Perimätiedon mukaan Bach sävelsi tämän herkän aarian ja siihen perustuvan 30 muunnelman sarjan kreivi von Keyserlingkille, joka toimi 1740-luvulla Venäjän lähettiläänä Saksin hovissa. Diplomaatti kärsi unettomuudesta ja pyysi musiikkia, joka auttaisi hänet pitkien öiden yli. Bachin sarjan kreiville esitti Bachin oppilas Johann Gottlieb Goldberg.
Edellä esitetystä tarinasta ei välttämättä ole totta muuta kuin se, että sävellys on Bachin. Se on suurenmoinen. Goldberg-muunnelmat on Bachin teoksista viihdyttävimpiä ja nokkelimpia ja eräs niistä harvoista teoksista, jotka toimivat yhtä vaivattomasti eleganttina taustamusiikkina kuin vangitsevana pienoismaailmana, johon upotessa aika tuntuu menettävän merkityksensä. Kolmenkymmenen muunnelman aikana Bach käy läpi suurin piirtein kaikki barokin aikana tunnetut musiikkikappaleiden muodot ehtymättömän kekseliäästi. Teos onnistuu myös välttämään didaktiikan sudenkuopat. Vaikka se onkin epäilemättä erinomainen näytösteos, joka tarjonnee paljon hyödyllistä harjoitusta ja osoittaa vaikuttavasti, mitä harmonisilla rakenteilla voi tehdä, muodostaa se myös vahvan taiteellisen kokonaisuuden, jossa on sisäinen ja syvän emotionaalinen logiikka, jota ei voi redusoida pelkkään kontrapunktiin.
Tämän alustuksen jälkeen käyn viimein käsiksi itse albumeihin. Niitä on hallussani tästä teoksesta useampi levytys.
Bach: Goldberg-muunnelmat BWV 988. András Schiff, piano. Decca, äänitetty Kingsway Hallissa Lontoossa joulukuussa 1982.
Schiff ei sorru keinotekoisten tai laskelmoidun oloisten tehokeinojen käyttöön, vaan soittaa puhtaasti sekä raikkaasti ja samalla kuitenkin ilmeikkäästi. Pianistin teeskentelemätön hienovaraisuus tuo muunnelmasarjassa esiin herkkiä sävyeroja. Kaikessa puhtaudessaan Schiff ei hukkaa instrumentin ilmaisuvoimaa eikä hänen soitossaan ole maneereja. Hän ei tunnu esittävän täydellisyyteen harjoitettua, kanonisoitua ja kyseenalaistamatonta mestariteosta, vaan hän selvästi nauttii elävästä teoksesta, joka tulvii kekseliäisyyttä ja tarjoaa pianolle useita mahdollisuuksia loistaa. Schiffin Goldberg on elävä teos, jota sopii kiitellä erityisesti taltioinnissa saavutetusta jatkuvuudesta, josta syntyy hienostunut dramatiikka. Tämä saattaa hieman rokottaa kontrasteihin perustuvaa dramatiikkaa, jota ehkä voisi vaatia lisää, mutta Schiffin esityksen kokonaisuus on niin tyydyttävä, että ei sitä hyvällä omallatunnolla arvaa juuri moittia. Äänitys on erittäin onnistunut ja luonnollinen.
Bach: Goldberg-muunnelmat BWV 988. Glenn Gould, piano. Kaksi versiota & bonus-CD. Sony, äänitetty New York Cityssä kesäkuussa 1955 & huhti-toukokuussa 1981. (3CD)
Kanadalainen Glenn Gould (1932-82) oli 1900-luvun arvostetuimpia klassisia muusikoita. Hän oli häikäisevän taitava pianisti ja eksentrinen intellektuelli, jonka taiteellinen ura jäi kesken hänen menehtyessään 50-vuotiaana. Gouldilla on yhä erittäin innokas ja erittäin uskollinen ihailijajoukko. Sonyn vuonna 2002 julkaisema kolmen levyn kokooma-albumi on otsikoitu lievän mahtipontisesti A State of Wonder. Gould sai mainetta erityisesti Bachin tulkitsijana, joten tällaiselle kokoomalevylle Gouldin kaksi tunnettua Goldberg-levytystä ovat hyvin luonteva valinta.
Vuoden 1955 levytys on pituudeltaan 38 min 24 sek, vuoden 1981 taas 51 min 20 sek. Niitä ei siis voi moittia ainakaan toistensa kopioiksi. (Schiffin kokonaisaika on 62 min 22 sek.) Itse pidän enemmän Gouldin 50-luvun tulkinnasta, joka on monotaltiointi. Gouldin kiistaton vahvuus on hänen kykynsä esittää musiikin rakenteellisten yksityiskohtien nerokkuus ja näppäryys. Gould soittaa puhtaasti, peräti kristallinkirkkaasti. 50-luvun versio on hyvin nopea: teoksesta on karsittu kaikki ei-pakolliset toistot ja kertaukset, ja erinäiset muunnelmat ovat vaikutelmaltaan maantiekiitäjämäisiä. Vaikka tällaisesta lähestymistavasta ei (aina) pitäisikään, on esitys silti esimerkillisen hallittu ja panee miettimään, kuinka yli-inhimilliset Gouldin sormet oikein lienevätkään. Levytys on takuulla melko ällistyttävä tekninen taidonnäyte, ja ajoittaisesta kaahailusta huolimatta Bachin muunnelmien etenevä logiikka käy ilmi esimerkillisesti. Esitys on kuitenkin hieman äärimmäinen, ja minusta siitä puuttuu tietty inhimillisyys, joka on merkittävä osa Goldberg-muunnelmien viehätystä ja arvoa. Suurenmoinen mutta autio esitys.
Gould aloitti levytysuransa Goldberg-muunnelmilla 1955, ja vuoden 1981 levytys oli hänen uransa viimeisiä. Neljännesvuosisadassa Gouldin lähestymistapa muuttui radikaalisti. Myöhempi levytys on ehdottomasti meditatiivisempi, rauhallisempi ja inhimillisempi. Se tuo esiin teoksesta monipuolisempia sävyjä, mutta siltikään en oikein saata varauksetta siitä pitää. Ensinnäkin Gouldilla on tässä levytyksessä paha tapa hyräillä ja mumista huomattavan äänekkäästi musiikin päälle. Pianistin ei kuulu laulaa tai öristä oman soittonsa päälle, ei varsinkaan levytettäessä. Tämän luulisi olevan perusasioita. Vaikka sen antaisi joskus anteeksi suurelle taiteilijalle, tekee Gould sitä vuonna 1981 aivan liian usein. Se häiritsee ja on erittäin ärsyttävää. Gouldin kannattaisi antaa verrattoman taitavien käsiensä puhua ja pitää turpansa kiinni. Toiseksi vaikka pianisti saavuttaa tässä versiossa syvemmän emotionaalisen läsnäolon ja monella tapaa luontevamman pianistisen ilmaisun, päätyy hän toisinaan hyvin omituisiin ja irrallisen tuntuisiin ratkaisuihin. Esimerkiksi muunnelmat 21 ja 25 ovat kiistatta saaneet lisää sävyjä ja syvyyttä, mutta siellä täällä on omistuisia ja tunnelmaa rikkovia äärimmäisyyksiä: rajua takomista ja välillä suorastaan karkeaa tehostetta, joka voisi toimia paremmin Beethovenin tehokeinona, mutta joka Bachissa tuntuu hyvin vieraalta. Toisaalta en voi kiistää, etteikö tämä levytys saavuttaisi kaikista outouksistaan huolimatta melko vaikuttavaa taiteellista kokonaisuutta. Aarian paluu teoksen lopussa on erityisen vaikuttava.
Kaikista ansioistaan huolimatta nämä levytykset sopinevat parhaiten sellaisille, jotka tuntevat jo Goldberg-muunnelmat ja haluavat saada käsitystä erilaisista tulkintatavoista - ja tietysti Gouldin ihailijoille ja hänestä kiinnostuneille. Bonus-CD sisältää Gouldin haastattelun ja ainesta äänityssessioista vuodelta 1981.
Bach: Goldberg-muunnelmat BWV 988; Jesu bleibet meine Freude; Kromaattinen fantasia ja fuuga D-molli BWV 903; W. F. Bachin kirjasta; 6 pientä preludia A. M. Bachin kirjasta; 6 pientä preludia; Preludi ja Fughetta BWV 899; Preludi ja Fuuga E-molli BWV 900; Preludi ja Fuuga A-molli BWV 895; Italialainen konsertto BWV 971. Maria Tipo, piano. EMI, äänitetty Salle Wagramissa Pariisissa 1986 & 1990. (2CD)
Maria Tipon tulkinta Goldberg-muunnelmista (kesto 63 min 44 sek) tuo mukanaan toisenkin levyn Bachia, eikä se ole lainkaan haitaksi ottaen huomioon, miten mainio ja edullinen kokonaisuus on. Tipo painottaa musiikin kauneutta ja helmeilevää virtaamista. Se on nautinnollista kuunneltavaa ja tässä käsitellyistä versioista romanttisin. Soitto on kauttaaltaan hyvin vapautunutta ja samanaikaisesti teknisesti täysin hiottua. Tällä albumilla on kaikkien muiden avujen lisäksi puolellaan vielä hyvin suosiollinen äänitystekninen ominaisuus: siinä on ihastuttava, pehmeä kaiunpoikanen, joka tekee musiikista vieläkin viehättävämpää luoden hentoisen tilailluusion. Tämä albumi ei soveltune Bach-puristeille - ja sekin osaltaan kertonee siitä, että pidän tästä todella paljon. Tipon vapaahenkinen romanttisuus ei ole laahaavaa, vääristelevää eikä viipyilevää, vaan se on Bachissa kuin kotonaan. Tämä levytys tuo neljästä tässä esitellystä ehkä parhaiten esiin teoksen inhimillisen vetovoimaisena. Toinen levy on myös kuulemisen arvoinen. Kromaattinen fantasia on toteutettu loisteliaasti, ja myös Italialainen konsertto saa vaikuttavan, romanttisen virtuoosimaisen, mutta ehdottoman tehokkaan, tulkinnan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti