Arenski: Pianokonsertto ym.

Anton Arenskin (1861-1906) tuotanto äänitekokoelmassani päättyy tältä haavaa tähän konserttolevyyn:

Arenski: Pianokonsertto F-molli op.2; Fantasia venäläisistä kansanlauluista op.48; Suvorovin muistolle; Sinfoninen scherzo. Konstantin Šerbakov, piano; Venäjän filharmoninen orkesteri, joht. Dmitri Jablonski. Naxos, äänitetty Venäjän valtiollisen TV- ja radioyhtiön studiossa 5 Moskovassa maaliskuussa 2008. 

Arenskin pianokonsertto on nuoruudentyö (opusnumero 2), jonka hän sävelsi ollessaan yhä konservatorio-oppilas Pietarissa. Se on myös jonkinmoinen pioneeriteos, sillä pianokonsertto oli teostyyppinä vasta toden teolla saapunut Venäjälle nuoren Arenskin elinaikana. Ei ole siis ihme, että säveltäjä on tukeutunut erittäin selvästi länsi- ja keskieurooppalaisiin malleihin teosta säveltäessään. Velka Chopinille ja Lisztille on ilmeinen - niin ilmeinen, että teos vaikuttaa välillä B-luokan pastissilta näiden mestarien työstä. Musiikki ja käsittely ei sinänsä ole huonoa, ja Arenskilla on selvästi korvaa varsinkin Chopinin hennolle melankolisuudelle. 

Konsertto on enimmäkseen kaunista, mutta myös onttoa ja jo kertaalleen parempana (Chopinin ja Lisztin omissa teoksissa) kuultua musiikkia. Teos ilmentää suurta teknistä kypsyyttä opiskelijalta, mutta siinä ei ole juuri innoitusta, vaikka Šerbakov, joka on suurenmoinen pianisti, tekeekin parhaansa lyyrisissä ja jokseenkin mekaanisen haaveksivissa soolo-osissa. Pianismin vaativuutta ei näet sovi epäillä: tämä teos vaatii solistilta paljon herkkyyttä, mutta tarjoaa ikävän vähän takaisin. Kuvaavaa on, että mielenkiintoisimpana yksityiskohtana minulle on jäänyt konsertosta mieleen hitaan keskiosan orkestraalinen avaus, jossa on yllättävää sibeliaanisuutta. Teoksen kaksi ensimmäistä osaa ovat kauniita, mutta vailla omaa ääntä. Tämä kaikki on kuultu moneen kertaan alkuperäisenä. Finaali on konserton osista heikoin. Siinä säveltäjä laskee tiukan ja läpitunkevan tahdin varaan, mutta lopputulos on ikävystyttävä, ja orkesterin hakkauksesta saan ainakin minä tarpeekseni jo ensimmäisen parin minuutin aikana. 

Levyn päätösteokseksi valittu, päiväämättömänä arkistojen uumenista löytynyt Sinfoninen scherzo on niinikään mitä ilmeisimmin opiskelija-Arenskin kynästä. Se on teknisesti tasalaatuinen teos, josta on turha etsiä syvyyttä, vaikka orkestraatiossa onkin tiettyä kokeilevaa viehätystä täysin rutinoituneen käsittelyn keskellä. 

Albumin teoksista minua eniten miellyttää pianolle ja orkesterille kirjoitettu Fantasia venäläisistä kansanlauluista. Se on rapsodinen konstruktio, jonka pääteemat on venäläisten nationalistisäveltäjien tapaan otettu etnologisista tutkimuksista. Tämä kahdeksanminuuttinen teos on albumin väkevin ja innoittuneimman oloinen sävellys, jonka tumma ja välistä vyöryvä melodisuus tuntuu viittovan Arenskin oppilaan Rahmaninovin pianokonserttojen maailmaan. 

Suvorovin muistolle on tullut aiemmin vastaan Svetlanovin tulkintana, ja tämä triumfimarssi ei petä nytkään paremmalla äänitystekniikalla taltioituna. 

Tämän levyn teokset eivät edusta säveltäjän tuotannon huippua, mutta näistä puutteista huolimatta on ilo kuulla Štšerbakovin herkkää, oivaltavaa ja vaivattoman virtuoosista pianismia. Hän onnistuu usein kiinnittämään huomion pianokonserton vahvuuksiin sen ilmeisten heikkouksien asemesta. Jablonski ja Venäjän filharmonikot tekevät myös kelpo työtä. 

Lyhyesti: keskinkertainen pastissipianokonsertto erinomaisesti esitettynä + muutamia muita laadultaan vaihtelevia harvinaisuuksia. Sopii heille, joille Chopinin oma tuotanto ei riitä sekä Arenski-faneille, jotka haluavat koota täydellisen kokoelman.