Tätä kirjoitettaessa on ovella perin harvinainen astronominen tapahtuma. Keskiviikkona 6.6.2012 voi oikeissa paikoissa seurata Venuksen kulkua auringon editse.
Tämän planetaarisen erikoisuuden innoittamana otan käsittelyyn Gustav Holstin (1874 - 1934) tunnetuimman teoksen, Planeetat-sarjan.
Brittiläisen Gustav von Holstin (isä oli ruotsalainen, mutta poika pudotti preposition sukunimestään isänmaallisuuden puuskassa ensimmäisen maailmansodan aikana) niukanpuoleisesta tuotannosta on päässyt kansainvälisiin orkesteriohjelmiin pysyvästi vain vuosina 1914-17 sävelletty seitsenosainen orkesterisarja (jossa on pieni osa sanattomalle kuorolle) Planeetat. Se on loistelias ja nerokas teos, joka pursuaa upeaa orkestraatiota, mahtavia melodioita ja ainutlaatuista ilmapiiriä. Se on syvällisen tyydyttävä teos, ja yleisöllä on tapana rakastaa sitä.
Levynkansissa Planeetat saa usein (aina) astronomisen kuvituksen, tyypillisesti ainakin Saturnuksen. Holstia ei kuitenkaan innoittanut faktapohjainen astronomia, vaan astrologia. Yleisesti ottaen sangen härömieliseltä vaikuttava säveltäjä innostui horoskoopeista, intialaisesta populaarimystiikasta ja muusta typerästä hölynpölystä - mutta jos tuloksena on tällainen mestariteos, oikeuttaa se huuhaahörhöilynkin. Mikään ei tietenkään pakota kuuntelemaan sarjaa astrologisena tai planetaarisena kuvauksena. Itse olen toisinaan mieltänyt teoksen osat samannimisten kreikkalais-roomalaisten jumalten musikaalisiksi muotokuviksi.
Sarja alkaa aggressiivisella ja julmalla Marsilla, jonka säälimätön militäärisyys ja painostavuus lienee saanut synkkää innoitusta säveltämisen aikaan raivonneesta ensimmäisestä maailmansodasta. Mars on kurinalaisen aggression orgia, mahtavaa, iskevää ja oivaltavaa sotamusiikkia, jossa on häivähdys avaruutta.
Venus (mytologiassa Marsin puoliso, kuten koulujen klassillisen mytologian tunneilta varmasti kaikki muistamme) tuo suuren kontrastin. Hento, lempeä ja rauhaisa Venus soi hiljaisesti, kuulaasti ja armahtavasti. Se on teoksen kaunein osa, joka ei kertaakaan lankea sentimentaalisuuteen, vaan säilyttää sen lumoavan avaruudellisen tunnun, joka huokuu teoksen jokaisesta osasta.
Kaksi avausosaa antavat yhdessä mahtavan näytteen Holstin skaalasta, kyvystä hyödyntää orkestraalisia efektejä teoksessa, joka ei kuitenkaan ole vain latteaa erikoistehostetta.
Merkurius on asiaankuuluvan merkuriaalisesti vempuloiva pikainen scherzo, jonka kuuleminen saa aina hyvälle tuulelle. Hellät triangeliniskut ovat suorastaan riemastuttavia.
Jupiter on sarjan ylväs keskusosa, joviaali ja jalo orkestraation taidonnäyte, jonka kuolematonta hymnimäistä melodiaa ei kerran kuultuaan voi unohtaa. Holst sovittikin suositun sävelmän erilliseksi isänmaalliseksi lauluksi I Vow to Thee, My Country.
Teoksen jälkimmäinen puolisko on arvoituksellisempi ja mystisempi eikä yhtään vähemmän tenhoava. Saturnus yhdistyy sarjassa vanhuuteen, ja jotain seesteistä hidastumista se kiistatta henkii. Uranus ja Neptunus päättävät sarjan vaikuttavaan mysteeriin, ja päätösosa saa lisätehoa sanattomasta naiskuorosta.
Planeettojen suuren suosion takia ei levytyksistäkään ole pulaa. Tarkastelen nyt tilasyistä vain kahta hallussani olevista Planeetat-albumeista.
Holst: Planeetat. Orchestre symphonique de Montréal, Charles Dutoit. Decca, äänitetty Montrealissa 1986.
Tämä levytys on suurenmoisen yksityiskohtainen, vapautunut ja vaivaton. Sen selkeys tekee oikeutta Holstin nerokkaalle orksestraatiolle. Suurenmoisen todentuntuiseen ja välittömään äänitykseen on kaikki perusteet, sillä esitys on ensiluokkainen. Dutoit ei tarjoa raskasta tulkintaa, ei ainakaan sellaista, jonka erityisemmin panisi merkille. Joka ainoa osa, jokainen käänne kuullostaa korostamattoman luontevalta ja luonnolliselta. Orkesteri tuntuu olevan jatkuvasti elementissään. Täähän levytykseen uppoaa vaivattomasti, se ikään kuin pakottaa hyväksymään itsensä täysin.
Holst: Planeetat. Berliner Philharmoniker, Herbert von Karajan. Deutsche Grammophon, äänitetty Berliinissä 1981.
Berliiniläiset eivät jää juuri huonommiksi. Tämä levytys on 80-luvun Herbert von Karajanin varhaisdigitaalisen henkilökultin, Karajan Gold -sarjan ajalta huvittavine kultapäällyksisine kansilehtineen. Esitys on kuitenkin priimaa, itse asiassa se erottuu persoonallisena tulkintana edukseen markkinoilla, joilla on hyvin paljon toisiaan muistuttavia Planeettoja. Karajan käy teokseen kiinni rohkeasti, aivan kuin kyseessä olisi uusi sävellys, johon ei liity esitystraditiota ja yleisön erityisiä ennakko-odotuksia. Lähestymistapa on erittäin palkitseva. Tässä tulkinnassa on persoonaa, ja se kestää hyvin peräkkäisiäkin kuunteluja. Äänityksessä on massan ja tilan tuntua. Marsin vasket vavisuttavat, ja Venuksessa on tässä versiossa jopa ainakin vihjaus aistillisen rakkaudenkin suuntaan. Jupiter on pikemminkin mahtava kuin joviaali, ja tässä osassa berliiniläisten puupuhaltimet pääsevät loistamaan. Tämä tulkinta on tuore ja omaperäinen eikä antaudu saman tien pyhitetylle brittiläiselle esitystraditiolle, joka minusta latistaa Planeettojen moni-ilmeisyyttä. Teoksen lopetus on kuulemistani versioista paras.
Minun olisi mahdotonta valita näistä levytyksistä vain toista, jonka kanssa elää. Molemmat ovat niin hienoja, että valinta niiden kesken kestäisi ainakin seuraavaan Venuksen ylikulkuun (2117) saakka. Ainoa moite on se, että molemmat CD:t kitsastelevat tarjoamansa musiikin suhteen. Kun kesto on vain 52 minuuttia, mahtuisi mukaan vielä noin puolen tunnin edestä esim. Holstin vähemmän tunnettuja teoksia. Siihen mahdollisuuteen olisi kannattanut tarttua.
keskiviikko 30. toukokuuta 2012
maanantai 28. toukokuuta 2012
Cherubini: Alkusoittoja
Ketä aikalaissäveltäjää Beethoven arvosti eniten? Vastaus on yllättävä. Firenzeläissyntyinen, Pariisissa oopperaan keskittyneen uran luonut Luigi Cherubini (1760 - 1842) on lähes tyystin unohdettu, vaikka Beethovenin lisäksi myös ainakin Mendelssohn ja Weber arvostivat hänet hyvin korkealle.
Cherubini teki tahtomattaan sangen mielenkiintoisen uran: hän muutti Pariisiin ryhtyäkseen oopperasäveltäjäksi vuonna 1788. Ajoitus ei juuri suosinut itsenäisiä kaunotaiteita: suuri vallankumous puhkesi seuraavana vuonna, ja hirmuvaltaan luisuneen vallankumoushallinnon alaisuudessa taiteilijoiden tuli tuottaa opettavaisia ja propagandistisia teoksia, joissa yleinen teema oli viattomien ja hyveellisten vankien tai muiden uhrien pelastamien tyrannien mielivallalta - aihe, jonka tunnetuin ilmentymä on Beethovenin Fidelio. Vallankumouksen ja sitä seuranneen hirmuvallan aikaiset taidestandardit vaativat lapsellisen osoittelevaa oopperaa, jonka teatraalinen yliampuvuus on huvittavaa jopa oopperan maailmassa: Cherubinin ooppera Eliza sijoittuu Alpeille, ja se huipentuu kohtaukseen, jossa sankarit pelastautuvat äärimmäisen kätevästi ajoitetun lumivyöryn kyydissä.
Joka tapauksessa yleisö tykästyi Cherubinin dramaattiseen musiikkiin, ja hän saavutti huomattavaa menestystä Pariisin oopperassa. Säveltäjä ei kuitenkaan enää vuosisadan vaihtuessa saanut aikaiseksi aiempien kaltaisia näyttämömenestyksiä, ja siirtyi säveltämään uskonnollista musiikkia. Se saavutti suurta arvostusta ainakin asiantuntijoiden keskuudessa - Schumann ja Brahms ihastuivat Cherubinin messuihin - mutta suuri yleisö alkoi vähitellen unohtaa ennen rakastamansa säveltäjän. Se saattoi tehdä Cherubinista katkeran, ja vanhemmiten hän oli tunnettu tasaisesta luonteestaan: aina pahalla päällä. Hector Berlioz joutui riitaan ikääntyvän säveltäjän kanssa ja esitti tämän elämäkerrassaan jähmettyneenä fossiilina. Cherubini on kuolemansa jälkeen jäänyt lähes täydelliseen unohdukseen. Onko unohdus ansaittu, ja onko Beethovenin ihailulla perustaa? Tarkastellaan siis valikoimaa Cherubinin ooppera-alkusoittoja (ja yhtä muutakin) näytteinä hänen tuotannostaan.
Cherubini: Alkusoittoja. Academy of St. Martin in the Fields, Sir Neville Marriner. EMI, äänitetty Lontoossa 1991.
Levyllä on kahdeksan alkusoittoa, joista seitsemän on peräisin oopperoista. Kahdeksas, nimeltään yksinkertaisesti Konserttialkusoitto, on tilausteos Lontoon filharmoniselle seuralle. Valikoima tuo esiin Cherubinin lahjat ja myös joitakin hänen heikkouksiaan. Alkusoitot osoittavat erinomaista rakenteiden ja usein todella hyvää draaman tajua. Toisaalta niissä on toisinaan myös liikaa pituutta musiikillisen aineksen kantokykyyn nähden, kehittely äityy pidemmän päälle puuduttavaksi ja paikoitellen on havaittavissa myös silkkaa innoituksen puutetta.
Kokoelman parhaat alkusoitot ovat Les deux Journées, Médée ja Anacréon. Les deux Journées, säveltäjän suurin näyttämömenestys, voittaa kuuntelijan heti puolelleen erinomaisella alkusoitollaan, jonka soisi löytävän useammin tiensä konserttiohjelmistoihinkin. Siinä on kunnolla vääntöä, käänteitä, vaaraa ja riemua, ja loppuhuipennus on hyvin vakuuttava.
Médée, joka perustuu kreikkalaiseen tragediaan, on taas synkän ja juhlallisen dramaattinen - hyvin vaikuttava ja korutonkin alkusoitto, johon on saatu myrskyisää epätoivoa.
Anacréon on kokoelman teoksista kepein. Se on erittäin viehkoa ja iloisen huoletonta musiikkia, josta välittyy hilpeä tunnelma.
Muissakin alkusoitoissa on kiistatta ansionsa. Eliza sisältää kauniin pastoraalisia kohtia ja alkaa hyvin, vaikka muuttuukin lopussa hieman jankkaavaksi. L'Hôtellerie portugaise on hupaisa ilottelualkusoitto, jolle liki kymmenen minuutin kesto tosin on hieman ylimitoitettu. Faniska alkaa kiehtovasti ja kehittyy vakavien ja hilpeiden sävyjen vuorotteluksi. Les Abencérages taas vaikuttaa hieman maneerien jähmettämältä.
Kokoelman heikoin esitys on ehdottomasti Konserttialkusoitto. Se alkaa lupaavasti ja onnistuu tosin esittelemään Cherubinin orkestroijantaitoja, mutta sen musiikillinen aines ei yksinkertaisesti kanna juuri kehittelyä pidemmälle. Marriner ja orkesteri yrittävät tämän ulkokohtaisen teoksen kohdalla parhaansa, ja se auttaa, muttei pelasta teosta, johon ehtii kymmenen ja puolen minuutin kuluessa kyllästyä turhan useasti.
Kautta linjan on havaittavissa osoituksia Cherubinin kiistattomasta taituruudesta: hän käsittelee orkesteria itsevarmasti ja hienovireisesti, kehittely on taidokasta, ja muutamissa kohdissa draama todella yllättää ja tempaa kuuntelijan mukaansa. Levyä yhteen menoon kuunneltaessa Cherubinin kehittelyt alkavat kuitenkin muistuttaa toisiaan ja vaikuttaa ylipitkiltä. Teoksissa on käytetty mielikuvitusta, taitoa ja kekseliäisyyttä, mutta verrattuna esim. säveltäjän aikalaisina vaikuttaneisiin Beethoveniin ja Berlioziin, puuttuu Cherubinista tietty lämpö ja inhimillisyys. Teokset toimivat yksittäisinä alkusoittoina, mutta putkeen kuunneltuina ne alkavat kuulostaa liikaa toistensa kaltaisilta tuotteilta.
Marriner johtaa alkusoitot hienovaraisesti. Tämä tuo esiin Cherubinin kyvyn luoda tunnelmaa sointiväreillä ja mahdollistaa yksityiskohtien helpon ja palkitsevan havainnoinnin, mutta muutamissa tapauksissa se myös heikentää draamaa, joka voisi toimia vieläkin paremmin. Esimerkiksi Anacréon kuulostaa kaikesta viehättävyydestään huolimatta välillä liian ohuelta, varovaiselta ja läpikuultavalta. Marriner voisi käyttää rohkeampia ja rajumpiakin otteita, sillä nykyisellään draama on välistä hieman kylmää, sellaista jota tajuaa havainnoivansa arvostavasti, mutta intohimottomasti ulkopuolelta.
Cherubini on tämän kokoelman perustella ehdottomasti erittäin taitava säveltäjä, mutta hänen musiikissaan on piirteitä, jotka eivät ole kestäneet aikaa vaurioitta. Kun ooppera-alkusoitossa on niin paljon kehittelyä, että se alkaa kuulostaa akateemiselta, pitäisi tehdä jotakin ja nopeasti. Cherubinissa on draamaa, mutta siitä puuttuu välitön emootio, joka tekee Beethovenin musiikista paljon elävämpää, eikä siinä ole volatiliteettia, joka vangitsee kuulijan Berliozissa. Beethoven oli varmasti oikeassa ihaillessaan Cherubinin teknistä taituruutta ja kykyä tehdä musiikilla vaivattomasti mitä haluaa - mutta liian usein Cherubini haluaa vain kehitellä sitä tarjoamatta riittävän vaikuttavaa lopputulosta, jotta prosessi tuntuisi palkitsevalta.
Cherubini ystävänsä Ingres'n maalaamana. Säveltäjän kunniaksi on sanottava, että hän tajusi, miten naurettavalta hänen päätään sukimaan maalattu muusa näytti eikä pitänyt lopputuloksesta. |
Joka tapauksessa yleisö tykästyi Cherubinin dramaattiseen musiikkiin, ja hän saavutti huomattavaa menestystä Pariisin oopperassa. Säveltäjä ei kuitenkaan enää vuosisadan vaihtuessa saanut aikaiseksi aiempien kaltaisia näyttämömenestyksiä, ja siirtyi säveltämään uskonnollista musiikkia. Se saavutti suurta arvostusta ainakin asiantuntijoiden keskuudessa - Schumann ja Brahms ihastuivat Cherubinin messuihin - mutta suuri yleisö alkoi vähitellen unohtaa ennen rakastamansa säveltäjän. Se saattoi tehdä Cherubinista katkeran, ja vanhemmiten hän oli tunnettu tasaisesta luonteestaan: aina pahalla päällä. Hector Berlioz joutui riitaan ikääntyvän säveltäjän kanssa ja esitti tämän elämäkerrassaan jähmettyneenä fossiilina. Cherubini on kuolemansa jälkeen jäänyt lähes täydelliseen unohdukseen. Onko unohdus ansaittu, ja onko Beethovenin ihailulla perustaa? Tarkastellaan siis valikoimaa Cherubinin ooppera-alkusoittoja (ja yhtä muutakin) näytteinä hänen tuotannostaan.
Cherubini: Alkusoittoja. Academy of St. Martin in the Fields, Sir Neville Marriner. EMI, äänitetty Lontoossa 1991.
Levyllä on kahdeksan alkusoittoa, joista seitsemän on peräisin oopperoista. Kahdeksas, nimeltään yksinkertaisesti Konserttialkusoitto, on tilausteos Lontoon filharmoniselle seuralle. Valikoima tuo esiin Cherubinin lahjat ja myös joitakin hänen heikkouksiaan. Alkusoitot osoittavat erinomaista rakenteiden ja usein todella hyvää draaman tajua. Toisaalta niissä on toisinaan myös liikaa pituutta musiikillisen aineksen kantokykyyn nähden, kehittely äityy pidemmän päälle puuduttavaksi ja paikoitellen on havaittavissa myös silkkaa innoituksen puutetta.
Kokoelman parhaat alkusoitot ovat Les deux Journées, Médée ja Anacréon. Les deux Journées, säveltäjän suurin näyttämömenestys, voittaa kuuntelijan heti puolelleen erinomaisella alkusoitollaan, jonka soisi löytävän useammin tiensä konserttiohjelmistoihinkin. Siinä on kunnolla vääntöä, käänteitä, vaaraa ja riemua, ja loppuhuipennus on hyvin vakuuttava.
Médée, joka perustuu kreikkalaiseen tragediaan, on taas synkän ja juhlallisen dramaattinen - hyvin vaikuttava ja korutonkin alkusoitto, johon on saatu myrskyisää epätoivoa.
Anacréon on kokoelman teoksista kepein. Se on erittäin viehkoa ja iloisen huoletonta musiikkia, josta välittyy hilpeä tunnelma.
Muissakin alkusoitoissa on kiistatta ansionsa. Eliza sisältää kauniin pastoraalisia kohtia ja alkaa hyvin, vaikka muuttuukin lopussa hieman jankkaavaksi. L'Hôtellerie portugaise on hupaisa ilottelualkusoitto, jolle liki kymmenen minuutin kesto tosin on hieman ylimitoitettu. Faniska alkaa kiehtovasti ja kehittyy vakavien ja hilpeiden sävyjen vuorotteluksi. Les Abencérages taas vaikuttaa hieman maneerien jähmettämältä.
Kokoelman heikoin esitys on ehdottomasti Konserttialkusoitto. Se alkaa lupaavasti ja onnistuu tosin esittelemään Cherubinin orkestroijantaitoja, mutta sen musiikillinen aines ei yksinkertaisesti kanna juuri kehittelyä pidemmälle. Marriner ja orkesteri yrittävät tämän ulkokohtaisen teoksen kohdalla parhaansa, ja se auttaa, muttei pelasta teosta, johon ehtii kymmenen ja puolen minuutin kuluessa kyllästyä turhan useasti.
Kautta linjan on havaittavissa osoituksia Cherubinin kiistattomasta taituruudesta: hän käsittelee orkesteria itsevarmasti ja hienovireisesti, kehittely on taidokasta, ja muutamissa kohdissa draama todella yllättää ja tempaa kuuntelijan mukaansa. Levyä yhteen menoon kuunneltaessa Cherubinin kehittelyt alkavat kuitenkin muistuttaa toisiaan ja vaikuttaa ylipitkiltä. Teoksissa on käytetty mielikuvitusta, taitoa ja kekseliäisyyttä, mutta verrattuna esim. säveltäjän aikalaisina vaikuttaneisiin Beethoveniin ja Berlioziin, puuttuu Cherubinista tietty lämpö ja inhimillisyys. Teokset toimivat yksittäisinä alkusoittoina, mutta putkeen kuunneltuina ne alkavat kuulostaa liikaa toistensa kaltaisilta tuotteilta.
Marriner johtaa alkusoitot hienovaraisesti. Tämä tuo esiin Cherubinin kyvyn luoda tunnelmaa sointiväreillä ja mahdollistaa yksityiskohtien helpon ja palkitsevan havainnoinnin, mutta muutamissa tapauksissa se myös heikentää draamaa, joka voisi toimia vieläkin paremmin. Esimerkiksi Anacréon kuulostaa kaikesta viehättävyydestään huolimatta välillä liian ohuelta, varovaiselta ja läpikuultavalta. Marriner voisi käyttää rohkeampia ja rajumpiakin otteita, sillä nykyisellään draama on välistä hieman kylmää, sellaista jota tajuaa havainnoivansa arvostavasti, mutta intohimottomasti ulkopuolelta.
Cherubini on tämän kokoelman perustella ehdottomasti erittäin taitava säveltäjä, mutta hänen musiikissaan on piirteitä, jotka eivät ole kestäneet aikaa vaurioitta. Kun ooppera-alkusoitossa on niin paljon kehittelyä, että se alkaa kuulostaa akateemiselta, pitäisi tehdä jotakin ja nopeasti. Cherubinissa on draamaa, mutta siitä puuttuu välitön emootio, joka tekee Beethovenin musiikista paljon elävämpää, eikä siinä ole volatiliteettia, joka vangitsee kuulijan Berliozissa. Beethoven oli varmasti oikeassa ihaillessaan Cherubinin teknistä taituruutta ja kykyä tehdä musiikilla vaivattomasti mitä haluaa - mutta liian usein Cherubini haluaa vain kehitellä sitä tarjoamatta riittävän vaikuttavaa lopputulosta, jotta prosessi tuntuisi palkitsevalta.
Bach: Brandenburgilaiset konsertot
Mainitsin äskettäin pitäväni Johann Sebastian Bachia
(1685-1750) toisinaan pitkästyttävänä ja epäinspirationaalisena - hän on joskus itselleen ja kuulijoilleen turhan armoton ja tuntuu tekevän toisinaan asioita pikemminkin velvollisuudesta kuin innoituksesta. Näin ei kuitenkaan
ole laita nyt käsittelyyn tulevien teosten kohdalla. Bachin Brandenburgilaiset konsertot ovat koko inhimillisen kulttuurin suurimpia tuotoksia, ja ne kuuluvat vailla epäilyksen häivää Michelangelon Pietàn, Versailles'n palatsin ja Cervantesin Don Quijoten rinnalle kulttuurisessa kaanonissamme.
Italialaisesta konserttotyylistä ja ranskalaisesta alkusoittoformaatista innostunut Bach omisti kuuden konserton sarjan Brandenburgin maakreiville eli vaaliruhtinaalle, joka oli sellaisen tilannut. On kuitenkin ilmeistä, että Bach oli säveltänyt näitä teoksia "varastoon" useamman vuoden ajan jo ennen kuin hänellä mitään tilausta Brandenburgin hovista olikaan. Kuudes ja ensimmäinen konsertto ovat sarjan varhaisimmat sävellykset, ja ne poikkeavat huomattavasti esim. viidennestä konsertosta, joka on sarjan omaperäisin ja vaikuttavin. Kuusikko muodostaa melko tyhjentävän selvityksen siitä, mitä eri soittimilla ja niiden kokoonpanoilla voi barokkityylin puitteissa tehdä. Jokainen konsertto on sävelletty erilaiselle soitinkokoonpanolle, ja lopputuloksena on lumoavan runsas värien ja vivahteiden kirjo, jota on mahdoton pusertaa kuiviin.
Vaikka konsertot eivät olekaan aikajärjestyksessä, tuntuvat ne silti etenevän melko loogisesti. Ensimmäisessä tarjoillaan maistiaisia nerokkaasta puhallininstrumenttien käytöstä: käyrätorvet tuovat mukaan railakasta jahtihenkeä, ja oboet sekä fagotti saavat kuulijan janoamaan lisää.
Toista konserttoa (ja sarjan ensimmäistä todella yltiökuolematonta mestariteosta) hallitsee riemukas trumpetti, joka tosin saa hellässä keskiosassa ansaitun tauon.
Kolmas konsertto nostaa framille jousi-instrumentit. Viulujen, alttoviulujen ja sellojen ryhmä sukeltaa taas aivan uuteen äänimaailmaan, jonka säveltäjä luo käsittämättömällä varmuudella ja jonka todistaminen on itsessään kunnia.
Neljännessä konsertossa viulu on ylitse muiden - siinä määrin, että teos melkein kävisi viulukonsertosta, ellei nokkahuilupari tasottaisi tilannetta teoksen sydämeksi muodostuvassa hitaassa osassa.
Vaikka koko Bachin muu (erittäin mittava) tuotanto olisi kadonnut, pääsisi hän silti suurin piirtein nykyiselle paikalleen musiikin historiassa pelkän Brandenburgilainen konsertto nro 5:n voimin. Se on itsenäisenä teoksena ylivertainen inhimillinen saavutus, jota kelpaa pitää koko barokkiajan huipentumana millä tahansa osa-alueella. Se on tekninen, taiteellinen ja inhimillinen riemuvoitto, ja on etuoikeus saada elää maailmassa, jossa se on olemassa. Kuten ehkä tulin vihjaisseeksi, rakastan tätä nimenomaista konserttoa syvästi.
Kuudes konsertto on sisäänpäinkääntynyt, tutkiskeleva ja tiivis teos, johon ei ole otettu mukaan yhtäkään viulua - hyvin omaperäinen ratkaisu, joka korostaa alttoviulujen roolia. Se toimii, koska Bach saa ihan hiton kaiken toimimaan.
Vähäisempi jannu olisi sanout moisen jälkeen, että taisivat olla meikäläisen säveltelemiset tässä. Vaan ei Bach: kunhan lähetti hakemaan lisää paperia ja mustetta.
Omistan neljä levytystä Brandenburgilaisista konsertoista. Ne edustavat mukavasti hieman erilaisia tyylejä ja esitystraditioita, joten niistä saadaan kelpo vertailua. Koska en ajattele lukijoiden mukavuutta, käsittelen ne kaikki nyt kerralla. Muutamien kokoelmien täytteenä on muitakin Bachin teoksia, ja kommentoin niitäkin ohessa.
Bach: Brandenburgilaiset konsertot; Orkesterisarja nro 2 B-molli BWV 1067; Konsertto viululle ja oboelle D-molli BWV 1060. I Musici. Eloquence (Philips), äänitetty 1961-1965. Kaksi CD:tä erikseen.
Tämä ties kuinka mones uudelleenjulkaisu samoista äänityksistä on arvioni mukaan sangen hyvä valinta, koska se on erittäin halpa ja erittäin tasokas. I Musicin 60-luvun esitykset kuulostavat niin luontevilta, että ne upottavat kuuntelijan jonkinlaiseen autuaaseen vaihtoehdottomuuteen: juuri näin tämän pitää mennä. Sikäli kuin minä pystyn arvioimaan, on soitto teknisesti moitteetonta, mutta ennen kaikkea se on selkeää ja kuulasta kuulostamatta millään muotoa yksinäiseltä, autiolta tai vaisulta. Tempot ovat erittäin vakuuttavia: suotta ei ryhdytä hidastelemaan. Monimutkaisuus ja vaikeus tuntuu vain kannustavan muusikkoja, ja kaikki vaikeudet voitetaan riemukkaasti. Vaikutelma on vaivaton ja aidosti ilahduttava. Viides konsertto onnistuu erityisen hyvin, sillä cembalo on onnistuttu tuomaan luontevaksi, aidon musiikilliseksi (sen sijaan, että se kuulostaisi ompelukoneelta) ja saumattomaksi osaksi kokoonpanoa, mikä ei ikävä kyllä onnistu läheskään aina. Äänitykset ovat toki noin puolen vuosisadan takaa, mutta minulla ei ole äänen laadustakaan valitettavaa. Jos kohta toisinaan ääni onkin hieman ohut, kompensoi esitysten vakuuttavuus ja taituruus moiset pikku puutteet. Ylimääräiset teokset ovat linjan mukaisesti erinomaisia: oboekonsertto ei juuri parempaa esitystä kaipaakaan, ja toinen orkesterisarja ei jätä toivomisen varaa sekään: vaikka minusta sen alkusoitto onkin aina omituisen masentava ja ylipitkä, ovat sitä seuraavat lyhyet tanssimaiset osat pelastus - päätöksenä on erinomainen ja jopa jännittävä esitys matkapuhelimen soittoäänenä useimmille tutusta Badineriesta.
Tämä on kokonaisuutena oman kokoelmani suosikkilevytys konserttosarjasta. Miinuksena on mainittava, että teosten ja äänityksen dokumentaatio on tässä erityishalvassa budjettiversiossa täysin olematon. En tunne asiaa varmuudella, mutta käsittääkseni I Musici on italialainen barokkikokoonpano, joka ainakin suosii periodi-instrumentteja. Ja kuten olen jo aiemmin maininnut, on minusta turhaa vaatia periodi-instrumenttien käyttöä jonkin omituisen "autenttisuuden" vuoksi. Mainitsen huonona esimerkkinä Rinaldo Alessandrinin johtaman uudemman levytyksen konserttosarjasta. Sitä tiettävästi ylistettiin kovasti, ja kaverini lainasi sen minulle. En juuri välittänyt kuunnella Rinaldinin periodi-instrumenttikamppailua. Puhallinsoittajat selviävät antiikkisilla instrumenteillaan perin huonosti teosten haasteista. Jos Bachilla ei ollut moderneja, luotettavia instrumentteja käytössään, oli se hänen murheensa ja vahinkonsa, eikä meillä ole syytä uhrata nautintoa sille, että pyrkisimme ideaalin sijasta "historiallisesti informoituun" rakeisuuteen ja epävireisyyteen. I Musici ainakin soittaa epäilyttävän hyvin käyttääkseen vain ja ainoastaan periodi-instrumentteja. Mutta koska en ole periodipuristi, on sillä minulle perin vähän merkitystä. Pragmaattiselta ja kuulijan nautinnon kannalta I Musicin esitykset onnistuvat erinomaisesti.
Bach: Brandenburgilaiset konsertot; Alkusoitto nro 3 D-duuri BWV 1068. Berliner Philharmoniker, Herbert von Karajan. Deutsche Grammophon, äänitetty St. Moritzissa ja Berliinin Jesus-Kristus-Kirchessä 1964-65. Kaksi CD:tä erikseen.
Herbert von Karajan (1908-1989) oli eittämättä 1900-luvun suurimpia kapellimestareita, mutta häntä ei tunneta barokkiohjelmistosta. Hankin tämän levytyksen uteliaisuudesta. Se on historiallisesti informoidun esitystavan vastakohta: konsertot esitetään valtavan, modernin sinfoniaorkesterin voimin. Esitykset ovat kauniita ja yllättäviä, mutta hieman epätyydyttäviä. Karajan ei pitkitä tempoja: yllättävää kyllä, hän onnistuu raskaammalla orkesterilla esittämään konsertot lähes täsmälleen samassa ajassa kuin I Musici, joskus jopa muutamaa henkäystä nopeammin. Ainoastaan ensimmäinen konsertto on liki puolituntisena huomattavasti pidempi, mutta tämä johtuu siitä, että päätösosaan on otettu mukaan kaksi trio-osuutta. Kapellimestari tekee selvästi parhaansa ja suoriutuu urakasta notkeammin kuin voisi odottaa. Orkesterisointi ei tarjoa yllätyksiä tämän perfektionistin ja hänen äärimmilleen harjoitettujen soittajiensa esityksissä: ääni on rehevä, syvä ja hehkuvan kaunis. Äänitys ei ehkä ole hifistien mieleen, mutta minulle se on aivan riittävän laadukas.
Ongelmaksi muotoutuu vaikutelman raskaus, jota Karajanin yllättävänkin ripeä johtaminen ei kykene pyyhkimään pois. Esityksissä on yksinkertaisesti jotakin epäidiomaattista. Kuuntelukokemus on eittämättä mielenkiintoinen, mutta ei varsinaisesti virkistävä. Paikoitellen muhkea orkesterisointi saa uskomaan tämän esitystavan paremmuuteen, mutta vain hetkeksi. Paikoitellen saavutetaan yllättävänkin hienostunutta läpikuultavuutta, mutta esityksissä ei juuri kuulu riemukkuutta, jota muutamat konsertoista kaipaisivat. Kokoelman kohokohdaksi nousee ylimääräisnumerona tarjotun Alkusoitto nro 3:n eli orkesterisarjan kuuluisa Air, joka tekee kaikesta kuluneisuudestaankin huolimatta jalon säväyksen raukean arvokkaasti ja meditatiivisesti, mutta silti johdonmukaisesti esitettynä. Kokonaisuutena tämä kahden erillisen levyn julkaisu on hyvin mielenkiintoinen ja paikoin houkuttelevakin ison mittakaavan tulkinta Brandenburgilaisista konsertoista, jotka kuitenkin tuntuvat vaativan intiimimpää kokoonpanoa päästäkseen parhaisiin tuloksiin.
Bach: Brandenburgilaiset konsertot. Concentus Musicus Wien, Nikolaus Harnoncourt. Teldec, äänitetty Wienissä huhtikuussa 1964. Kaksi CD:tä yhteispakkauksessa.
Nikolaus Harnoncourt eli Kreivi Nikolaus de la Fontaine und d'Harnoncourt-Unverzagt (s. 1929) on historiallisesti informoidun esitystavan pioneeri, jolla on laaja repertoaari. Tämä levytys on kahden edellä esitellyn tapaan 1960-luvulta, jolloin tällainen lähestymistapa oli lyömässä itsensä läpi. Tempot ovat pitkälti yhtenevät I Musicin kanssa, ja soittajat ovat erinomaisia (Harnoncourtia itseään kuulemme sellon varressa). Toisen konserton avausosa kuulostaa kuitenkin ikävän vaisulta, ja se soitetaan minun makuuni turhan hitaasti. Trumpetin virkaa tekevä clarion vaappuu välillä hieman epämiellyttävästi, ja muutenkin energiaa kaivattaisiin useampaankin esitykseen lisää. Kuudenteen konserttoon ripeät tempot tuovat kiitettävää jännitystä. Selkeys on esimerkillistä, jokainen instrumentti kuuluu kirkkaasti ilman, että kokonaisuus siitä järkkyisi. Hifisti todennäköisesti valittaisi (taas kerran) äänityksen ohuudesta ja lievästä metallisuudesta, mutta minulle suurin ongelma tämän levytyksen kohdalla on pikemminkin muutamien esitysten suhteellinen vaisuus. Musisoinnin laatua ei silti käy kiistäminen. Vaihtelevan miellyttävä levytys, joka pohjaa vakaaseen asiantuntemukseen. Erinomaiset kirjalliset merkinnät. On hieman kitsasta olla tarjoamatta mitään konserttojen lisäksi, kun kyseessä ei kuitenkaan ole mikään halpislevy: nyt toisella CD:llä on vain runsaat 48 minuuttia musiikkia.
Bach: Brandenburgilaiset konsertot; Konsertto kahdelle nokkahuilulle, cembalolle, jousille ja basso continuolle F-duuri BWV 1057. Kölnin kamariorkesteri, Helmut Müller-Brühl. Naxos, äänitetty Deutschland Radion studiolla Kölnissä maalis-huhtikuussa 1999, Konsertto F-duuri BWV 1057 heinäkuussa 1995. Kaksi CD:tä erikseen.
Tämä Naxoksen levypari on tuorein hallussani olevista Brandenburg-tulkinnoista. Se erottuu muista nopeudellaan, ja erottuu vieläpä edukseen. On hyvin virkistävää kuulla, kuinka tarkoituksenmukaiselta konsertto nro 2 kuulostaa kymmenminuuttisena (vrt. Harnoncourt liki 14 min, I Musici 13 min, Karajan 12 ½ min). Juuri toinen konsertto - kuudennen ohella - on tämän kokoelman kohokohta. Trumpetisti Jürgen Schuster tekee kunnioitusta herättävän suorituksen, ja tämä Brandenburg-2 on toistaiseksi ylittämätön suosikkini. Numero kuusi on myös kiistattoman mahtava esitys, samoin kolmonen, joka on tempossaan lähes hengästyttävä, mutta riemukas ja täydellisen tyydyttävä. Viides konsertto on ongelmallinen. Ripeä tempo saa cembalon kuulostamaan enemmän koneelta kuin virtuoosiselta, ja ompelukonevaikutelma on hyvin vahva, joskin epämusikaalisuuteen ei koskaan sentään rojahdeta. Ylimääräinen konsertto on äänitetty joitakin vuosia aiemmin ja se kuulostaa hieman rutinoituneelta. Kokonaisuutena tämä on erittäin hyvä CD-kaksikko.
Jos pitää asettaa subjektiiviseen paremmuusjärjestykseen, niin ykköseksi asettaisin I Musicin perinpohjaisen luonnollisen ja riemuisan tulkinnan, kakkoseksi kölniläisten rivakan esityksen, kolmanneksi Harnoncourtin hillityn ja hallitun kokonaisuuden ja neljänneksi - eikä se ole huono sekään - Karajanin mielenkiintoisen ison orkesterin version.
Italialaisesta konserttotyylistä ja ranskalaisesta alkusoittoformaatista innostunut Bach omisti kuuden konserton sarjan Brandenburgin maakreiville eli vaaliruhtinaalle, joka oli sellaisen tilannut. On kuitenkin ilmeistä, että Bach oli säveltänyt näitä teoksia "varastoon" useamman vuoden ajan jo ennen kuin hänellä mitään tilausta Brandenburgin hovista olikaan. Kuudes ja ensimmäinen konsertto ovat sarjan varhaisimmat sävellykset, ja ne poikkeavat huomattavasti esim. viidennestä konsertosta, joka on sarjan omaperäisin ja vaikuttavin. Kuusikko muodostaa melko tyhjentävän selvityksen siitä, mitä eri soittimilla ja niiden kokoonpanoilla voi barokkityylin puitteissa tehdä. Jokainen konsertto on sävelletty erilaiselle soitinkokoonpanolle, ja lopputuloksena on lumoavan runsas värien ja vivahteiden kirjo, jota on mahdoton pusertaa kuiviin.
Vaikka konsertot eivät olekaan aikajärjestyksessä, tuntuvat ne silti etenevän melko loogisesti. Ensimmäisessä tarjoillaan maistiaisia nerokkaasta puhallininstrumenttien käytöstä: käyrätorvet tuovat mukaan railakasta jahtihenkeä, ja oboet sekä fagotti saavat kuulijan janoamaan lisää.
Toista konserttoa (ja sarjan ensimmäistä todella yltiökuolematonta mestariteosta) hallitsee riemukas trumpetti, joka tosin saa hellässä keskiosassa ansaitun tauon.
Kolmas konsertto nostaa framille jousi-instrumentit. Viulujen, alttoviulujen ja sellojen ryhmä sukeltaa taas aivan uuteen äänimaailmaan, jonka säveltäjä luo käsittämättömällä varmuudella ja jonka todistaminen on itsessään kunnia.
Neljännessä konsertossa viulu on ylitse muiden - siinä määrin, että teos melkein kävisi viulukonsertosta, ellei nokkahuilupari tasottaisi tilannetta teoksen sydämeksi muodostuvassa hitaassa osassa.
Vaikka koko Bachin muu (erittäin mittava) tuotanto olisi kadonnut, pääsisi hän silti suurin piirtein nykyiselle paikalleen musiikin historiassa pelkän Brandenburgilainen konsertto nro 5:n voimin. Se on itsenäisenä teoksena ylivertainen inhimillinen saavutus, jota kelpaa pitää koko barokkiajan huipentumana millä tahansa osa-alueella. Se on tekninen, taiteellinen ja inhimillinen riemuvoitto, ja on etuoikeus saada elää maailmassa, jossa se on olemassa. Kuten ehkä tulin vihjaisseeksi, rakastan tätä nimenomaista konserttoa syvästi.
Kuudes konsertto on sisäänpäinkääntynyt, tutkiskeleva ja tiivis teos, johon ei ole otettu mukaan yhtäkään viulua - hyvin omaperäinen ratkaisu, joka korostaa alttoviulujen roolia. Se toimii, koska Bach saa ihan hiton kaiken toimimaan.
Vähäisempi jannu olisi sanout moisen jälkeen, että taisivat olla meikäläisen säveltelemiset tässä. Vaan ei Bach: kunhan lähetti hakemaan lisää paperia ja mustetta.
Omistan neljä levytystä Brandenburgilaisista konsertoista. Ne edustavat mukavasti hieman erilaisia tyylejä ja esitystraditioita, joten niistä saadaan kelpo vertailua. Koska en ajattele lukijoiden mukavuutta, käsittelen ne kaikki nyt kerralla. Muutamien kokoelmien täytteenä on muitakin Bachin teoksia, ja kommentoin niitäkin ohessa.
Bach: Brandenburgilaiset konsertot; Orkesterisarja nro 2 B-molli BWV 1067; Konsertto viululle ja oboelle D-molli BWV 1060. I Musici. Eloquence (Philips), äänitetty 1961-1965. Kaksi CD:tä erikseen.
Tämä ties kuinka mones uudelleenjulkaisu samoista äänityksistä on arvioni mukaan sangen hyvä valinta, koska se on erittäin halpa ja erittäin tasokas. I Musicin 60-luvun esitykset kuulostavat niin luontevilta, että ne upottavat kuuntelijan jonkinlaiseen autuaaseen vaihtoehdottomuuteen: juuri näin tämän pitää mennä. Sikäli kuin minä pystyn arvioimaan, on soitto teknisesti moitteetonta, mutta ennen kaikkea se on selkeää ja kuulasta kuulostamatta millään muotoa yksinäiseltä, autiolta tai vaisulta. Tempot ovat erittäin vakuuttavia: suotta ei ryhdytä hidastelemaan. Monimutkaisuus ja vaikeus tuntuu vain kannustavan muusikkoja, ja kaikki vaikeudet voitetaan riemukkaasti. Vaikutelma on vaivaton ja aidosti ilahduttava. Viides konsertto onnistuu erityisen hyvin, sillä cembalo on onnistuttu tuomaan luontevaksi, aidon musiikilliseksi (sen sijaan, että se kuulostaisi ompelukoneelta) ja saumattomaksi osaksi kokoonpanoa, mikä ei ikävä kyllä onnistu läheskään aina. Äänitykset ovat toki noin puolen vuosisadan takaa, mutta minulla ei ole äänen laadustakaan valitettavaa. Jos kohta toisinaan ääni onkin hieman ohut, kompensoi esitysten vakuuttavuus ja taituruus moiset pikku puutteet. Ylimääräiset teokset ovat linjan mukaisesti erinomaisia: oboekonsertto ei juuri parempaa esitystä kaipaakaan, ja toinen orkesterisarja ei jätä toivomisen varaa sekään: vaikka minusta sen alkusoitto onkin aina omituisen masentava ja ylipitkä, ovat sitä seuraavat lyhyet tanssimaiset osat pelastus - päätöksenä on erinomainen ja jopa jännittävä esitys matkapuhelimen soittoäänenä useimmille tutusta Badineriesta.
Tämä on kokonaisuutena oman kokoelmani suosikkilevytys konserttosarjasta. Miinuksena on mainittava, että teosten ja äänityksen dokumentaatio on tässä erityishalvassa budjettiversiossa täysin olematon. En tunne asiaa varmuudella, mutta käsittääkseni I Musici on italialainen barokkikokoonpano, joka ainakin suosii periodi-instrumentteja. Ja kuten olen jo aiemmin maininnut, on minusta turhaa vaatia periodi-instrumenttien käyttöä jonkin omituisen "autenttisuuden" vuoksi. Mainitsen huonona esimerkkinä Rinaldo Alessandrinin johtaman uudemman levytyksen konserttosarjasta. Sitä tiettävästi ylistettiin kovasti, ja kaverini lainasi sen minulle. En juuri välittänyt kuunnella Rinaldinin periodi-instrumenttikamppailua. Puhallinsoittajat selviävät antiikkisilla instrumenteillaan perin huonosti teosten haasteista. Jos Bachilla ei ollut moderneja, luotettavia instrumentteja käytössään, oli se hänen murheensa ja vahinkonsa, eikä meillä ole syytä uhrata nautintoa sille, että pyrkisimme ideaalin sijasta "historiallisesti informoituun" rakeisuuteen ja epävireisyyteen. I Musici ainakin soittaa epäilyttävän hyvin käyttääkseen vain ja ainoastaan periodi-instrumentteja. Mutta koska en ole periodipuristi, on sillä minulle perin vähän merkitystä. Pragmaattiselta ja kuulijan nautinnon kannalta I Musicin esitykset onnistuvat erinomaisesti.
Bach: Brandenburgilaiset konsertot; Alkusoitto nro 3 D-duuri BWV 1068. Berliner Philharmoniker, Herbert von Karajan. Deutsche Grammophon, äänitetty St. Moritzissa ja Berliinin Jesus-Kristus-Kirchessä 1964-65. Kaksi CD:tä erikseen.
Herbert von Karajan (1908-1989) oli eittämättä 1900-luvun suurimpia kapellimestareita, mutta häntä ei tunneta barokkiohjelmistosta. Hankin tämän levytyksen uteliaisuudesta. Se on historiallisesti informoidun esitystavan vastakohta: konsertot esitetään valtavan, modernin sinfoniaorkesterin voimin. Esitykset ovat kauniita ja yllättäviä, mutta hieman epätyydyttäviä. Karajan ei pitkitä tempoja: yllättävää kyllä, hän onnistuu raskaammalla orkesterilla esittämään konsertot lähes täsmälleen samassa ajassa kuin I Musici, joskus jopa muutamaa henkäystä nopeammin. Ainoastaan ensimmäinen konsertto on liki puolituntisena huomattavasti pidempi, mutta tämä johtuu siitä, että päätösosaan on otettu mukaan kaksi trio-osuutta. Kapellimestari tekee selvästi parhaansa ja suoriutuu urakasta notkeammin kuin voisi odottaa. Orkesterisointi ei tarjoa yllätyksiä tämän perfektionistin ja hänen äärimmilleen harjoitettujen soittajiensa esityksissä: ääni on rehevä, syvä ja hehkuvan kaunis. Äänitys ei ehkä ole hifistien mieleen, mutta minulle se on aivan riittävän laadukas.
Ongelmaksi muotoutuu vaikutelman raskaus, jota Karajanin yllättävänkin ripeä johtaminen ei kykene pyyhkimään pois. Esityksissä on yksinkertaisesti jotakin epäidiomaattista. Kuuntelukokemus on eittämättä mielenkiintoinen, mutta ei varsinaisesti virkistävä. Paikoitellen muhkea orkesterisointi saa uskomaan tämän esitystavan paremmuuteen, mutta vain hetkeksi. Paikoitellen saavutetaan yllättävänkin hienostunutta läpikuultavuutta, mutta esityksissä ei juuri kuulu riemukkuutta, jota muutamat konsertoista kaipaisivat. Kokoelman kohokohdaksi nousee ylimääräisnumerona tarjotun Alkusoitto nro 3:n eli orkesterisarjan kuuluisa Air, joka tekee kaikesta kuluneisuudestaankin huolimatta jalon säväyksen raukean arvokkaasti ja meditatiivisesti, mutta silti johdonmukaisesti esitettynä. Kokonaisuutena tämä kahden erillisen levyn julkaisu on hyvin mielenkiintoinen ja paikoin houkuttelevakin ison mittakaavan tulkinta Brandenburgilaisista konsertoista, jotka kuitenkin tuntuvat vaativan intiimimpää kokoonpanoa päästäkseen parhaisiin tuloksiin.
Bach: Brandenburgilaiset konsertot. Concentus Musicus Wien, Nikolaus Harnoncourt. Teldec, äänitetty Wienissä huhtikuussa 1964. Kaksi CD:tä yhteispakkauksessa.
Nikolaus Harnoncourt eli Kreivi Nikolaus de la Fontaine und d'Harnoncourt-Unverzagt (s. 1929) on historiallisesti informoidun esitystavan pioneeri, jolla on laaja repertoaari. Tämä levytys on kahden edellä esitellyn tapaan 1960-luvulta, jolloin tällainen lähestymistapa oli lyömässä itsensä läpi. Tempot ovat pitkälti yhtenevät I Musicin kanssa, ja soittajat ovat erinomaisia (Harnoncourtia itseään kuulemme sellon varressa). Toisen konserton avausosa kuulostaa kuitenkin ikävän vaisulta, ja se soitetaan minun makuuni turhan hitaasti. Trumpetin virkaa tekevä clarion vaappuu välillä hieman epämiellyttävästi, ja muutenkin energiaa kaivattaisiin useampaankin esitykseen lisää. Kuudenteen konserttoon ripeät tempot tuovat kiitettävää jännitystä. Selkeys on esimerkillistä, jokainen instrumentti kuuluu kirkkaasti ilman, että kokonaisuus siitä järkkyisi. Hifisti todennäköisesti valittaisi (taas kerran) äänityksen ohuudesta ja lievästä metallisuudesta, mutta minulle suurin ongelma tämän levytyksen kohdalla on pikemminkin muutamien esitysten suhteellinen vaisuus. Musisoinnin laatua ei silti käy kiistäminen. Vaihtelevan miellyttävä levytys, joka pohjaa vakaaseen asiantuntemukseen. Erinomaiset kirjalliset merkinnät. On hieman kitsasta olla tarjoamatta mitään konserttojen lisäksi, kun kyseessä ei kuitenkaan ole mikään halpislevy: nyt toisella CD:llä on vain runsaat 48 minuuttia musiikkia.
Bach: Brandenburgilaiset konsertot; Konsertto kahdelle nokkahuilulle, cembalolle, jousille ja basso continuolle F-duuri BWV 1057. Kölnin kamariorkesteri, Helmut Müller-Brühl. Naxos, äänitetty Deutschland Radion studiolla Kölnissä maalis-huhtikuussa 1999, Konsertto F-duuri BWV 1057 heinäkuussa 1995. Kaksi CD:tä erikseen.
Tämä Naxoksen levypari on tuorein hallussani olevista Brandenburg-tulkinnoista. Se erottuu muista nopeudellaan, ja erottuu vieläpä edukseen. On hyvin virkistävää kuulla, kuinka tarkoituksenmukaiselta konsertto nro 2 kuulostaa kymmenminuuttisena (vrt. Harnoncourt liki 14 min, I Musici 13 min, Karajan 12 ½ min). Juuri toinen konsertto - kuudennen ohella - on tämän kokoelman kohokohta. Trumpetisti Jürgen Schuster tekee kunnioitusta herättävän suorituksen, ja tämä Brandenburg-2 on toistaiseksi ylittämätön suosikkini. Numero kuusi on myös kiistattoman mahtava esitys, samoin kolmonen, joka on tempossaan lähes hengästyttävä, mutta riemukas ja täydellisen tyydyttävä. Viides konsertto on ongelmallinen. Ripeä tempo saa cembalon kuulostamaan enemmän koneelta kuin virtuoosiselta, ja ompelukonevaikutelma on hyvin vahva, joskin epämusikaalisuuteen ei koskaan sentään rojahdeta. Ylimääräinen konsertto on äänitetty joitakin vuosia aiemmin ja se kuulostaa hieman rutinoituneelta. Kokonaisuutena tämä on erittäin hyvä CD-kaksikko.
Jos pitää asettaa subjektiiviseen paremmuusjärjestykseen, niin ykköseksi asettaisin I Musicin perinpohjaisen luonnollisen ja riemuisan tulkinnan, kakkoseksi kölniläisten rivakan esityksen, kolmanneksi Harnoncourtin hillityn ja hallitun kokonaisuuden ja neljänneksi - eikä se ole huono sekään - Karajanin mielenkiintoisen ison orkesterin version.
Bach: Das wohltemperierte Klavier
Johann
Sebastian Bach osasi olla armottoman järjestelmällinen. Jos ei keksi,
mitä tekisi, niin miksipä ei sitten säveltäisi fuugat ja preludit
kaikille sävellajeille duurissa ja mollissa? Das wohltemperierte Klavier
koostuu kahdesta kosketinsoitinsävellysten kirjasta. Bach sävelsi
ensimmäisen kirjan 1722 ja jälkimmäisen elämänsä ehtoopuolella 1742.
Kokoelman teokset ovat ainakin osittain didaktisia, mutta valikoima
sävellajivaihteluineen on onneksi riittävän monipuolinen, vaihteleva ja
tasokas ollakseen myös aivan pätevää ja nautittavaakin
kuuntelumusiikkia. Kokonaisuus käsittää 48 preludin ja fuugan paria.
Yleensä teos esitetään nykyisin modernilla pianolla.
Teos on vanhastaan tunnettu suomen kielessä nimellä Tasavireinen piano/klaveeri, mutta jo melko kauan sitten on hyväksytty erittäin todennäköisenä joskaan ei lopullisesti todistettuna, että Bachin wohltemperierte tarkoitti "hyvin viritettyä" instrumenttia, jossa jokaisen sävellajin oma karaktääri tulee esiin paremmin. Englanniksi (sillä kielellä ovat useimpien levytysten teosmerkinnät) kokoelma tunnetaan nimellä Well-Tempered Clavier. Tuo nimi komeilee myös nyt esittelyvuoroon tulevan neljän CD:n boksin kannessa, esittäjänään kanadalainen Angela Hewitt, josta on valittu tähän julkaisuun kansikuvaksi käsittämätön otos, jossa artisti esittää skitsosti kiljuvaa flamencotanssijaa.
Bach: Das wohltemperierte Klavier. Angela Hewitt, piano. Hyperion (4CD), äänitetty Beethovensaalissa Hannoverissa 1997-99.
Hewittin esitys on huomattavan viihdyttävä ottaen huomioon, että kyse on pohjimmiltaan didaktisesta teoksesta. Molemmat kirjat pirskahtelevat eloisasti. Esityksissä on kautta linjan ilahduttavan keveä ote, joka ei vähättele eikä kiirehdi turhaan näitä nerokkaita pikkukappaleita. Hewittin rytmi tuntuu aina luonnolliselta. Vaikka muutamissa kappaleissa saavutetaan tanssillisiakin piirteitä, joita säveltäjällä ei välttämättä ole ollut mielessään, on levytyksen yleisvaikutelma harkittu, mutta pakoton harmonisuus. Erityisesti luontevassa rauhaisuudessaan mietteliäästi, mutta viivästelemättä etenevä toinen kirja on saavuttanut suosioni, ja sen useimmiten laitan itse mielijohteesta pyörimään. Kappaleet ovat lyhyitä ja tunnelmat sävellajin mukaisesti vaihtelevia, mutta kokonaisuudessa piilee levollinen ykseys. Hewitt on saavuttanut hienon, ajoittain virtaavalta tuntuvan rytmin.
Kaikkiaan kiitettävän ja luonnollisen eloisa tulkinta, jossa suurtyön musiikilliset arvot, kuten innovatiivisuus, korostuvat ansaitusti. Äänitys kuulostaa erittäin hyvältä, ja pianistin itse kirjoittama, osa osalta etenevä esittelyessee tarjoaa enemmän tietoa kuin harrastelijakuuntelija tulee tarvitsemaan.
Teos on vanhastaan tunnettu suomen kielessä nimellä Tasavireinen piano/klaveeri, mutta jo melko kauan sitten on hyväksytty erittäin todennäköisenä joskaan ei lopullisesti todistettuna, että Bachin wohltemperierte tarkoitti "hyvin viritettyä" instrumenttia, jossa jokaisen sävellajin oma karaktääri tulee esiin paremmin. Englanniksi (sillä kielellä ovat useimpien levytysten teosmerkinnät) kokoelma tunnetaan nimellä Well-Tempered Clavier. Tuo nimi komeilee myös nyt esittelyvuoroon tulevan neljän CD:n boksin kannessa, esittäjänään kanadalainen Angela Hewitt, josta on valittu tähän julkaisuun kansikuvaksi käsittämätön otos, jossa artisti esittää skitsosti kiljuvaa flamencotanssijaa.
Voisitko avata kitaasi vielä enemmän? Ai et. Siis ihan fyysisesti et voi. No menköön tämä. |
Bach: Das wohltemperierte Klavier. Angela Hewitt, piano. Hyperion (4CD), äänitetty Beethovensaalissa Hannoverissa 1997-99.
Hewittin esitys on huomattavan viihdyttävä ottaen huomioon, että kyse on pohjimmiltaan didaktisesta teoksesta. Molemmat kirjat pirskahtelevat eloisasti. Esityksissä on kautta linjan ilahduttavan keveä ote, joka ei vähättele eikä kiirehdi turhaan näitä nerokkaita pikkukappaleita. Hewittin rytmi tuntuu aina luonnolliselta. Vaikka muutamissa kappaleissa saavutetaan tanssillisiakin piirteitä, joita säveltäjällä ei välttämättä ole ollut mielessään, on levytyksen yleisvaikutelma harkittu, mutta pakoton harmonisuus. Erityisesti luontevassa rauhaisuudessaan mietteliäästi, mutta viivästelemättä etenevä toinen kirja on saavuttanut suosioni, ja sen useimmiten laitan itse mielijohteesta pyörimään. Kappaleet ovat lyhyitä ja tunnelmat sävellajin mukaisesti vaihtelevia, mutta kokonaisuudessa piilee levollinen ykseys. Hewitt on saavuttanut hienon, ajoittain virtaavalta tuntuvan rytmin.
Kaikkiaan kiitettävän ja luonnollisen eloisa tulkinta, jossa suurtyön musiikilliset arvot, kuten innovatiivisuus, korostuvat ansaitusti. Äänitys kuulostaa erittäin hyvältä, ja pianistin itse kirjoittama, osa osalta etenevä esittelyessee tarjoaa enemmän tietoa kuin harrastelijakuuntelija tulee tarvitsemaan.
Bach: Goldberg-muunnelmat
Johann Sebastian Bachin Goldberg-muunnelmat
on minusta nautinnollisimpia suurista pianoteoksista. Siinä äärimmäinen
tekninen nerokkuus ja oivaltavuus yhdistyvät harvinaisen saumattomasti
laajaan ja aidonoloiseen tunneskaalaan, herkkyyteen, vivahteikkuuteen,
melankoliaan ja riemuun. Teosta voidaan pitää kosketinsoitinmusiikin
huipentumana, joka lähes profeetallisesti soveltuu kuin nakutettu
pianolle, instrumentille, jota Bachin aikana ei edes tunnettu.
Perimätiedon mukaan Bach sävelsi tämän herkän aarian ja siihen perustuvan 30 muunnelman sarjan kreivi von Keyserlingkille, joka toimi 1740-luvulla Venäjän lähettiläänä Saksin hovissa. Diplomaatti kärsi unettomuudesta ja pyysi musiikkia, joka auttaisi hänet pitkien öiden yli. Bachin sarjan kreiville esitti Bachin oppilas Johann Gottlieb Goldberg.
Edellä esitetystä tarinasta ei välttämättä ole totta muuta kuin se, että sävellys on Bachin. Se on suurenmoinen. Goldberg-muunnelmat on Bachin teoksista viihdyttävimpiä ja nokkelimpia ja eräs niistä harvoista teoksista, jotka toimivat yhtä vaivattomasti eleganttina taustamusiikkina kuin vangitsevana pienoismaailmana, johon upotessa aika tuntuu menettävän merkityksensä. Kolmenkymmenen muunnelman aikana Bach käy läpi suurin piirtein kaikki barokin aikana tunnetut musiikkikappaleiden muodot ehtymättömän kekseliäästi. Teos onnistuu myös välttämään didaktiikan sudenkuopat. Vaikka se onkin epäilemättä erinomainen näytösteos, joka tarjonnee paljon hyödyllistä harjoitusta ja osoittaa vaikuttavasti, mitä harmonisilla rakenteilla voi tehdä, muodostaa se myös vahvan taiteellisen kokonaisuuden, jossa on sisäinen ja syvän emotionaalinen logiikka, jota ei voi redusoida pelkkään kontrapunktiin.
Tämän alustuksen jälkeen käyn viimein käsiksi itse albumeihin. Niitä on hallussani tästä teoksesta useampi levytys.
Bach: Goldberg-muunnelmat BWV 988. András Schiff, piano. Decca, äänitetty Kingsway Hallissa Lontoossa joulukuussa 1982.
Schiff ei sorru keinotekoisten tai laskelmoidun oloisten tehokeinojen käyttöön, vaan soittaa puhtaasti sekä raikkaasti ja samalla kuitenkin ilmeikkäästi. Pianistin teeskentelemätön hienovaraisuus tuo muunnelmasarjassa esiin herkkiä sävyeroja. Kaikessa puhtaudessaan Schiff ei hukkaa instrumentin ilmaisuvoimaa eikä hänen soitossaan ole maneereja. Hän ei tunnu esittävän täydellisyyteen harjoitettua, kanonisoitua ja kyseenalaistamatonta mestariteosta, vaan hän selvästi nauttii elävästä teoksesta, joka tulvii kekseliäisyyttä ja tarjoaa pianolle useita mahdollisuuksia loistaa. Schiffin Goldberg on elävä teos, jota sopii kiitellä erityisesti taltioinnissa saavutetusta jatkuvuudesta, josta syntyy hienostunut dramatiikka. Tämä saattaa hieman rokottaa kontrasteihin perustuvaa dramatiikkaa, jota ehkä voisi vaatia lisää, mutta Schiffin esityksen kokonaisuus on niin tyydyttävä, että ei sitä hyvällä omallatunnolla arvaa juuri moittia. Äänitys on erittäin onnistunut ja luonnollinen.
Bach: Goldberg-muunnelmat BWV 988. Glenn Gould, piano. Kaksi versiota & bonus-CD. Sony, äänitetty New York Cityssä kesäkuussa 1955 & huhti-toukokuussa 1981. (3CD)
Kanadalainen Glenn Gould (1932-82) oli 1900-luvun arvostetuimpia klassisia muusikoita. Hän oli häikäisevän taitava pianisti ja eksentrinen intellektuelli, jonka taiteellinen ura jäi kesken hänen menehtyessään 50-vuotiaana. Gouldilla on yhä erittäin innokas ja erittäin uskollinen ihailijajoukko. Sonyn vuonna 2002 julkaisema kolmen levyn kokooma-albumi on otsikoitu lievän mahtipontisesti A State of Wonder. Gould sai mainetta erityisesti Bachin tulkitsijana, joten tällaiselle kokoomalevylle Gouldin kaksi tunnettua Goldberg-levytystä ovat hyvin luonteva valinta.
Vuoden 1955 levytys on pituudeltaan 38 min 24 sek, vuoden 1981 taas 51 min 20 sek. Niitä ei siis voi moittia ainakaan toistensa kopioiksi. (Schiffin kokonaisaika on 62 min 22 sek.) Itse pidän enemmän Gouldin 50-luvun tulkinnasta, joka on monotaltiointi. Gouldin kiistaton vahvuus on hänen kykynsä esittää musiikin rakenteellisten yksityiskohtien nerokkuus ja näppäryys. Gould soittaa puhtaasti, peräti kristallinkirkkaasti. 50-luvun versio on hyvin nopea: teoksesta on karsittu kaikki ei-pakolliset toistot ja kertaukset, ja erinäiset muunnelmat ovat vaikutelmaltaan maantiekiitäjämäisiä. Vaikka tällaisesta lähestymistavasta ei (aina) pitäisikään, on esitys silti esimerkillisen hallittu ja panee miettimään, kuinka yli-inhimilliset Gouldin sormet oikein lienevätkään. Levytys on takuulla melko ällistyttävä tekninen taidonnäyte, ja ajoittaisesta kaahailusta huolimatta Bachin muunnelmien etenevä logiikka käy ilmi esimerkillisesti. Esitys on kuitenkin hieman äärimmäinen, ja minusta siitä puuttuu tietty inhimillisyys, joka on merkittävä osa Goldberg-muunnelmien viehätystä ja arvoa. Suurenmoinen mutta autio esitys.
Gould aloitti levytysuransa Goldberg-muunnelmilla 1955, ja vuoden 1981 levytys oli hänen uransa viimeisiä. Neljännesvuosisadassa Gouldin lähestymistapa muuttui radikaalisti. Myöhempi levytys on ehdottomasti meditatiivisempi, rauhallisempi ja inhimillisempi. Se tuo esiin teoksesta monipuolisempia sävyjä, mutta siltikään en oikein saata varauksetta siitä pitää. Ensinnäkin Gouldilla on tässä levytyksessä paha tapa hyräillä ja mumista huomattavan äänekkäästi musiikin päälle. Pianistin ei kuulu laulaa tai öristä oman soittonsa päälle, ei varsinkaan levytettäessä. Tämän luulisi olevan perusasioita. Vaikka sen antaisi joskus anteeksi suurelle taiteilijalle, tekee Gould sitä vuonna 1981 aivan liian usein. Se häiritsee ja on erittäin ärsyttävää. Gouldin kannattaisi antaa verrattoman taitavien käsiensä puhua ja pitää turpansa kiinni. Toiseksi vaikka pianisti saavuttaa tässä versiossa syvemmän emotionaalisen läsnäolon ja monella tapaa luontevamman pianistisen ilmaisun, päätyy hän toisinaan hyvin omituisiin ja irrallisen tuntuisiin ratkaisuihin. Esimerkiksi muunnelmat 21 ja 25 ovat kiistatta saaneet lisää sävyjä ja syvyyttä, mutta siellä täällä on omistuisia ja tunnelmaa rikkovia äärimmäisyyksiä: rajua takomista ja välillä suorastaan karkeaa tehostetta, joka voisi toimia paremmin Beethovenin tehokeinona, mutta joka Bachissa tuntuu hyvin vieraalta. Toisaalta en voi kiistää, etteikö tämä levytys saavuttaisi kaikista outouksistaan huolimatta melko vaikuttavaa taiteellista kokonaisuutta. Aarian paluu teoksen lopussa on erityisen vaikuttava.
Kaikista ansioistaan huolimatta nämä levytykset sopinevat parhaiten sellaisille, jotka tuntevat jo Goldberg-muunnelmat ja haluavat saada käsitystä erilaisista tulkintatavoista - ja tietysti Gouldin ihailijoille ja hänestä kiinnostuneille. Bonus-CD sisältää Gouldin haastattelun ja ainesta äänityssessioista vuodelta 1981.
Bach: Goldberg-muunnelmat BWV 988; Jesu bleibet meine Freude; Kromaattinen fantasia ja fuuga D-molli BWV 903; W. F. Bachin kirjasta; 6 pientä preludia A. M. Bachin kirjasta; 6 pientä preludia; Preludi ja Fughetta BWV 899; Preludi ja Fuuga E-molli BWV 900; Preludi ja Fuuga A-molli BWV 895; Italialainen konsertto BWV 971. Maria Tipo, piano. EMI, äänitetty Salle Wagramissa Pariisissa 1986 & 1990. (2CD)
Maria Tipon tulkinta Goldberg-muunnelmista (kesto 63 min 44 sek) tuo mukanaan toisenkin levyn Bachia, eikä se ole lainkaan haitaksi ottaen huomioon, miten mainio ja edullinen kokonaisuus on. Tipo painottaa musiikin kauneutta ja helmeilevää virtaamista. Se on nautinnollista kuunneltavaa ja tässä käsitellyistä versioista romanttisin. Soitto on kauttaaltaan hyvin vapautunutta ja samanaikaisesti teknisesti täysin hiottua. Tällä albumilla on kaikkien muiden avujen lisäksi puolellaan vielä hyvin suosiollinen äänitystekninen ominaisuus: siinä on ihastuttava, pehmeä kaiunpoikanen, joka tekee musiikista vieläkin viehättävämpää luoden hentoisen tilailluusion. Tämä albumi ei soveltune Bach-puristeille - ja sekin osaltaan kertonee siitä, että pidän tästä todella paljon. Tipon vapaahenkinen romanttisuus ei ole laahaavaa, vääristelevää eikä viipyilevää, vaan se on Bachissa kuin kotonaan. Tämä levytys tuo neljästä tässä esitellystä ehkä parhaiten esiin teoksen inhimillisen vetovoimaisena. Toinen levy on myös kuulemisen arvoinen. Kromaattinen fantasia on toteutettu loisteliaasti, ja myös Italialainen konsertto saa vaikuttavan, romanttisen virtuoosimaisen, mutta ehdottoman tehokkaan, tulkinnan.
Perimätiedon mukaan Bach sävelsi tämän herkän aarian ja siihen perustuvan 30 muunnelman sarjan kreivi von Keyserlingkille, joka toimi 1740-luvulla Venäjän lähettiläänä Saksin hovissa. Diplomaatti kärsi unettomuudesta ja pyysi musiikkia, joka auttaisi hänet pitkien öiden yli. Bachin sarjan kreiville esitti Bachin oppilas Johann Gottlieb Goldberg.
Edellä esitetystä tarinasta ei välttämättä ole totta muuta kuin se, että sävellys on Bachin. Se on suurenmoinen. Goldberg-muunnelmat on Bachin teoksista viihdyttävimpiä ja nokkelimpia ja eräs niistä harvoista teoksista, jotka toimivat yhtä vaivattomasti eleganttina taustamusiikkina kuin vangitsevana pienoismaailmana, johon upotessa aika tuntuu menettävän merkityksensä. Kolmenkymmenen muunnelman aikana Bach käy läpi suurin piirtein kaikki barokin aikana tunnetut musiikkikappaleiden muodot ehtymättömän kekseliäästi. Teos onnistuu myös välttämään didaktiikan sudenkuopat. Vaikka se onkin epäilemättä erinomainen näytösteos, joka tarjonnee paljon hyödyllistä harjoitusta ja osoittaa vaikuttavasti, mitä harmonisilla rakenteilla voi tehdä, muodostaa se myös vahvan taiteellisen kokonaisuuden, jossa on sisäinen ja syvän emotionaalinen logiikka, jota ei voi redusoida pelkkään kontrapunktiin.
Tämän alustuksen jälkeen käyn viimein käsiksi itse albumeihin. Niitä on hallussani tästä teoksesta useampi levytys.
Bach: Goldberg-muunnelmat BWV 988. András Schiff, piano. Decca, äänitetty Kingsway Hallissa Lontoossa joulukuussa 1982.
Schiff ei sorru keinotekoisten tai laskelmoidun oloisten tehokeinojen käyttöön, vaan soittaa puhtaasti sekä raikkaasti ja samalla kuitenkin ilmeikkäästi. Pianistin teeskentelemätön hienovaraisuus tuo muunnelmasarjassa esiin herkkiä sävyeroja. Kaikessa puhtaudessaan Schiff ei hukkaa instrumentin ilmaisuvoimaa eikä hänen soitossaan ole maneereja. Hän ei tunnu esittävän täydellisyyteen harjoitettua, kanonisoitua ja kyseenalaistamatonta mestariteosta, vaan hän selvästi nauttii elävästä teoksesta, joka tulvii kekseliäisyyttä ja tarjoaa pianolle useita mahdollisuuksia loistaa. Schiffin Goldberg on elävä teos, jota sopii kiitellä erityisesti taltioinnissa saavutetusta jatkuvuudesta, josta syntyy hienostunut dramatiikka. Tämä saattaa hieman rokottaa kontrasteihin perustuvaa dramatiikkaa, jota ehkä voisi vaatia lisää, mutta Schiffin esityksen kokonaisuus on niin tyydyttävä, että ei sitä hyvällä omallatunnolla arvaa juuri moittia. Äänitys on erittäin onnistunut ja luonnollinen.
Bach: Goldberg-muunnelmat BWV 988. Glenn Gould, piano. Kaksi versiota & bonus-CD. Sony, äänitetty New York Cityssä kesäkuussa 1955 & huhti-toukokuussa 1981. (3CD)
Kanadalainen Glenn Gould (1932-82) oli 1900-luvun arvostetuimpia klassisia muusikoita. Hän oli häikäisevän taitava pianisti ja eksentrinen intellektuelli, jonka taiteellinen ura jäi kesken hänen menehtyessään 50-vuotiaana. Gouldilla on yhä erittäin innokas ja erittäin uskollinen ihailijajoukko. Sonyn vuonna 2002 julkaisema kolmen levyn kokooma-albumi on otsikoitu lievän mahtipontisesti A State of Wonder. Gould sai mainetta erityisesti Bachin tulkitsijana, joten tällaiselle kokoomalevylle Gouldin kaksi tunnettua Goldberg-levytystä ovat hyvin luonteva valinta.
Vuoden 1955 levytys on pituudeltaan 38 min 24 sek, vuoden 1981 taas 51 min 20 sek. Niitä ei siis voi moittia ainakaan toistensa kopioiksi. (Schiffin kokonaisaika on 62 min 22 sek.) Itse pidän enemmän Gouldin 50-luvun tulkinnasta, joka on monotaltiointi. Gouldin kiistaton vahvuus on hänen kykynsä esittää musiikin rakenteellisten yksityiskohtien nerokkuus ja näppäryys. Gould soittaa puhtaasti, peräti kristallinkirkkaasti. 50-luvun versio on hyvin nopea: teoksesta on karsittu kaikki ei-pakolliset toistot ja kertaukset, ja erinäiset muunnelmat ovat vaikutelmaltaan maantiekiitäjämäisiä. Vaikka tällaisesta lähestymistavasta ei (aina) pitäisikään, on esitys silti esimerkillisen hallittu ja panee miettimään, kuinka yli-inhimilliset Gouldin sormet oikein lienevätkään. Levytys on takuulla melko ällistyttävä tekninen taidonnäyte, ja ajoittaisesta kaahailusta huolimatta Bachin muunnelmien etenevä logiikka käy ilmi esimerkillisesti. Esitys on kuitenkin hieman äärimmäinen, ja minusta siitä puuttuu tietty inhimillisyys, joka on merkittävä osa Goldberg-muunnelmien viehätystä ja arvoa. Suurenmoinen mutta autio esitys.
Gould aloitti levytysuransa Goldberg-muunnelmilla 1955, ja vuoden 1981 levytys oli hänen uransa viimeisiä. Neljännesvuosisadassa Gouldin lähestymistapa muuttui radikaalisti. Myöhempi levytys on ehdottomasti meditatiivisempi, rauhallisempi ja inhimillisempi. Se tuo esiin teoksesta monipuolisempia sävyjä, mutta siltikään en oikein saata varauksetta siitä pitää. Ensinnäkin Gouldilla on tässä levytyksessä paha tapa hyräillä ja mumista huomattavan äänekkäästi musiikin päälle. Pianistin ei kuulu laulaa tai öristä oman soittonsa päälle, ei varsinkaan levytettäessä. Tämän luulisi olevan perusasioita. Vaikka sen antaisi joskus anteeksi suurelle taiteilijalle, tekee Gould sitä vuonna 1981 aivan liian usein. Se häiritsee ja on erittäin ärsyttävää. Gouldin kannattaisi antaa verrattoman taitavien käsiensä puhua ja pitää turpansa kiinni. Toiseksi vaikka pianisti saavuttaa tässä versiossa syvemmän emotionaalisen läsnäolon ja monella tapaa luontevamman pianistisen ilmaisun, päätyy hän toisinaan hyvin omituisiin ja irrallisen tuntuisiin ratkaisuihin. Esimerkiksi muunnelmat 21 ja 25 ovat kiistatta saaneet lisää sävyjä ja syvyyttä, mutta siellä täällä on omistuisia ja tunnelmaa rikkovia äärimmäisyyksiä: rajua takomista ja välillä suorastaan karkeaa tehostetta, joka voisi toimia paremmin Beethovenin tehokeinona, mutta joka Bachissa tuntuu hyvin vieraalta. Toisaalta en voi kiistää, etteikö tämä levytys saavuttaisi kaikista outouksistaan huolimatta melko vaikuttavaa taiteellista kokonaisuutta. Aarian paluu teoksen lopussa on erityisen vaikuttava.
Kaikista ansioistaan huolimatta nämä levytykset sopinevat parhaiten sellaisille, jotka tuntevat jo Goldberg-muunnelmat ja haluavat saada käsitystä erilaisista tulkintatavoista - ja tietysti Gouldin ihailijoille ja hänestä kiinnostuneille. Bonus-CD sisältää Gouldin haastattelun ja ainesta äänityssessioista vuodelta 1981.
Bach: Goldberg-muunnelmat BWV 988; Jesu bleibet meine Freude; Kromaattinen fantasia ja fuuga D-molli BWV 903; W. F. Bachin kirjasta; 6 pientä preludia A. M. Bachin kirjasta; 6 pientä preludia; Preludi ja Fughetta BWV 899; Preludi ja Fuuga E-molli BWV 900; Preludi ja Fuuga A-molli BWV 895; Italialainen konsertto BWV 971. Maria Tipo, piano. EMI, äänitetty Salle Wagramissa Pariisissa 1986 & 1990. (2CD)
Maria Tipon tulkinta Goldberg-muunnelmista (kesto 63 min 44 sek) tuo mukanaan toisenkin levyn Bachia, eikä se ole lainkaan haitaksi ottaen huomioon, miten mainio ja edullinen kokonaisuus on. Tipo painottaa musiikin kauneutta ja helmeilevää virtaamista. Se on nautinnollista kuunneltavaa ja tässä käsitellyistä versioista romanttisin. Soitto on kauttaaltaan hyvin vapautunutta ja samanaikaisesti teknisesti täysin hiottua. Tällä albumilla on kaikkien muiden avujen lisäksi puolellaan vielä hyvin suosiollinen äänitystekninen ominaisuus: siinä on ihastuttava, pehmeä kaiunpoikanen, joka tekee musiikista vieläkin viehättävämpää luoden hentoisen tilailluusion. Tämä albumi ei soveltune Bach-puristeille - ja sekin osaltaan kertonee siitä, että pidän tästä todella paljon. Tipon vapaahenkinen romanttisuus ei ole laahaavaa, vääristelevää eikä viipyilevää, vaan se on Bachissa kuin kotonaan. Tämä levytys tuo neljästä tässä esitellystä ehkä parhaiten esiin teoksen inhimillisen vetovoimaisena. Toinen levy on myös kuulemisen arvoinen. Kromaattinen fantasia on toteutettu loisteliaasti, ja myös Italialainen konsertto saa vaikuttavan, romanttisen virtuoosimaisen, mutta ehdottoman tehokkaan, tulkinnan.
Tunnisteet:
Bach,
Gould (Glenn),
Muunnelmasarja,
Piano,
Schiff,
Tipo
Bach: Huilusonaatit
Levyhyllyssä etenemme tänään pirtein puhalluksin Bachin huilusonaatteihin, jotka ovat kaikki kätevästi samalla kaksoislevyllä.
Bach: Huilusonaatit (BWV 1020, 1030, 1031, 1032, 1033, 1034, 1035, 1039). Emmanuel Pahud, huilu; Trevor Pinnock, cembalo; Jonathan Manson, sello; Silvia Careddu, toinen huilu (BWV 1039). EMI, 2CD, äänitetty tammikuussa 2008 Teldex Studiossa Berliinissä.
Hyvät uutiset ovat, että kansikuva on albumin vähiten onnistunut osuus. Ilmeisesti EMI päätti haeskella tällä valinnalla latinoiskelmän jo löytäneiden, mutta Bachia arastelevien kuluttajien ryhmää. Vaikka sveitsiläinen huilisti näyttääkin Internet-seuranhakupalvelun profiilikuvaan harjoittelevalta tapaukselta, on hänen soittonsa kokonaan toinen asia.
Hän soittaa erittäin hyvin. HIP-intoilijat voivat lopettaa lukemisen saman tien, sillä Pahud käyttää modernia huilua eikä autenttisen barokkista termiittipesää. Minä pidän huilusta, toisin kuin esimerkiksi Aristoteles ja Mozart, ja haluan kuulla instrumenttia käytettävän taidokkaasti ja tunnelmallisesti. Pahudin soitto on pakotonta ja yksityiskohdat ovat korostamattoman huoliteltuja. Hän puhaltaa vivahteikkaasti ja antaa ilmalle tilaa virrata sujuvasti. Huilisti pitää näissä esityksissä jöötä, mutta hän tekee sen tuodakseen esiin musiikin kauneuden. Kuten varmaankin olen jo tehnyt selväksi, minulle Bach ei ole erityisen kiinnostava soveltavana matemaatikkona, ja siksi arvostan tulkintoja, jotka tuovat esiin pikemminkin inhimillisyyttä tasalaatuisen, täsmällisen tarkkuuden asemesta.
Tämän ei tule tarkoittaa huolimattomuutta. Pahudia ei voi moisesta syyttää, vaan hänen ansionsa onkin juuri siinä, että tarkkuus ja tekninen mestaruus on kyetty yhdistämään musiikilliseen tilannetajuun. Se on enemmän kuin uskollinen nuottienluku tai tarkka jäljitelmä Bachin mahdollisesta intentiosta; se on elävä ja jännittävä esitys, jonka etenemistä on ilo seurata.
Huilun hellä kauneus tulee esille (jälleen kerran) sonaattien hitaissa keskusosissa. Kansikuvan lisäksi ainoat moitteet tulevat cembalo-osuudesta. Pinnock on tämän soittimen alalla tunnustettu ja arvostettu mestari, joten kyse saattaa olla äänitysteknisestä ongelmasta - mutta joka tapauksessa cembalon sointi on paikoin hieman turhan terävä minun korviini. Nämä pikku puutteet eivät kykene upottamaan tätä hienoa kaksoislevyä, joka on siitäkin hyvä, että Bachin huilumusiikista ei juuri vastaavia yksittäisenä albumina saatavilla olevia kokonaislevytyksiä turhan paljoa ole.
Bach: Huilusonaatit (BWV 1020, 1030, 1031, 1032, 1033, 1034, 1035, 1039). Emmanuel Pahud, huilu; Trevor Pinnock, cembalo; Jonathan Manson, sello; Silvia Careddu, toinen huilu (BWV 1039). EMI, 2CD, äänitetty tammikuussa 2008 Teldex Studiossa Berliinissä.
Hyvät uutiset ovat, että kansikuva on albumin vähiten onnistunut osuus. Ilmeisesti EMI päätti haeskella tällä valinnalla latinoiskelmän jo löytäneiden, mutta Bachia arastelevien kuluttajien ryhmää. Vaikka sveitsiläinen huilisti näyttääkin Internet-seuranhakupalvelun profiilikuvaan harjoittelevalta tapaukselta, on hänen soittonsa kokonaan toinen asia.
Hän soittaa erittäin hyvin. HIP-intoilijat voivat lopettaa lukemisen saman tien, sillä Pahud käyttää modernia huilua eikä autenttisen barokkista termiittipesää. Minä pidän huilusta, toisin kuin esimerkiksi Aristoteles ja Mozart, ja haluan kuulla instrumenttia käytettävän taidokkaasti ja tunnelmallisesti. Pahudin soitto on pakotonta ja yksityiskohdat ovat korostamattoman huoliteltuja. Hän puhaltaa vivahteikkaasti ja antaa ilmalle tilaa virrata sujuvasti. Huilisti pitää näissä esityksissä jöötä, mutta hän tekee sen tuodakseen esiin musiikin kauneuden. Kuten varmaankin olen jo tehnyt selväksi, minulle Bach ei ole erityisen kiinnostava soveltavana matemaatikkona, ja siksi arvostan tulkintoja, jotka tuovat esiin pikemminkin inhimillisyyttä tasalaatuisen, täsmällisen tarkkuuden asemesta.
Tämän ei tule tarkoittaa huolimattomuutta. Pahudia ei voi moisesta syyttää, vaan hänen ansionsa onkin juuri siinä, että tarkkuus ja tekninen mestaruus on kyetty yhdistämään musiikilliseen tilannetajuun. Se on enemmän kuin uskollinen nuottienluku tai tarkka jäljitelmä Bachin mahdollisesta intentiosta; se on elävä ja jännittävä esitys, jonka etenemistä on ilo seurata.
Huilun hellä kauneus tulee esille (jälleen kerran) sonaattien hitaissa keskusosissa. Kansikuvan lisäksi ainoat moitteet tulevat cembalo-osuudesta. Pinnock on tämän soittimen alalla tunnustettu ja arvostettu mestari, joten kyse saattaa olla äänitysteknisestä ongelmasta - mutta joka tapauksessa cembalon sointi on paikoin hieman turhan terävä minun korviini. Nämä pikku puutteet eivät kykene upottamaan tätä hienoa kaksoislevyä, joka on siitäkin hyvä, että Bachin huilumusiikista ei juuri vastaavia yksittäisenä albumina saatavilla olevia kokonaislevytyksiä turhan paljoa ole.
Bach: Oboekonsertot
Bachin
valta levyhyllyssä jatkuu, nyt puupuhaltimien parissa. Bachin konsertot
oboelle ja oboe d'amorelle - ihastuttavalle, raukean seesteisellä
äänellä siunatulle oboen variantille - eivät ole ikävä kyllä säilyneet,
mutta tutkijat otaksuvat, että säveltäjän cembalokonsertot ovat
saattaneet olla alun perin oboekonserttoja, jotka Bach olisi sitten vain
sovittanut uudelleen. On suuri harmi, että juuri cembaloversiot ovat
säilyneet. Onneksi kuitenkin cembalokonsertoista on tämän
alkuperäteorian nojalla rekonstruoitu Bachin konsertot oboelle ja oboe
d'amorelle. Nämä ennallistukset ovat tällä levyllä.
Bach: Konsertot oboelle ja oboe d'amorelle (BWV 1053, 1055, 1056, 1060). Christian Hommel, oboe/oboe d'amore; Lisa Stewart, viulu; Kölnin kamariorkesteri, Helmut Müller-Brühl. Naxos, äänitetty Deutschland Radion studioilla Kölnissä marraskuussa 1996.
Levy on ytimekkäästi nautinnollinen. Musiikki on melodisinta, rakastettavinta ja hellintä Bachia. Oboen ja varsinkin ikävän harvoin kuullun oboe d'amoren ystäville tämä lienee väistämätön hankinta, mutta on suositeltavissa myös muille barokkimusiikin ystäville, sillä se paikkaa historian julmuudesta aiheutuneen aukon Bachin tuotannossa ja onnistuu siinä kehuttavasti. Hommel soittaa luontevan hillitysti, ilman elostelijan briljeerauksia, ja orkesteri on juonessa mukana: kaikki luottavat siihen, että musiikki kantaa omilla ehdoillaan. He ovat oikeassa: esimerkiksi levyn lyhin teos, BWV 1056, saa mahdutettua yhdeksään ja puoleen minuuttiin (tempot ovat kauttaaltaan ripeät, mistä pidän) huiman määrän huiman kauniita melodioita. Tämä on rekonstruktionakin Bachia parhaimmillaan, ja huomaan joskus unohtuvani tämän levyn pariin samalla tavalla kuin voin unohtua erittäin hyvän abstraktin maalauksen pariin, seurana vain autuas tyhjyys ja mielihyvä, jotka jäävät jäljelle ajantajun paettua.
Se, joka käytti alkuperäiset konsertot kalankääreiksi tai muuhun tarpeelliseen, teki todella pahan asian.
Bach: Konsertot oboelle ja oboe d'amorelle (BWV 1053, 1055, 1056, 1060). Christian Hommel, oboe/oboe d'amore; Lisa Stewart, viulu; Kölnin kamariorkesteri, Helmut Müller-Brühl. Naxos, äänitetty Deutschland Radion studioilla Kölnissä marraskuussa 1996.
Levy on ytimekkäästi nautinnollinen. Musiikki on melodisinta, rakastettavinta ja hellintä Bachia. Oboen ja varsinkin ikävän harvoin kuullun oboe d'amoren ystäville tämä lienee väistämätön hankinta, mutta on suositeltavissa myös muille barokkimusiikin ystäville, sillä se paikkaa historian julmuudesta aiheutuneen aukon Bachin tuotannossa ja onnistuu siinä kehuttavasti. Hommel soittaa luontevan hillitysti, ilman elostelijan briljeerauksia, ja orkesteri on juonessa mukana: kaikki luottavat siihen, että musiikki kantaa omilla ehdoillaan. He ovat oikeassa: esimerkiksi levyn lyhin teos, BWV 1056, saa mahdutettua yhdeksään ja puoleen minuuttiin (tempot ovat kauttaaltaan ripeät, mistä pidän) huiman määrän huiman kauniita melodioita. Tämä on rekonstruktionakin Bachia parhaimmillaan, ja huomaan joskus unohtuvani tämän levyn pariin samalla tavalla kuin voin unohtua erittäin hyvän abstraktin maalauksen pariin, seurana vain autuas tyhjyys ja mielihyvä, jotka jäävät jäljelle ajantajun paettua.
Se, joka käytti alkuperäiset konsertot kalankääreiksi tai muuhun tarpeelliseen, teki todella pahan asian.
Tunnisteet:
Bach,
Hommel,
Konsertto,
Müller-Brühl,
Oboe,
Oboe d'amore
Bach: Kosketinsoitinkonserttoja
Bach:
Kosketinsoitinkonserttoja (osa I): nro 1 D-molli & nro 7 G-molli;
Brandenburgilainen konsertto nro 5 D-duuri; Kolmoiskonsertto A-molli.
Angela Hewitt, piano; Australian kamariorkesteri, Richard Tognetti.
Hyperion, äänitetty Sydneyn konservatoriossa helmikuussa 2005.
Tämä on ensimmäinen osa levyparista, joka käsittää Bachin kosketinsoitinkonsertot ja muutamia muita teoksia pianokonserttomaisina sovituksina. Ensimmäisenä Hewittin erottaa aiemmin kohtaamastamme Gavrilovista soiton joustavuus ja riemua herättävä vapautuneisuus. Tässä soitanto ei ole raskasta eikä kohtalonomaista, eivätkä teokset kärsi siitä lainkaan. Siinä missä Gavrilov vaikuttaa sisäänpäinkääntyneeltä, säteilee Hewittin soitosta mielikuvituksekkuus ja luontevan oloinen kommunikatiivisuus. Molemmilla lähestymistavoilla on viehätyksensä: Gavrilovia voi ehkä pitää meditatiivisempana, mutta itse viihdyn Hewittin parissa pidempään ja useammin.
Hewittin joustavuus ei tarkoita tyylitajun tai tarkkuuden unohtamista. Hänen soitossaan virtuoosinen tekninen taituruus on mukana, mutta yleensä taka-alalla. Se ei varasta huomiota, vaan tuntuu laskevan teokset vapaiksi nauttimaan omasta suurenmoisuudestaan. Siitäkin huolimatta jäin ehkä kaipaamaan muutamiin finaaleihin hieman iskevämpää otetta. Toisaalta konserttojen keskuksiksi sijoitetut hitaat osat eivät voisi juuri paremmin päästä oikeuksiinsa. Seitsemännen konserton Andante ansaitsee erityisen tunnustuksen: siinä on kaikki kohdallaan. Näiden osien kuunteleminen yksiittäinkin on minusta rahanarvoinen nautinto. Orkesterissa ei ole moittimista. Ilahduttava, avara ja kaiken kaikkiaan suositeltava levy.
Tämä on ensimmäinen osa levyparista, joka käsittää Bachin kosketinsoitinkonsertot ja muutamia muita teoksia pianokonserttomaisina sovituksina. Ensimmäisenä Hewittin erottaa aiemmin kohtaamastamme Gavrilovista soiton joustavuus ja riemua herättävä vapautuneisuus. Tässä soitanto ei ole raskasta eikä kohtalonomaista, eivätkä teokset kärsi siitä lainkaan. Siinä missä Gavrilov vaikuttaa sisäänpäinkääntyneeltä, säteilee Hewittin soitosta mielikuvituksekkuus ja luontevan oloinen kommunikatiivisuus. Molemmilla lähestymistavoilla on viehätyksensä: Gavrilovia voi ehkä pitää meditatiivisempana, mutta itse viihdyn Hewittin parissa pidempään ja useammin.
Hewittin joustavuus ei tarkoita tyylitajun tai tarkkuuden unohtamista. Hänen soitossaan virtuoosinen tekninen taituruus on mukana, mutta yleensä taka-alalla. Se ei varasta huomiota, vaan tuntuu laskevan teokset vapaiksi nauttimaan omasta suurenmoisuudestaan. Siitäkin huolimatta jäin ehkä kaipaamaan muutamiin finaaleihin hieman iskevämpää otetta. Toisaalta konserttojen keskuksiksi sijoitetut hitaat osat eivät voisi juuri paremmin päästä oikeuksiinsa. Seitsemännen konserton Andante ansaitsee erityisen tunnustuksen: siinä on kaikki kohdallaan. Näiden osien kuunteleminen yksiittäinkin on minusta rahanarvoinen nautinto. Orkesterissa ei ole moittimista. Ilahduttava, avara ja kaiken kaikkiaan suositeltava levy.
Bach: Viulukonsertot
Bach
loisti kosketinsoittajana, mutta hän oli myös taitava viulisti ja
sävelsi tälle jousi-instrumentille koko joukon sooloiluteoksia. Nyt
vuorossa ovat viulukonsertot.
Bach: Konsertto viululle, jousille ja continuolle A-molli BWV 1041; Konsertto viululle, jousille ja continuolle E-duuri BWV 1042; Konsertto kahdelle viululle, jousille ja continuolle D-molli BWV 1043; Konsertto oboelle, viululle, jousille ja continuolle C-molli BWV 1060. Hilary Hahn, viulu; Margaret Batjer, toinen viulu (BWV 1043); Allan Vogel, oboe (BWV 1060); Los Angeles Chamber Orchestra, Jeffrey Kahane. Deutsche Grammophon, äänitetty Los Angelesissa 2002-2003.
Tempot ovat kautta linjan ripeähköjä, mutta eivät missään nimessä koneellisia. Esityksistä huokuva tyylikäs viileys ei sulje pois musiikin lyyristä potentiaalia, josta nautiskellaan (verraten) hitaissa osissa. Musiikki ei pysähtele eikä jää roikkumaan, vaan etenee loogisen päämäärätietoisesti ilman kiirehtivää vaikutelmaa. On tosin huomautettava, että tämän levyn tulkinnat eivät sovi sellaisille kuuntelijoille, jotka haluavat Bach-konserttonsa hellästi keinahtelevina kehtolauluina: Hahn pitäytyy jatkuvasti hieman etäännytetyssä eleganssissa, joka tuntuu tekevän mainiosti oikeutta näille teoksille. Konserttojen (ja solistin) tekninen mestarillisuus tulee hyvin selvästi esille, mutta se ei varasta showta itse musiikilta, jonka sallitaan säilyttää yleisilmeeseen sopiva hillitty, lähdevedenkirkas ja jopa komea tunteikkuus.
Kaksoiskonsertosta Hahn ja Batjer suoriutuvat erityisen hyvin. Keskimmäinen Largo-osa kasvaa ansaitusti teoksen sydämeksi, ja tämä on pysäyttävä esitys. Oboisti Vogel taas onnistuu erinomaisesti omasta osuudestaan BWV 1060:ssa. Hänen instrumenttinsa soi hellän puhtaasti, ja hän malttaa puhaltaa kauniin pyöristettyjä sekä pehmeitä muotoja. Sooloinstrumentit eivät missään teoksessa valtaa ylikorostunutta asemaa Los Angelesin kamariorkesterilta, ja ne vaikuttavat usein enemmänkin orkesterin elimellisiltä osilta kuin soolosoittimilta.
Minä pidän melko lailla tästä levystä, ja se on Bach-levytyksistäni useimmin spontaanisti kuunneltavakseni päätyviä.
Bach: Konsertto viululle, jousille ja continuolle A-molli BWV 1041; Konsertto viululle, jousille ja continuolle E-duuri BWV 1042; Konsertto kahdelle viululle, jousille ja continuolle D-molli BWV 1043; Konsertto oboelle, viululle, jousille ja continuolle C-molli BWV 1060. Hilary Hahn, viulu; Margaret Batjer, toinen viulu (BWV 1043); Allan Vogel, oboe (BWV 1060); Los Angeles Chamber Orchestra, Jeffrey Kahane. Deutsche Grammophon, äänitetty Los Angelesissa 2002-2003.
Tempot ovat kautta linjan ripeähköjä, mutta eivät missään nimessä koneellisia. Esityksistä huokuva tyylikäs viileys ei sulje pois musiikin lyyristä potentiaalia, josta nautiskellaan (verraten) hitaissa osissa. Musiikki ei pysähtele eikä jää roikkumaan, vaan etenee loogisen päämäärätietoisesti ilman kiirehtivää vaikutelmaa. On tosin huomautettava, että tämän levyn tulkinnat eivät sovi sellaisille kuuntelijoille, jotka haluavat Bach-konserttonsa hellästi keinahtelevina kehtolauluina: Hahn pitäytyy jatkuvasti hieman etäännytetyssä eleganssissa, joka tuntuu tekevän mainiosti oikeutta näille teoksille. Konserttojen (ja solistin) tekninen mestarillisuus tulee hyvin selvästi esille, mutta se ei varasta showta itse musiikilta, jonka sallitaan säilyttää yleisilmeeseen sopiva hillitty, lähdevedenkirkas ja jopa komea tunteikkuus.
Kaksoiskonsertosta Hahn ja Batjer suoriutuvat erityisen hyvin. Keskimmäinen Largo-osa kasvaa ansaitusti teoksen sydämeksi, ja tämä on pysäyttävä esitys. Oboisti Vogel taas onnistuu erinomaisesti omasta osuudestaan BWV 1060:ssa. Hänen instrumenttinsa soi hellän puhtaasti, ja hän malttaa puhaltaa kauniin pyöristettyjä sekä pehmeitä muotoja. Sooloinstrumentit eivät missään teoksessa valtaa ylikorostunutta asemaa Los Angelesin kamariorkesterilta, ja ne vaikuttavat usein enemmänkin orkesterin elimellisiltä osilta kuin soolosoittimilta.
Minä pidän melko lailla tästä levystä, ja se on Bach-levytyksistäni useimmin spontaanisti kuunneltavakseni päätyviä.
Bach: Kosketinsoitinkonsertot ym.
Bach:
Kosketinsoitinkonsertot BWV 1052-1058; Ranskalainen sarja nro 5 BWV
816. Andrei Gavrilov, piano; Academy of St Martin in the Fields, Sir
Neville Marriner. EMI (2CD), äänitetty Abbey Roadin ykkösstudiossa
Lontoossa ja Slovakian filharmonisessa orkesteritalossa Bratislavassa
1984-86.
Tällä kaksoislevyllä pianisti Andrei Gavrilov esittää Bachin kosketinsoitinkonserttoja instrumentilla, jollaisia ei Bachin aikana ollut. Kokoelmassa on seitsemän kosketinkonserttoa, jotka esitetään modernilla flyygelillä. Muutamat teoksista tunnetaan paremmin ja laajemmin muissa muodoissa: BWV 1054 on sovitus säveltäjän aiemmasta viulukonsertosta ja BWV 1057 taas on sovitus neljännestä brandenburgilaisesta konsertosta. Muutenkin Bach kierrätti näihin konserttoihinsa ainesta mm. kantaateistaan.
Piano ei ole yhtä säksättävä instrumentti kuin cembalo, ja nykyaikainen flyygeli tuo musiikkiin tyylikästä linjakkuutta, joka pukee sitä. Näitä konserttoja on ainakin minun vaikea kuunnella läpi yhdeltä istumalta. Vaikka ne ovat lyhyehköjä, on kaksi konserttoa silti minulle jonkinmoinen yläraja, jonka jälkeen nämä alkavat turruttaa. Musiikki ei ole emotionaalisesti kovinkaan latautunutta, mutta siitäkin huolimatta Gavrilovin soitto vaikuttaa etäiseltä ja eristäytyvältä, eikä tätä vaikutelmaa lievitä edes ajoittainen (ja huomattava) ankaruus. Se ei tunnu vapautuneelta.
Gavrilovin ansioiksi on tunnustettava soiton erinomainen selkeys ja mahtava ketteryys. Joskus hän malttaa "unohtua" hetkeksi hieman reflektoivamman soiton pariin: silloin nämä esitykset ovat nautittavimmillaan. Minun makuuni Gavrilov on kuitenkin hieman turhan usein armoton ja jopa hyökkäävä. Hänellä on usein päällä hieman liian suuri vaihde. BWV 1052 ja 1056 ovat minusta kokoelman onnistuneimmat ja nautittavimmat esitykset, ja niissä virtuoosi malttaa päästää soittoonsa runsaammin herkkyyttä. Marrinerin johtama orkesteri suoriutuu työstään hienosti, ja äänityksessä on panostettu selkeyteen: piano ei huku eikä hukuta, vaan yhteispeli sujuu erittäin luontevasti. Soolopianoteoksena Ranskalainen sarja nro 5 on hieno lisä, ja siinä Gavrilov malttaa jälleen päästää musiikin runollisemmankin puolen esiin.
Tämä kaksoislevy on hieman epätasainen kokonaisuus, mutta vain tulkinnan kannalta, ja tässä suhteessa mieltymykset voivat olla hyvin yksilöllisiä. Joka tapauksessa julkaisun hinta-laatusuhde on erinomainen.
Tällä kaksoislevyllä pianisti Andrei Gavrilov esittää Bachin kosketinsoitinkonserttoja instrumentilla, jollaisia ei Bachin aikana ollut. Kokoelmassa on seitsemän kosketinkonserttoa, jotka esitetään modernilla flyygelillä. Muutamat teoksista tunnetaan paremmin ja laajemmin muissa muodoissa: BWV 1054 on sovitus säveltäjän aiemmasta viulukonsertosta ja BWV 1057 taas on sovitus neljännestä brandenburgilaisesta konsertosta. Muutenkin Bach kierrätti näihin konserttoihinsa ainesta mm. kantaateistaan.
Piano ei ole yhtä säksättävä instrumentti kuin cembalo, ja nykyaikainen flyygeli tuo musiikkiin tyylikästä linjakkuutta, joka pukee sitä. Näitä konserttoja on ainakin minun vaikea kuunnella läpi yhdeltä istumalta. Vaikka ne ovat lyhyehköjä, on kaksi konserttoa silti minulle jonkinmoinen yläraja, jonka jälkeen nämä alkavat turruttaa. Musiikki ei ole emotionaalisesti kovinkaan latautunutta, mutta siitäkin huolimatta Gavrilovin soitto vaikuttaa etäiseltä ja eristäytyvältä, eikä tätä vaikutelmaa lievitä edes ajoittainen (ja huomattava) ankaruus. Se ei tunnu vapautuneelta.
Gavrilovin ansioiksi on tunnustettava soiton erinomainen selkeys ja mahtava ketteryys. Joskus hän malttaa "unohtua" hetkeksi hieman reflektoivamman soiton pariin: silloin nämä esitykset ovat nautittavimmillaan. Minun makuuni Gavrilov on kuitenkin hieman turhan usein armoton ja jopa hyökkäävä. Hänellä on usein päällä hieman liian suuri vaihde. BWV 1052 ja 1056 ovat minusta kokoelman onnistuneimmat ja nautittavimmat esitykset, ja niissä virtuoosi malttaa päästää soittoonsa runsaammin herkkyyttä. Marrinerin johtama orkesteri suoriutuu työstään hienosti, ja äänityksessä on panostettu selkeyteen: piano ei huku eikä hukuta, vaan yhteispeli sujuu erittäin luontevasti. Soolopianoteoksena Ranskalainen sarja nro 5 on hieno lisä, ja siinä Gavrilov malttaa jälleen päästää musiikin runollisemmankin puolen esiin.
Tämä kaksoislevy on hieman epätasainen kokonaisuus, mutta vain tulkinnan kannalta, ja tässä suhteessa mieltymykset voivat olla hyvin yksilöllisiä. Joka tapauksessa julkaisun hinta-laatusuhde on erinomainen.
Bach: Orkesterisarjoja & cembalokonserttoja
Bach:
Orkesterisarja nro 2 H-molli BWV 1067, Orkesterisarja nro 3 D-duuri BWV
1068, Orkesterisarja nro 4 D-duuri BWV 1069; Cembalokonsertto F-molli
BWV 1056; Konsertto neljälle cembalolle A-molli BWV 1065. Münchener
Bach-Orchester, Karl Richter. Eloquence (Deutsche Grammophon), äänitetty
1961-73.
CD:n ohjelmassa konsertot on hieman erikoisesti työnnetty orkesterisarjojen väliin, mutta ohjelmisto on vakaata ja innoittuneinta Bachia. Mukana ovat ikuiset massasuosikit, 2. orkesterisarjan soittoääni-Badinerie ja 3. orkesterisarjan ikivihreä Air. Neljännestä orkesterisarjasta on tipautettu alkusoitto pois. Se on omituinen ratkaisu, mutta ilmeisesti sille ei ollut tilaa levyllä, jonka kokonaisajaksi on saatu periaatteessa kiitettävä lukema 78:45. En pidä tällaisesta leikkelystä: mieluummin olisi sitten vain pitänyt jättää konserttoja pois sen sijaan, että laitetaan levylle silvottu orkesterisarja.
Cembalokonserttojen vuoksi on syytä liittää tähän levyyn tietty varaus. Jotkut ihmiset eivät voi sietää cembalon ääntä. Kapellimestari Thomas Beechamin mukaan cembalo kuulostaa siltä kuin luurangot parittelisivat peltikatolla. Cembaloninhoajille tämä ei ole oikea albumi, vaikka konsertot ovatkin hyvin lyhyitä. Itse olen sangen suvaitsevainen cembalon suhteen - se on minusta usein peräti hauska leimallisesti menneen ajan soittimena. Esimerkiksi F-mollikonserton lyhyessä Largossa kokonaisvaikutelma on kuin hyisessä, mutta raikkaassa kevätsateessa. Neljän cembalon konsertto kysyy jokaiselta solistilta (Hedwig Bilgram, Iwona Fütterer, Ulrike Schott ja Richter itse) vaivatonta virtuoosisuutta, ja sitä saadaan.
Esitykset eivät edusta periodilinjaa, vaan ovat pikemminkin laajennetun kamariorkesterin tyyliä. Koska, kuten olen jo monen monituista kertaa maininnut, en ole periodipuristi, on tämä minusta erittäin hyvä lähestymistapa. HIP-suuntautuneiden kannattanee pysytellä erossa tästä albumista, mutta muille tarjolla on paljon mielihyvää. Richter kiskoo orkesterista johdonmukaisen erinomaista soittoa, joka saa pirskahtelevaa iloa jopa orkesterisarjojen usein synkänpuoleisiin alkusoittoihin - mikä ei ole aivan vähäinen saavutus. Siltikin tosin monen osan tanssillisuus kärsii siitä, että Richter on valinnut usein äärimmäisen tiukat, täsmälliset ja joustamattomat rytmit. Vasket hoitavat osansa mainiosti.
Tämä CD on uudelleenjulkaisu Deutsche Grammophonin jo aiemminkin useaan kertaan liikkeelle laskemista levytyksistä, mutta se edustaa 1900-luvun aiempaa barokkimusiikin esitystraditiota parhaimmillaan - ja se on erittäin halpa. Hintaan nähden on ymmärrettävää, että teoksia tai esityksiä ei ole dokumentoitu kirjallisesti - mutta edelleenkään en hyväksy alkusoiton leikkaamista neljännestä orkesterisarjasta. Siitäkin huolimatta tämä on osoittautunut minun kirjanpidossani miellyttävimmäksi ei-periodityyliseksi esitykseksi näistä Bachin orkesterisarjoista: näissä on vähemmän alakuloa kuin monessa muussa. Cembalokonsertot ovat ilahduttava lisä niille meistä, jotka pitävät tästä hauskasta soittimesta kohtuullisina annoksina.
CD:n ohjelmassa konsertot on hieman erikoisesti työnnetty orkesterisarjojen väliin, mutta ohjelmisto on vakaata ja innoittuneinta Bachia. Mukana ovat ikuiset massasuosikit, 2. orkesterisarjan soittoääni-Badinerie ja 3. orkesterisarjan ikivihreä Air. Neljännestä orkesterisarjasta on tipautettu alkusoitto pois. Se on omituinen ratkaisu, mutta ilmeisesti sille ei ollut tilaa levyllä, jonka kokonaisajaksi on saatu periaatteessa kiitettävä lukema 78:45. En pidä tällaisesta leikkelystä: mieluummin olisi sitten vain pitänyt jättää konserttoja pois sen sijaan, että laitetaan levylle silvottu orkesterisarja.
Cembalokonserttojen vuoksi on syytä liittää tähän levyyn tietty varaus. Jotkut ihmiset eivät voi sietää cembalon ääntä. Kapellimestari Thomas Beechamin mukaan cembalo kuulostaa siltä kuin luurangot parittelisivat peltikatolla. Cembaloninhoajille tämä ei ole oikea albumi, vaikka konsertot ovatkin hyvin lyhyitä. Itse olen sangen suvaitsevainen cembalon suhteen - se on minusta usein peräti hauska leimallisesti menneen ajan soittimena. Esimerkiksi F-mollikonserton lyhyessä Largossa kokonaisvaikutelma on kuin hyisessä, mutta raikkaassa kevätsateessa. Neljän cembalon konsertto kysyy jokaiselta solistilta (Hedwig Bilgram, Iwona Fütterer, Ulrike Schott ja Richter itse) vaivatonta virtuoosisuutta, ja sitä saadaan.
Esitykset eivät edusta periodilinjaa, vaan ovat pikemminkin laajennetun kamariorkesterin tyyliä. Koska, kuten olen jo monen monituista kertaa maininnut, en ole periodipuristi, on tämä minusta erittäin hyvä lähestymistapa. HIP-suuntautuneiden kannattanee pysytellä erossa tästä albumista, mutta muille tarjolla on paljon mielihyvää. Richter kiskoo orkesterista johdonmukaisen erinomaista soittoa, joka saa pirskahtelevaa iloa jopa orkesterisarjojen usein synkänpuoleisiin alkusoittoihin - mikä ei ole aivan vähäinen saavutus. Siltikin tosin monen osan tanssillisuus kärsii siitä, että Richter on valinnut usein äärimmäisen tiukat, täsmälliset ja joustamattomat rytmit. Vasket hoitavat osansa mainiosti.
Tämä CD on uudelleenjulkaisu Deutsche Grammophonin jo aiemminkin useaan kertaan liikkeelle laskemista levytyksistä, mutta se edustaa 1900-luvun aiempaa barokkimusiikin esitystraditiota parhaimmillaan - ja se on erittäin halpa. Hintaan nähden on ymmärrettävää, että teoksia tai esityksiä ei ole dokumentoitu kirjallisesti - mutta edelleenkään en hyväksy alkusoiton leikkaamista neljännestä orkesterisarjasta. Siitäkin huolimatta tämä on osoittautunut minun kirjanpidossani miellyttävimmäksi ei-periodityyliseksi esitykseksi näistä Bachin orkesterisarjoista: näissä on vähemmän alakuloa kuin monessa muussa. Cembalokonsertot ovat ilahduttava lisä niille meistä, jotka pitävät tästä hauskasta soittimesta kohtuullisina annoksina.
Tunnisteet:
Bach,
Cembalo,
Konsertto,
Orkesterisarja,
Richter
Sekalaisia alkusoittoja
Alkusoittoja: Daniel-François-Esprit Auber: Fra Diavolo; Louis-Joseph-Ferdinand Hérold: Zampa; Jacques Offenbach: Orfeus Manalassa; Emil von Řezníček: Donna Diana; Gioachino Rossini: Vilhelm Tell; Franz von Suppé: Kevyt ratsuväki & Runoilija ja talonpoika. Cincinnati Pops Orchestra, joht. Erich Kunzel. Telarc, äänitetty Cincinnatissa 1985.
Ns.
kevyen klassisen konsertit ovat katoavaa kansanperinnettä, ja moni
tuskin tuntee kovinkaan montaa tämän ohjelman teoksista tai edes
säveltäjistä. Yhdysvalloissakin klassisia orkesterisuosikkeja tietoisen
teatraalisesti esittävien pops-orkesterien suosio on laskussa, mikä on
murheellista. Saariaho ei voi tavoittaa kaikkia, ja maailma, jossa
Lisztin unkarilaisten rapsodioiden orkestraatioita ei soiteta, on
huonompi kuin sellainen, jossa soitetaan. Mutta itse levyn ohjelmaan.
Daniel-François-Esprit Auber (1782–1871) oli aikansa menestyneimpiä ranskalaisia oopperasäveltäjä. Hänen tuotantonsa käsittää useita kymmeniä enimmäkseen koomisia oopperoita. Hänen oopperansa La Muette de Portici (Porticin mykkä) laukaisi vuonna 1830 Belgian vallankumouksen, hänen aarioitaan hyräiltiin ympäri Eurooppaa ja keisari Napoleon III teki hänestä hovikapellimestarinsa. Ja mitä on jäänyt jäljelle tuosta verrattomasta menestyksestä ja maineesta? Nimikkoasema Pariisin metroon sekä kaksi kevyen ohjelmiston laitamilla pysynyttä alkusoittoa - tällä levyllä oleva Fra Diavolo ja Le cheval de bronze (Pronssihevonen).
Fra Diavolo
on romanttis-koominen ooppera italialaisesta maantierosvosta, mutta
aiheella ei ole juuri väliä. Alkusoitto on säkenöivä ja melodisesti
upporikas sekä rehellisesti sanoen hattaramaisen tyhjänpäiväinen. Sitä
ei voi ottaa vakavasti eikä kannatakaan, koska silloin siinä ei ole
mitään hauskaa. Kiva ja lapsekas väriläiskä.
Samaa voi sanoa Louis-Joseph-Ferdinand Héroldin (1791–1833) Zampa-alkusoitosta. Hérold kuoli nuorena, mutta ehti säveltää parikymmentä oopperaa, kaksi sinfoniaa, kuusi balettia ja kolme jousikvartettoa.
Zampan aiheena on Monzan nuori kreivi, joka päättää ryhtyä merirosvoksi ja ottaa piraattinimekseen... Zampa. (Arrh, minä olen Mustaparta! Minä olen Pitkä John Silver! Ja minä olen Zampa, moikkelis!) Alkusoitto on virkistävä dramaattinen hurvittelu.
Jacques Offenbach (1819–1880) on tämän kevyen ohjelmiston tunnetuimmasta päästä. Offenbach on cancan-tyylin Mozart ja operetin suurin mestari, vanhan hyvän ajan huolettoman ja rakastettavalla tavalla syntisen Pariisin symboli.
Offenbachin tunnetuin teos on tietysti farssi Orfeus Manalassa,
joka tekee säälimätöntä pilkkaa antiikin tarujen elämälle vieraasta
taiteellisesta kanonisoinnista ja erityisesti Christoph Willibald
Gluckin (1714–1787) sietämättömästä oopperasta Orfeus ja Eurydike.
Offenbachin oman orkesterin voimavarat olivat rajalliset, joten alun
perin niissä ei ollut sellaisia kymmenminuuttisia alkusoittoja kuin mitä
tällä levyllä kuullaan. Offenbach-alkusoiton onkin mestarin
operettiteemoista taidokkaasti koonnut Carl Binder teoksen
Wienin-kantaesitykseen. Vaikka useimmat varmasti odottavatkin sitä lopun
cancaniä, tekee kapellimestari tässä erityisen hyvää työtä
osoittaakseen, että tästä kokooma-alkusoitosta muodostuu musiikillisesti
tarkoituksenmukainen, looginen ja viehättävä kokonaisuus, jossa
lyyrisemmätkin yksityiskohdat saavat ansaitsemansa huomion.
Emil von Řezníček (1860–1945) oli myöhäisromanttinen itävaltalaissäveltäjä, Richard Straussin aikalainen ja ystävä. Hän oli sangen tuottelias, mutta on jäänyt nopeasti unohduksiin. Ooppera Donna Diana, joka sai ensiesityksensä Prahassa 1894, oli Řezničekin
suurin menestys. Sen alkusoitto on tällä levyllä olevan valikoiman
huippua: dramatiikka ja melodisuus pelaavat esimerkillisesti yhteen, ja
alkusoiton muutamat varauksetta kuolemattomuuden ansaitsevat melodiat
saavat nautiskelevan ja tyylikkään esityksen. Kuusi minuuttia ideaalia
alkusoittoa.
Gioachino Rossinin (1792–1868) Vilhelm Tell
-alkusoiton laukkafinaalia ei ole kukaan ei-kuulovammainen länsimainen
voinut olla kuulematta: se on vanhojen piirrosfilmien kliseisintä
taustamusiikkia, ja viime aikoina se on myös tuntunut olevan ainoa
sallittu mainosten klassinen taustamusiikkiteos Beethovenin Buranan Für Elisen
lisäksi. Vilhem Tellin alkusoitto on sinfonisen runon kaltainen
itsenäisesti toimiva kokonaisuus, joka esittelee orkesterin
ilmaisumahdollisuuksia mukaansatempaavasti ja älykkäästi. Erityisesti
sellistit ja englannintorvi ansaitsevat kiitosta. Kunzel korostaa
musiikin hellempiä puolia, jotka esiintyvät edukseen. Loppulaukassa
kapellimestari lietsoo orkesterin täydellisesti mukaansa. Miljoona
kertaa kuultu alkusoitto ei tässä esityksessä kuulosta lainkaan
kuluneelta, vaan jännitys aidosti kasvaa loppua kohden. Erittäin
onnistunut tulkinta tutusta teoksesta.
Itävaltalaisen Franz von Suppén (1819–1895) kaksi operettialkusoittoa tekevät tällä levyllä hieman varautuneemman vaikutuksen. Kevyt ratsuväki on useimmille tuttu klassikkopiirretyistä, mutta tässä se on hieman laimea. Aloitus säkenöi ja säväyttää, mutta muuten vaikutelma on hieman liiaksi operettilavasteissa haahuilua. Alkusoiton kontrasteja voisi korostaa enemmänkin, mutta Kunzel haluaa korostaa tämänkin melko banaalin teoksen lyyrisiä piirteitä. Se ei onnistu yhtä hyvin kuin esim. Offenbachin kohdalla. (Ja täsmälleen päinvastoin kuin albumin merkinnät väittävät, Kevyt ratsuväki on operetti eikä itsenäiseksi sävelletty orkesterialkusoitto.) Hieman samasta kärsii Runoilija ja talonpoika.
Telarc on profiloitunut amerikkalaisten audiofiilien ja erittäin ärsyttävien hifistien levy-yhtiönä. Äänitystä ei voi moittia: se on ainakin minun korviini loistelias. Pelkän äänentoistolaadun korostaminen voi kuitenkin johtaa taiteellisen tulkinnan aliarvioimiseen. Onneksi näiden teosten kohdalla sellaista vaaraa ei ole. Tämä on populaaria klassista repertoaaria parhaimmillaan. Kunzel ja cincinnatilaisorkesteri ovat ohjelmistossa kuin kotonaan. Näistä teoksista ja esityksistä on kaiken kaikkiaan melko vaikeata olla pitämättä. Ne ovat kuin kermaisia leivoksia. Minusta levyn kohokohdat ovat Rezničekin ilmiömäinen Donna Diana sekä lyyriset, musikaaliset ja rutiinia kiinnostavammat esitykset tutusta Offenbachista sekä Rossinista.
Lyhyesti: seitsemän ilahduttavaa alkusoittosuosikkia mielekkäinä esityksinä. Tunti vaihtelevan muistettavaa hattaramusiikkia rakastavasti soitettuna ja erittäin tasokkaasti äänitettynä. Sopii orkesteraalisista efekteistä pitäville, klassiseen musiikkiin tutustuville (myös lapsille) ja tasokasta audiaalista huvia haluaville.
Daniel-François-Esprit Auber (1782–1871) oli aikansa menestyneimpiä ranskalaisia oopperasäveltäjä. Hänen tuotantonsa käsittää useita kymmeniä enimmäkseen koomisia oopperoita. Hänen oopperansa La Muette de Portici (Porticin mykkä) laukaisi vuonna 1830 Belgian vallankumouksen, hänen aarioitaan hyräiltiin ympäri Eurooppaa ja keisari Napoleon III teki hänestä hovikapellimestarinsa. Ja mitä on jäänyt jäljelle tuosta verrattomasta menestyksestä ja maineesta? Nimikkoasema Pariisin metroon sekä kaksi kevyen ohjelmiston laitamilla pysynyttä alkusoittoa - tällä levyllä oleva Fra Diavolo ja Le cheval de bronze (Pronssihevonen).
Maailman ranskalaisin etunimi JA maailman ranskalaisin ilme! |
Samaa voi sanoa Louis-Joseph-Ferdinand Héroldin (1791–1833) Zampa-alkusoitosta. Hérold kuoli nuorena, mutta ehti säveltää parikymmentä oopperaa, kaksi sinfoniaa, kuusi balettia ja kolme jousikvartettoa.
Hän ehti säveltää paljon, sillä hänellä ei ollut vaivaa naisista. Hameväki pysytteli loitolla 75-vuotiaalta saksalaiselta kemian professorilta näyttäneestä Héroldista. |
Jacques Offenbach (1819–1880) on tämän kevyen ohjelmiston tunnetuimmasta päästä. Offenbach on cancan-tyylin Mozart ja operetin suurin mestari, vanhan hyvän ajan huolettoman ja rakastettavalla tavalla syntisen Pariisin symboli.
Ma chère absinthe! |
Řezníček. Viimeinkin suht normaalilta näyttävä säveltäjä. |
Rossini. Mahdollisesti tripillä. |
Itävaltalaisen Franz von Suppén (1819–1895) kaksi operettialkusoittoa tekevät tällä levyllä hieman varautuneemman vaikutuksen. Kevyt ratsuväki on useimmille tuttu klassikkopiirretyistä, mutta tässä se on hieman laimea. Aloitus säkenöi ja säväyttää, mutta muuten vaikutelma on hieman liiaksi operettilavasteissa haahuilua. Alkusoiton kontrasteja voisi korostaa enemmänkin, mutta Kunzel haluaa korostaa tämänkin melko banaalin teoksen lyyrisiä piirteitä. Se ei onnistu yhtä hyvin kuin esim. Offenbachin kohdalla. (Ja täsmälleen päinvastoin kuin albumin merkinnät väittävät, Kevyt ratsuväki on operetti eikä itsenäiseksi sävelletty orkesterialkusoitto.) Hieman samasta kärsii Runoilija ja talonpoika.
Telarc on profiloitunut amerikkalaisten audiofiilien ja erittäin ärsyttävien hifistien levy-yhtiönä. Äänitystä ei voi moittia: se on ainakin minun korviini loistelias. Pelkän äänentoistolaadun korostaminen voi kuitenkin johtaa taiteellisen tulkinnan aliarvioimiseen. Onneksi näiden teosten kohdalla sellaista vaaraa ei ole. Tämä on populaaria klassista repertoaaria parhaimmillaan. Kunzel ja cincinnatilaisorkesteri ovat ohjelmistossa kuin kotonaan. Näistä teoksista ja esityksistä on kaiken kaikkiaan melko vaikeata olla pitämättä. Ne ovat kuin kermaisia leivoksia. Minusta levyn kohokohdat ovat Rezničekin ilmiömäinen Donna Diana sekä lyyriset, musikaaliset ja rutiinia kiinnostavammat esitykset tutusta Offenbachista sekä Rossinista.
Lyhyesti: seitsemän ilahduttavaa alkusoittosuosikkia mielekkäinä esityksinä. Tunti vaihtelevan muistettavaa hattaramusiikkia rakastavasti soitettuna ja erittäin tasokkaasti äänitettynä. Sopii orkesteraalisista efekteistä pitäville, klassiseen musiikkiin tutustuville (myös lapsille) ja tasokasta audiaalista huvia haluaville.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)