Alfvén: Sinfonia nro 4 ym.

Tukholman saaristo oli Hugo Alfvénille tuttu, ja hän kuvasi sen maisemia, elämää ja tunnelmia eräissä parhaista ohjelmallisista orkesteriteoksistaan. Näistä tunnetuin on tietysti kesäinen Ruotsalainen rapsodia nro 1, joka välittää riemukkaasta pakahduttavan sensuaaliseen vaihtelevaa vaikutelmaa juhannusyöstä saaristossa. Huomattavasti sitä pidempi, suurisuuntaisempi ja kunnianhimoisempi, mutta myös paljon tuntemattomampi on säveltäjän neljäs sinfonia, "Från havsbandet" (1919). Se on levyhyllyni viidennen albumin pääteos. Neljännen sinfonian lisäksi levyllä on Juhla-alkusoitto op.52 vuodelta 1944. Islannin sinfoniaorkesteri, joht. Niklas Willen; sopraanona Arndis Halla, tenorina Johann Valdimarsson. Naxos, äänitetty Reykjavikissa kesäkuussa 2003.

Kansitaide saattaa näyttää ekspressionistiselta sotkulta, mutta se sopii aiheeseen: se on toisen Tukholman saaristosta nauttineen ruotsalaisen kulttuurihepun, August Strindbergin, pensselistä.

 Neljäs sinfonia on suosikkini Alfénin laajamittaisten teosten joukossa. Se on hänen sinfonioistaan ilmiselvästi omaperäisin ja ilmaisuvoimaisin. Kunnianhimoinen teos nousee välillä sävelillä maalatessaan ohjelmamusiikin myöhäisromanttisen mestarin Richard Straussin luokkaan. Alfvén tarjoaa ohjelmaksi melko kulunutta kahden sydämen kaipuuta toistensa luo, mutta tulokset ovat vakuuttavia. Lähes 50-minuuttinen teos tavoittaa merellisen tunnelman, jossa korostuu muuten niin rakastettavan Tukholman (tai Ahvenanmaan tai Turun, samapa tuo) saariston armottomuus, veden yhdistävä ja eristävä vaikutus. Varsinkin loppua kohden säveltäjä maalaa hyvin uskottavan myrskyn. Teoksen ekspressiivisyys ei kuitenkaan ole mitään alkeellista yksi yhteen -näpertelyä tyyliin "sit tää klarinetti olis lokki". Teoksen vahvuuksia on sen vihjailevuus, jossa on kiistattomia eroottisia sävyjä. Tätä korostavat kahden solistin vuoroin valittava, vuoroin kiihkeä ja lähes epätoivoinen sanaton laulu. Näille suodaan lyhyt hekumallinen kliimaksi, ja teos päättyy selittämättömän, mutta väistämättömän traagisesti. Rankkaa.

Sinfonia edellyttää välistä hyvin rehevää, mutta silti tarkkaa musisointia, enkä keksi Willénin ja islantilaisten suoriutumisesta moitittavaa. Orkesteri soi kauniisti ja myöhäisromanttisen runsaasti, ja äänisolistien asemointi sekä melankolinen toiveikkuus tuovat taustalle vapaamuotoisen narratiivin, inhimillisen samaistumispinnan luonnonvoimaisen orkesterin oheen, sen sijaan että sanaton laulu olisi vain audiaalinen erikoistehoste.

Juhla-alkusoitto vuodelta 1944 on kymmenminuuttinen ja hieman virallishenkinen ilottelu, joka tarjoilee helposti omaksuttavia ja helposti unohdettavia melodioita kelvollisesti orkestroituna. Sitä ei ehkä kannata kuunnella aivan sinfonian perään, sillä teosten välinen tunnelmallinen (ja laadullinenkin) kontrasti on melkoinen.

Lyhyesti: ekspressiivinen ja omaperäinen teos, joka soljuu merenkäynnin vääjämättömyydellä ja jonka parissa aika kuluu nopeasti. Sopii myöhäisromanttisen ylellisestä orkestraatiosta sekä saaristolaistunnelmista pitäville ja heille, jotka haluavat muistella päättyneitä romanttisia suhteita.