Bruckner: Sinfonia nro 8

Anton Brucknerin (1824–1896) kahdeksas sinfonia jäi viimeiseksi, jonka hän sai valmiiksi. "Valmis" on tietysti Brucknerin sinfonioiden kohdalla moniselitteinen käsite, sillä tästäkin teoksesta säveltäjä jätti jälkeensä useamman kuin yhden version.

Kaikki versiot mukaan lukien sävelsin yli kaksikymmentä sinfoniaa!

Neljäs on Brucknerin sinfoinioista ehkä helpoimmin lähestyttävä, kahdeksas taas massiivisin. Se on ehkä paras esimerkki Brucknerin kumulatiivisesta sävellystavasta, jossa kaikki musiikkiaines tuntuu rakentuvan arkkitehtonisesti päällekkäisiksi kerroksiksi sekä äänellisesti, draamallisesti että käsitteellisesti. Tätä on hieman vaikea selittää, sillä Bruckner on kontrapunaalisesta kompleksisuudestaan ja hienostuneisuudestaan huolimatta säveltäjä, jonka teokset pitää kokea, mutta toinen mieleen tuleva vertauskuva on hidas, vomistuva polte, joka finaalissa kohoaa maailmoja polttavaksi kokoksi. Kahdeksas sinfonia on voimassaan raivokkaan musertava: sen finaalin ensimmäinen minuutti on järisyttävä, alkuvoimainen ja silti elegantti tuomioryöppy, joka aina onnistuu ravistelemaan minua ytimiä myöten. Ei ole ihme, että tämän sinfonian yleisin lisänimi (jolla ei ole mitään tekemistä Brucknerin itsensä kanssa; hän omisti teoksen keisari Frans Joosefille) on Apokalyptinen.

Sinfonia vertautuu draaman kaarensa ansiosta romanttisen tradition ns. taistelusinfonioihin, joissa kuljetaan pimeydestä kohti valoa. Tunnettuja lajityypin edustajia ovat Beethovenin viides ja Brahmsin ensimmäinen sinfonia. Bruckner on melankoliassaan tunnelman osalta lähempänä Brahmsia, mutta hänen musiikissaan on vähemmän suuria melodioita ja enemmän arvoitusta. Brucknerin kahdeksannen sinfonian kamppailu kuulostaa etsinnältä, joka päättyy vääjäämättömään vastaukseen. Se ei ehkä ole toivottu vastaus, mutta se selkeyttää kaiken.

Sinfonia alkaa mystisellä ja levottomalla allegrolla, joka päättyy kauhistuttaviin, tyhjään haihtuviin iskuihin. Musiikki tuntuu kuolevan sellaisella lopullisuudella, jota voi verrata Tšaikovskin Pateettisen sinfonian finaaliin. Se on sinfonian avausosassa aidosti yllättävä käänne, jossa soi syvä murhe.
 Toinen osa on massiivinen bruckneriaaninen (tarpeetonta sinänsä käyttää tuota sovelluksiltaan rajallista adjektiivia hänen omien sävellystensä kohdalla, mutta tällainen osa on hänelle tyypillinen, ja siitä voi löytää vaikutteita mm. Sibeliuksen varhaisista sinfonioista) scherzo, joka nojaa laajojen suvantojaksojen katkomalle toisteiselle rytmiikalle.
 Kolmas osa on sinfoniakirjallisuuden suuria adagioita, pidempi kuin monet kokonaiset sinfoniat. Se on tunnelmaltaan kaipaava ja vaihtelee hehkuvasta nostalgiasta synkkyyteen.    
  Kaikista Brucknerin loppuun saattamista sinfonioista kahdeksas on synkin ja surullisin, ja etsinnän päättävä lopetus on pikemmin vapauttava kuin voittoisa. Kirjoitin jo edellä finaalin ensiminuutin järkyttävästä tuhovoimasta, ja tuo minuutin jakso on epäilemättä sinfonian roviomainen huippuhetki, mutta finaalin loppuosa on myös hyvin vaikuttava. Finaali kokoaa yhteen sinfonian eri osien pääteemat sen jälkeen, kun vaskien raivokas rovio on puhdistanut ilman. Seuraa hiljaisempia jaksoja, joissa on pastoraalisempia, hetkellisesti jopa heleitä sävyjä, joita vaskien liekit aika ajoin hätyyttelevät. Synkillä seuduilla käynyt sinfonia päättyy valoon, muttei ehkä kovin lempeään sellaiseen. Arvoitus ratkeaa, muttei välttämättä lohdullisimmalla mahdollisella tavalla. Bruckner oli vilpittömän harras katolinen, joka näki ainakin jotkut työnsä teologisessa valossa, eikä sellainen tulkintasuunta kuulijan kokemuksesta riippuen ole kahdeksannen sinfonian kohdalla ainakaan poissuljettu.

Brucknerin musiikista puhuessa on vaikeata välttää suuria sanoja, jotka voivat kuulostaa tyhjiltä ja järjettömän mahtipontisilta, mutta tämän säveltäjän kohdalla muu tuntuisi vähättelyltä. On hyvin yksilöllistä, miten tällaiseen sävellystapaan suhtautuu. Monen mielestä Brucknerin musiikki on tuskastuttavan junnaavaa ja tukahduttavan raskasta. Minusta se on hellittämättömän kiehtovaa, voimakasta ja vaikuttavaa, kaikin tavoin suurta musiikkia. Niin hullulta kuin se vaikuttaakin, on tämä muutoin niin yksinkertainen, mielikuvitukseton ja lattea itävaltalainen urkuri, jonka ulkomuoto tuo mieleen Halloween-maskin, visionääri, ja hänen kahdeksas sinfoniansa mitä suurimmassa määrin visio. Se on 19. vuosisadan suuria sinfonioita ja huikeimpia kuulemiani koko sävellystyypin edustajia.

Minulle mieluisin taltiointi tästä sinfonisesta jättiläisestä on Herbert von Karajanin Wienin-levytys vuodelta 1988. Tällä kertaa kuitenkin päivämäärästä johtuen otan käsittelyyn varhaisemman esityksen. Tänään, 17.10.2014, tulee täyteen tasan 70 vuotta Wilhelm Furtwänglerin Wienissä tekemästä Brucknerin kahdeksannen taltioinnista.

Wilhelm Furtwängler tuijottamassa jähmettyneenä historian virtaa.

Wilhelm Furtwängler (1886–1954) on 1900-luvun suuria kapellimestareita. Hän olisi varmasti paljon tunnetumpi, ellei olisi kuollut juuri stereon kulta-ajan sarastaessa. Vuosisadan ensimmäisen puoliskon saksalaisista kapellimestareista Furtwängler oli arvostetuin ja kuuluisin. Epäpoliittinen ja taiteellisesti avarakatseinen muusikko päätti pysyä Saksassa läpi natsidiktatuurin nousun ja tuhon, kun monet muut joutuivat muuttamaan ja pakenemaan. Tämä valinta ei voi olla tekemättä Furtwängleristä ainakin hieman ambivalenttia hahmoa. Hän inhosi natseja ja yritti puolustaa juutalaisia muusikoita ja modernistisia säveltäjiä; hän ei maanittelusta tai uhkauksista huolimatta liittynyt puolueeseen eikä koskaan tehnyt natsitervehdystä tilanteissa, joissa etiketti olisi sellaista vaatinut; hän kieltäytyi johtamasta Horst-Wessel-Liediä ja muita natsien poliittisia hymnejä; hänen vaatimuksestaan Berliinin filharmonikot asetettiin poikkeustapaukseksi, jolta ei muiden orkesterien tapaan vaadittu henkilöstön rodullista arjalaisuutta. Hän jopa kävi raivokkaan ja kovaäänisen riidan Schönbergin, Hindemithin ja Mendelssohnin meriiteistä audienssissa Hitlerin kanssa. Mutta hän myös päätti jäädä Saksaan Berliinin filharmonikkojen ylikapellimestariksi, mikä mahdollisti natseille hänen käyttämisensä kulttuurisessa propagandassa. Se, miten paljon henkilökohtaisia erityisvapauksia hänelle sallittiin, kertoo hänen arvostaan propagandan välineenä natsihallinnon silmissä. Goebbels kirjoittaa päiväkirjassaan naiiveista taiteilijoista, jotka voidaan ostaa muutamilla erivapauksilla, tarkoittaen tällä Furtwängleriä.

Sodan jälkeen Furtwängler joutui monen muun tavoin juridiseen denatsifikaatioprosessiin, jossa hänet vapautettiin lopulta kaikista syytteistä. Loppupuheenvuorossaan Furtwängler puolusti voimakkaasti valintaansa pysyä Saksassa läpi kolmannen valtakunnan karmean elinkaaren. Hän sanoi halunneensa puolustaa saksalaista musiikkia ja kulttuurielämää, sen tasoa ja sisältöä:

"...eikö tosiaan Himmlerin Saksassa olisi saanut soittaa Beethovenia? Eikö hän [näin väittävä] käsitä, että koskaan eivät ihmiset ole tarvinneet Beethovenia enemmän, janonneet enemmän kuulla Beethovenia ja hänen vapauden ja inhimillisen rakkauden sanomaansa, kuin nämä saksalaiset, joiden oli elettävä Himmlerin terrorin ikeessä? En kadu, että jäin heidän luokseen."

Tämä Brucknerin kahdeksannen sinfonian taltiointi on kolmannen valtakunnan lopulta, lokakuulta 1944, jolloin loppuun oli enää alle vuosi. Puolen vuoden kuluttua suurpommitus tuhosi Wienin valtionoopperan. Jos tässä haluaa jotain symboliikkaa nähdä tai äänityksellä kuulla, niin sen kun. 

Anton Bruckner:

Sinfonia nro 8 C-molli.

(Haasin versiosta muokannut Furtwängler)

Wiener Philharmoniker, Wilhelm Furtwängler.

Musical Concepts (alk. Itävallan radio), äänitetty Wienissä 17.10.1944. 77 min 36 sek.

Tätä taltiointia mainostetaan uudelleenjulkaisun kannessa "legendaariseksi". Tunnettu ja arvostettava se ainakin on. Itävallan radio äänitti konsertin magneettinauhalle, joka kesti loppusodan ja on sittemmin julkaistu useampia kertoja eri tavoin käsiteltynä. Se kuulostaa tällä remasteroinnilla sota-ajan äänitteeksi todella hyvältä. Jousisoinnissa on vihlaisuja, ja tutti-soitossa massalta puuttuu paras terä. Toisaalta vaskissa on terävyyttä joskus liiankin kanssa. Kaiken kaikkiaan äänenlaatu on kuitenkin ajan ja olosuhteet huomioon ottaen hyvä ja sävykäs.

Tulkinta on ainutlaatuinen ja osoittaa, että Furtwängler on mitä ilmeisimmin ansainnut häntä kohdanneen ylistyksen, jos konserteissa syntyi tasaisesti tällaista jälkeä. Brucknerin musiikkiin on tuskin koskaan ladattu enemmän energiaa suuremmalla taidolla. Kliimaksit ovat kauttaaltaan järisyttäviä, mutta vaikutelma ei silti äidy uuvuttavaksi. Kapellimestari on kuin kotonaan sinfonian haastavissa rakenteissa. Pitkien osien pitäminen koossa toimivan liike-energian annostelun kera on vaikeaa, ja Bruckner voi hyvissäkin käsissä hapuilla joitakin hetkiä pitkästyttävässä päämäärättömyydessä. Furtwänglerin komennossa sellaisia hetkiä ei tule. Ensi kerran tämän levyn kuultuani hämmästyin sitä, miten lyhyeltä ja täydeltä siihen käyttämäni aika tuntui. Tämä ei tarkoita, että esitys päästäisi vähällä: kyseessä on intensiivisen tunteikas tulkinta, jossa kaipuu ja suru on väliin pakahduttavaa. Mutta etenemisessä on välttämätön ja hyvässä mielessä upottava tuntu. Finaali, joka on ambiguiteetissaan hieman vastakkainen romanttiselle traditiolle, on vaikea saada onnistumaan, ja siinä Furtwängler on ehkä vahvimmillaan. Brucknerin kahdeksas soi Wienissä 70 vuotta sitten raastavana kamppailuna, josta selvitään elämän suuntaa muuttavalla haavoittumisella. Musiikki on synkkää, tuskaista, ylevän depressiivistä ja tarvittaessa täynnä lumoavaa traagista hehkua, etenkin Adagiossa, joka on Furtwänglerin käsissä mykistävä.

Kyseessä on huipputason tulkinta, jonka ilmeinen auktoriteetti ei nouse päähän. Jos tämä Bruckner-musisoinnin mestariteos olisi tehty vielä hieman paremmissa oloissa paremmalla tekniikalla, voisi se hyvin olla ylittämätön sarallaan. Furtwänglerin näkemys Brucknerin suurimmasta sinfoniasta on unohtumaton, syvän inhimillinen ja tinkimättömän ankara. Se ei vanhene.