Pianokonsertto
on minulle mieluisimpia taidemusiikin teosformaatteja, erityisesti
romanttista tyyliä edustava pianokonsertto. Pianon ja orkesterin
kohtaamisessa on jotakin aivan erikoisen intensiivistä ja sankarillista.
Pianokonsertto on arvokas ja juhlallinen teos, jonka ei tietenkään
tarvitse olla mitenkään jäykkä. Se soveltuu tietysti myös klassistiseen
kuulauteen ja säkenöintiin, mutta omimmillaan se on romanttisessa
tyylissä. Piano aseteltuna suuren ja mehevän orkesterin rinnalle ja
usein sitä vastaan tarjoaa mahdollisuudet maalata isolla pensselillä
valtavia vallankumoushyökyjä siinä missä herkkiä ja melankolisen siroja
akvarellejakin. Pianokonsertto soveltuu erinomaisesti romantiikan
emotionaaliseen ja yksilöllistä tuntemusta korostavaan virtaan.
Tiiviisti ilmaisten minä siis yleensä pidän pianokonsertoista. En ole ainoa, sillä esim. Tšaikovskin
1. pianokonsertto samoin kuin Beethovenin, Chopinin ja Lisztin
konsertot ovat klassisen musiikin esitetyimpiä ja rakastetuimpia
teoksia. On hämmästyttävää ja surullista, kuinka pieni osa kaikista
pianokonsertoista on päätynyt orkesterien repertoaareihin ottaen
huomioon, kuinka paljon yleisö tuntuu teostyypistä ja romanttisesta
tyylikaudesta pitävän. Kuvaavaa on, että nyt levyhyllysarjassa vuoroon
tulevan artikkelin teoksista molemmat ovat jääneet unohduksiin
ensiesitystensä jälkeen - siinä määrin, että toinen niistä sai
ensimmäisen levytyksensä vuonna 2007, noin vuosisata ensiesityksensä
jälkeen. Se ensilevytys olisi nyt sitten puolet tästä
norjalaisalbumista, jonka sisällys kuuluu: Eyvind Alnæs (1872-1932): Pianokonsertto D-duuri op.27; Christian Sinding (1856-1941): Pianokonsertto Des-duuri op.6. Pianistina Piers Lane; Bergenin filharmonista orkesteria johtaa Andrew Litton. Hyperion, äänitetty Bergenin Grieghallenissa syyskuussa 2006.
Alnæs
toimi urkurina ja kuoronjohtajana Oslossa, ja jälkimaailma muistaa
säveltäjän (yleisesti ottaen melko huonosti) tämän lauluista. Hän
sävelsi vain muutamia laajamittaisia orkesteriteoksia, kaksi sinfoniaa
ja pianokoserton, josta on vaikea olla pitämättä. Puolituntinen teos saa
paljon tehoa ilmiömäisen pianistisen virtuositeetin lisäksi muhkeasta
orkesterista, jonka vaskisektio on erityisen vahva. Suuri orkesteri ei
kuitenkaan kuulosta lainkaan raskaalta, eikä tämä varmastikaan ole vain
kapellimestarin ansiota: konsertto paljastaa hyvin taidokkaan ja
tyylitajuisen säveltäjän, joka ei luota kokoon tai määrään laadun
kustannuksella. Konsertto tuntuu avautuvan hyvin luonnollisesti ilman
väkinäisyyttä, ja edes musikaalisten tehosteiden käyttö ei vaikuta
kikkailulta, vaan ihailtavalta kuohkeudelta. Ennen kaikkea
kansansävelmiä välistä lainailevat melodiat ovat kauniita ja kestäviä ja
ansaitsevat täysin Alnæsin suurisuuntaiset eleet.
Alnæsin
konserton avausosa sopisi oppikirjaesimerkiksi
täys/myöhäisromanttisesta tyylistä. Sitä kuuntelee ilokseen itsenäisenä
teoksenakin. Melodiat ovat tarttuvia, ja tunnelma vaihtelee herooisesta
herkänhellään. Orkesteri tekee vuoristoratamaisia syöksyjä, eikä pianon
sooloilu tunnu koskaan tunkeilevalta. Kerrassaan orgaanisen tyylikäs
kappale.
Hidas
toinen osa kulkee melankolisissa maisemissa kohoten hetken ajaksi
ylvään yleväksi. Esiin ei tule ainoastaan säveltäjän kynän herkkyys
pianolle kirjoitettaessa - vaan myös orkesterille kirjoitettaessa.
Päätösosa on räiskyvä ja tarttuvan hyväntuulinen valssi, joka pitää mielenkiinnon ja jännityksen yllä loppuun asti.
Sindingin
konsertto on teoksista varovaisempi ja varautuneempi, eikä säveltäjä
käytä kansanmusiikkimaisia teemoja. Se on myös orkestraatioltaan
"tiheämpi", mikä tekee välistä tasapaksun ja kalvakkaan vaikutelman.
Piano-osuus on tästä huolimatta hyvin vaativa ja kestää hyvin
tarkkaavaisempaakin kuuntelua. Avausosa on minusta teoksen väkinäisin
laahatessaan huolellisesti suunnitellusta huipennuksesta toiseen.
Hitaassa kakkososassa asiat paranevat, kun käyrätorvi esittelee kauniin
melankolisen melodian, joka saa sitten ihailtavasti lihaa päälleen -
joskin tämäkin teos kestää ehkä muutaman minuutin turhan pitkään.
Finaali on sävyltään tasaisen tummeneva, ja loppua kohden lyömäsoittimia
käytetään taitavasti tehosteina.
Piano
soi kautta linjan herkästi, eloisasti ja pakottomasti molemmissa
teoksissa. Mistään suuren solistitaiteilijan kompleksista ei ole
jälkeäkään, vaan pianismi on johdonmukaisen luontevaa ja
paisuttelematonta. En ollut koskaan aiemmin kuullut Bergenin
filharmonikkojen - Edvard Griegin orkesterin - soittoa, ja tämän levyn perusteella siinä ei ole moittimista.
Lyhyesti:
kaksi norjalaista romanttista pianokonserttoa, joista toinen on
vastustamaton ja toinen parhaimmillaan melkoisen nautittava sekin.
Sopivat lajityypin ja haastavan pianismin ystäville. Jos pitää Griegin
pianokonsertosta, pitää hyvin todennäköisesti myös näistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti