lopussa punomassa lisää juonia Macbethin ja skottien pään menoksi haihtuakseen taas uudelleen pimeyteen pahoja tekemään.  
Seuraavaksi toiminta siirtyy Macbethin linnaan, missä kuningas Duncan on sopivasti vieraana. Lady Macbeth yllyttää miestään murhaamaan kuninkaan voidakseen nousta Skotlannin valtaistuimelle. Väittely veriteosta, duetto Macbethin ja tämän vaimon kesken, on loisteliasta, hetkeksikään herpaantumatonta, ylivirittynyttä musiikkia, joka heijastaa hienosti hahmojen emotionaalista sekamelskaa. Kun kuninkaan murha paljastuu, yhtyvät kaikki vielä kohtauksen päätteeksi upeaan kuoroon vaatimaan itse kaikkivaltiasta Jumalaa rankaisemaan syyllistä. Häneltä menee siihen parin näytöksen verran aikaa.

Toisen näytöksen aluksi kohtaamme Lady Macbethin sairaalloisen vallan- ja murhanhimon vallassa. Hän laulaa ilmeisen kiihottuneena kuninkaallisesta valtikasta (O scettro, alfin sei mio!) ja siitä, miten Banquon on kuoltava, jottei tämän suku voisi anastaa Skotlannin kruunua Macbethiltä, sen laillis-rikolliselta haltijalta. Murhajuoni onkin jo hyvässä vauhdissa: ulkona murhaajien kuoro (Coro di sicari!) väijyy Banquoa pusikossa, mutta väijytys jää kehnoksi, koska murhamiehet sortuvat laulamaan tavalla, joka lähestyy tahatonta komediaa. Banquo ei kuitenkaan kuule murhaajakuoroa, sillä hän on liian keskittynyt laulamaan varoitusaariaa pojalleen. Se on paljon parempi kuin murhaajien laulu, mikä tarjoaa jälkimmäisille vain yhden lisäsyyn upottaa tikarinsa hänen lihaansa. Banquo kohtaa verisen loppunsa, mutta hänen poikansa pääsee pakoon.

Kaikki nämä murhat ovat hieman latistaneet Skotlannin ilmapiiriä, joten seuraavassa kohtauksessa Macbethin pariskunta yrittää piristää valtakuntaansa pirskeillä linnan juhlasalissa. Banquon haamu saapuu kuitenkin kuokkimaan. Muut kuin Macbeth eivät tosin pysty häntä näkemään, mutta kuninkaan kauhukohtaus onnistuu pilaamaan juhlaillallisen, joka päättyy siihen, että kaikki laulavat aikeistaan, asenteistaan ja siitä, miten Skotlannin yhteiskuntajärjestys ei ole kehuttava. Macbeth päättää lähteä konsultoimaan noitia. Hän laulaa siitä, kuinkas muutenkaan.

Kolmas näytös alkaa ehkä koko oopperan parhaalla kohtauksella, kun Macbeth saapuu noitien luolalle hakemaan näiltä lisävalaistusta kohtalonsa suhteen. Noidilla on alussa kokoontuminen, jossa he vertailevat jälleen pahantekokiintiöidensä täyttymistä, sekä myös groteski balettikohtaus, joka jätetään joskus näyttämöproduktioista pois. Yleensä kannatan balettien karsimista moderneista oopperaproduktioista, mutta Macbethin noitabaletti on infernaalisessa energiassaan säilyttämisen arvoinen, eikä ooppera ole sen kanssakaan liian pitkä. Noitien baletti on kymmenen minuuttia Verdin parasta balettimusiikkia, joka sopii mainiosti tunnelmaan. 
 Noidat kutsuvat esiin henkinäkyjä paljastamaan asioita Macbethille. Hän saa kuulla, että Macduff on vaarallinen, että kukaan naisesta syntynyt ei voi hänen kruunuaan uhata, ja että hänen valtansa Skotlannissa on turvattu, kunnes Birnamin metsä (Selva di Birna) kääntyy häntä vastaan. Macbeth laulaa sitten vaimonsa kanssa verenhimoisen dueton Macduffin suvun likvidoinnista päättäen kolmannen näytöksen herkullisen vainoharhaiseen murhanhimoon.

Neljännessä näytöksessä pääsevät ääneen Macbethin hirmuhallinnon uhrit. Englannin ja Skotlannin rajaseudulla vaeltaa Macduffin kera joukko skottilaisia pakolaisia. He tietysti laulavat sangen koskettavan kuoron isänmaataan kuristavasta tyranniasta. Mutta heidän onnensa on viimeinkin kääntymässä: sotilaallisen musiikin saattelemana ilmaantuu näkyviin jo aiemmin Skotlannista paennut Malcolm mukanaan englantilainen sotajoukko. He naamioivat itsensä Birnamin metsikön lehvillä ja risuilla vannoen loppua Macbethin valtakaudelle.

Seuraava yö on Macbethin linnassa levoton: henkisesti yhä epävakaammaksi käyvä Lady Macbeth on alkanut harrastaa unissakävelyä. Tämä karmea kohtaus on oopperan parhaita: zombimainen Lady Macbeth huojuu silmät selällään linnan varjoisilla käytävillä horisten houretta verestä, kuolemasta ja haudoistaan palaavista vainajista. (Miksi muuten ei kukaan ole vielä säveltänyt zombioopperaa? Elävien kuolleiden kuoro laulamassa ravinnokseen kaipaamastaan hermomassasta vasta olisi jotakin.)

Me varoitimme häntä syömästä liikaa haggista yötä vasten!

Pian tämän jälkeen tapaamme Macbethin eräästä pian turhaksi käyvän linnansa huoneista voivottelemassa tilannettaan. Erityisesti häntä vaivaa se, ettei hänen kuninkaalliseen monumenttiinsa varmaankaan tule kukaan kaivertamaan mukavia värssyjä, vaan pelkkiä kirouksia. No, sen siitä saa, kun uskoo kaikenmaailman random-nummiakkoja. Hätääntyneet hovineidit välittävät Macbethille tiedon, että somnambulistinen kuningatar on kuollut. Macbeth ottaa tiedon puolisonsa poismenosta sangen keveästi sanaillen lyhennetyn version nihilistisestä monologistaan: "La vita... che importa? È il racconto d'un povero idiota; vento e suono che nulla dinota!" Vasta tieto siitä, että Birnamin metsän on nähty liikkuvan, herättää Macbethin murjotuksestaan. Hän aseistautuu ja valmistautuu taistelemaan vallasta.

Viimeinen kohtaus otellaan tasangolla. Orkesteri jäljittelee kahakkaa trumpettien johdolla, ja Verdi saa aikaan omaperäisen taistelukohtauksen vaskisen fuugasävelmän muodossa. Macduff ja Macbeth miekkailevat kiivaasti kaksinkamppailussa, jonka tuoksinassa Macduff tulee paljastaneeksi, ettei teknisesti ottaen syntynyt äidistään, vaan että hänet leikattiin ulos. Ilmeisesti aihe on Macduffille läheinen, koska hän ottaa sen puheeksi jopa kesken hengenvaarallisen kaksintaistelun. Macbeth tajuaa tämän tiedon yhteyden pirulliseen ennustukseen ja tietää loppunsa koittaneen. Macduffin miekka lävistää kuninkaan, ja tämä kaatuu maahan viime henkäyksillään lauluun puhjeten. Hän kiroaa kruununsa ja kuolee. Siinä missä Shakespearen Macbeth päättyy tragedialle sopivan epävarmoissa tunnelmissa, ansaitsee draama Verdin ja Piaven mielestä eksplikoidun onnellisen lopun. Ooppera päättyy juhlavasti erinomaiseen loppukuoroon, joka tarjoaa voimallisen ja armollisen finaalin äärimmäisen dramaattiselle kertomukselle vallasta, kuolemasta ja petoksesta sekä epäreilun moniselitteisistä ennustuksista.

Verdin Macbeth on paras hänen varhaisista oopperoistaan, vauhdikas ja tiivis oopperaviihteen mestariteos, joka pitää otteessaan. Selkeytensä, nopeatahtisuutensa ja kiivaan dramatiikkansa sekä verraten lyhyen kestonsa vuoksi se on hyvä ooppera myös aloitteleville oopperan ystäville tai tuttaville varsinkin, jos näillä on viehtymystä makaaberiin kuvastoon.

Giuseppe Verdi:

Macbeth. Nelinäytöksinen ooppera.

Piero Cappucilli – Macbeth

Nicolai Ghiaurov – Banquo

Shirley Verrett – Lady Macbeth

Plácido Domingo – Macduff

Antonio Sastavano – Malcolm

Stefania Malagú – Lady Macbethin seuraneiti

Carlo Zardo – Lääkäri

Giovanni Foiani – Macbethin palvelija

Alfredo Marinotti – Salamurhaaja

Sergio Fontana – Harold

Alfredo Giacomotti, Maria Fausta Gallamini, Massimo Bortolotti – aaveita

Lisäksi kuorolaisia ja pienoisrooleja: noitia, lähettejä, ylimyksiä, maanpakolaisia, murhaajia, sotilaita, bardeja, tuulenhenkiä, aaveita.

Coro e Orchestra del Teatro alla Scala, Milano;

Romano Gandolfi, kuoronjohtaja;

Claudio Abbado, kapellimestari.

Deutsche Grammophon (2 CD), äänitetty Milanossa 1976.

Tämä Milanon Centro Telecinematografico Culturalessa vuonna 1976 tehty taltiointi toisintaa edellisenä vuonna La Scalaan tuodun Macbeth-produktion. En löydä tästä äänitteestä oikein mitään moitittavaa: se on alusta loppuun loistava. Claudio Abbado pitää draaman korkealla, mutta hillitsee oopperaa sortumasta melodraamaan, mikä on tämän teoksen kohdalla todellinen vaara. Pidän toisaalta ylettömyydestä, mutta pidän myös tyylikkyydestä, ja tämä levytys on tietyssä ihmisläheisessä vakavuudessaan suhteellisen lähellä sitä, mitä nykyään ajattelemme Shakespearen parhaiksi puoliksi.

Laulajat ovat johdonmukaisen erinomaisia. Piero Cappucillin Macbeth on kärsivä ja riivattu hahmo, jonka sekoilu kuulostaa vähemmän mielipuolelta kuin pohjimmiltaan hyvältä mieheltä, joka antaa periksi alhaisemmille vieteilleen ja joka todella kauhistelee omia tekojaan. Shirley Verrett on Lady Macbethinä niinikään vallanhimon juovuttama, perimmältään käytännönläheinen henkilö. Tämä rooli on toki lähtökohtaisesti hysteerisempi, ja toki esityksessä kuullaan kunnon hurlumheitä, mutta tunnelma pysyy tehokkaan, jopa vangitsevan intiiminä. Kaikkein pöhköin teatraalisuus ei pääse kovin usein valloilleen, mikä tekee tästä Macbethistä varsin hienovaraisen tulkinnan. Näiden kahden solistin duetot ovat ilmiömäisen intiimejä: niistä saattaa todella uskoa, että nämä henkilöhahmot ovat kunnianhimoinen, toistensa häikäilemättömyyttä ja pahimpia puolia ruokkiva perverssi aviopari.

Macbethin ja Ladyn roolit ovat tiiviin oopperan mittavimmat, mikä tekee muista väistämättä sivuhahmoja. Sivurooleihinkin on tosin saatu huomattavan nimekkäät solistit Bulgariasta ja Espanjasta. Nicolai Ghiaurov (oik. Nikolai Gjaurov, mutta hän käytti itse italialaistettua muotoa) ja Plácido Domingo kuullaan molemmat voimiensa ja taitojensa huipulla, ja he tekevät tehokkaan säväyksen niinä hetkinä kuin heille sellaiset suodaan. Domingon Macduffin hellä valituslaulu neljännessä näytöksessä on todella upea, ja Verdin tähän kirjoittama omituisen ilomieliseltä kuulostava sävelmä saa koskettavaa voimaa.

Tämä Macbeth ei ole ihan Shakespearea, mutta se on täyttä Verdiä, ja erinomaisen menestyksekäs, henkilödraamassa loistava tulkinta rohkean omaperäisestä klassikkosovituksesta. Korkkealuokkaista oopperaviihdettä. Lisäksi tämän levyn mukana saa täyden, monikielisen libreton, mitä ei ikävä kyllä voi tänä päivänä pitää enää selviönä.