Sekalaisia alkusoittoja

Alkusoittoja: Daniel-François-Esprit Auber: Fra Diavolo; Louis-Joseph-Ferdinand Hérold: Zampa; Jacques Offenbach: Orfeus Manalassa; Emil von Řezníček: Donna Diana; Gioachino Rossini: Vilhelm Tell; Franz von Suppé: Kevyt ratsuväki & Runoilija ja talonpoika. Cincinnati Pops Orchestra, joht. Erich Kunzel. Telarc, äänitetty Cincinnatissa 1985.

 Ns. kevyen klassisen konsertit ovat katoavaa kansanperinnettä, ja moni tuskin tuntee kovinkaan montaa tämän ohjelman teoksista tai edes säveltäjistä. Yhdysvalloissakin klassisia orkesterisuosikkeja tietoisen teatraalisesti esittävien pops-orkesterien suosio on laskussa, mikä on murheellista. Saariaho ei voi tavoittaa kaikkia, ja maailma, jossa Lisztin unkarilaisten rapsodioiden orkestraatioita ei soiteta, on huonompi kuin sellainen, jossa soitetaan. Mutta itse levyn ohjelmaan.

Daniel-François-Esprit Auber (1782–1871) oli aikansa menestyneimpiä ranskalaisia oopperasäveltäjä. Hänen tuotantonsa käsittää useita kymmeniä enimmäkseen koomisia oopperoita. Hänen oopperansa La Muette de Portici (Porticin mykkä) laukaisi vuonna 1830 Belgian vallankumouksen, hänen aarioitaan hyräiltiin ympäri Eurooppaa ja keisari Napoleon III teki hänestä hovikapellimestarinsa. Ja mitä on jäänyt jäljelle tuosta verrattomasta menestyksestä ja maineesta? Nimikkoasema Pariisin metroon sekä kaksi kevyen ohjelmiston laitamilla pysynyttä alkusoittoa - tällä levyllä oleva Fra Diavolo ja Le cheval de bronze (Pronssihevonen).

Maailman ranskalaisin etunimi JA maailman ranskalaisin ilme!

Fra Diavolo on romanttis-koominen ooppera italialaisesta maantierosvosta, mutta aiheella ei ole juuri väliä. Alkusoitto on säkenöivä ja melodisesti upporikas sekä rehellisesti sanoen hattaramaisen tyhjänpäiväinen. Sitä ei voi ottaa vakavasti eikä kannatakaan, koska silloin siinä ei ole mitään hauskaa. Kiva ja lapsekas väriläiskä.

Samaa voi sanoa Louis-Joseph-Ferdinand Héroldin (1791–1833) Zampa-alkusoitosta. Hérold kuoli nuorena, mutta ehti säveltää parikymmentä oopperaa, kaksi sinfoniaa, kuusi balettia ja kolme jousikvartettoa.

Hän ehti säveltää paljon, sillä hänellä ei ollut vaivaa naisista. Hameväki pysytteli loitolla 75-vuotiaalta saksalaiselta kemian professorilta näyttäneestä Héroldista.

Zampan aiheena on Monzan nuori kreivi, joka päättää ryhtyä merirosvoksi ja ottaa piraattinimekseen... Zampa. (Arrh, minä olen Mustaparta! Minä olen Pitkä John Silver! Ja minä olen Zampa, moikkelis!) Alkusoitto on virkistävä dramaattinen hurvittelu. 

Jacques Offenbach (1819–1880) on tämän kevyen ohjelmiston tunnetuimmasta päästä. Offenbach on cancan-tyylin Mozart ja operetin suurin mestari, vanhan hyvän ajan huolettoman ja rakastettavalla tavalla syntisen Pariisin symboli.

Ma chère absinthe!

Offenbachin tunnetuin teos on tietysti farssi Orfeus Manalassa, joka tekee säälimätöntä pilkkaa antiikin tarujen elämälle vieraasta taiteellisesta kanonisoinnista ja erityisesti Christoph Willibald Gluckin (1714–1787) sietämättömästä oopperasta Orfeus ja Eurydike. Offenbachin oman orkesterin voimavarat olivat rajalliset, joten alun perin niissä ei ollut sellaisia kymmenminuuttisia alkusoittoja kuin mitä tällä levyllä kuullaan. Offenbach-alkusoiton onkin mestarin operettiteemoista taidokkaasti koonnut Carl Binder teoksen Wienin-kantaesitykseen. Vaikka useimmat varmasti odottavatkin sitä lopun cancaniä, tekee kapellimestari tässä erityisen hyvää työtä osoittaakseen, että tästä kokooma-alkusoitosta muodostuu musiikillisesti tarkoituksenmukainen, looginen ja viehättävä kokonaisuus, jossa lyyrisemmätkin yksityiskohdat saavat ansaitsemansa huomion.

Řezníček. Viimeinkin suht normaalilta näyttävä säveltäjä.

Emil von Řezníček (1860–1945) oli myöhäisromanttinen itävaltalaissäveltäjä, Richard Straussin aikalainen ja ystävä. Hän oli sangen tuottelias, mutta on jäänyt nopeasti unohduksiin. Ooppera Donna Diana, joka sai ensiesityksensä Prahassa 1894, oli Řezničekin suurin menestys. Sen alkusoitto on tällä levyllä olevan valikoiman huippua: dramatiikka ja melodisuus pelaavat esimerkillisesti yhteen, ja alkusoiton muutamat varauksetta kuolemattomuuden ansaitsevat melodiat saavat nautiskelevan ja tyylikkään esityksen. Kuusi minuuttia ideaalia alkusoittoa.

Rossini. Mahdollisesti tripillä.

 Gioachino Rossinin (1792–1868) Vilhelm Tell -alkusoiton laukkafinaalia ei ole kukaan ei-kuulovammainen länsimainen voinut olla kuulematta: se on vanhojen piirrosfilmien kliseisintä taustamusiikkia, ja viime aikoina se on myös tuntunut olevan ainoa sallittu mainosten klassinen taustamusiikkiteos Beethovenin Buranan Für Elisen lisäksi. Vilhem Tellin alkusoitto on sinfonisen runon kaltainen itsenäisesti toimiva kokonaisuus, joka esittelee orkesterin ilmaisumahdollisuuksia mukaansatempaavasti ja älykkäästi. Erityisesti sellistit ja englannintorvi ansaitsevat kiitosta. Kunzel korostaa musiikin hellempiä puolia, jotka esiintyvät edukseen. Loppulaukassa kapellimestari lietsoo orkesterin täydellisesti mukaansa. Miljoona kertaa kuultu alkusoitto ei tässä esityksessä kuulosta lainkaan kuluneelta, vaan jännitys aidosti kasvaa loppua kohden. Erittäin onnistunut tulkinta tutusta teoksesta.
 

Suppé ei tosiaankaan yritä kompensoida kaljuuntumistaan. Hauskana bonusfaktana mainittakoon, että miehen varsinainen nimi oli Franceso Ezechiele Ermenegildo Cavaliere di Suppé Demelli. Kun ottaa tuon nimen huomioon, on yllättävää, että hän päätyi tekemään työkseen jotain niinkin normaalia kuin operettien säveltämistä.

 Itävaltalaisen Franz von Suppén (1819–1895) kaksi operettialkusoittoa tekevät tällä levyllä hieman varautuneemman vaikutuksen. Kevyt ratsuväki on useimmille tuttu klassikkopiirretyistä, mutta tässä se on hieman laimea. Aloitus säkenöi ja säväyttää, mutta muuten vaikutelma on hieman liiaksi operettilavasteissa haahuilua. Alkusoiton kontrasteja voisi korostaa enemmänkin, mutta Kunzel haluaa korostaa tämänkin melko banaalin teoksen lyyrisiä piirteitä. Se ei onnistu yhtä hyvin kuin esim. Offenbachin kohdalla. (Ja täsmälleen päinvastoin kuin albumin merkinnät väittävät, Kevyt ratsuväki on operetti eikä itsenäiseksi sävelletty orkesterialkusoitto.) Hieman samasta kärsii Runoilija ja talonpoika.

Telarc on profiloitunut amerikkalaisten audiofiilien ja erittäin ärsyttävien hifistien levy-yhtiönä. Äänitystä ei voi moittia: se on ainakin minun korviini loistelias. Pelkän äänentoistolaadun korostaminen voi kuitenkin johtaa taiteellisen tulkinnan aliarvioimiseen. Onneksi näiden teosten kohdalla sellaista vaaraa ei ole. Tämä on populaaria klassista repertoaaria parhaimmillaan. Kunzel ja cincinnatilaisorkesteri ovat ohjelmistossa kuin kotonaan. Näistä teoksista ja esityksistä on kaiken kaikkiaan melko vaikeata olla pitämättä. Ne ovat kuin kermaisia leivoksia. Minusta levyn kohokohdat ovat Rezničekin ilmiömäinen Donna Diana sekä lyyriset, musikaaliset ja rutiinia kiinnostavammat esitykset tutusta Offenbachista sekä Rossinista.

Lyhyesti: seitsemän ilahduttavaa alkusoittosuosikkia mielekkäinä esityksinä. Tunti vaihtelevan muistettavaa hattaramusiikkia rakastavasti soitettuna ja erittäin tasokkaasti äänitettynä. Sopii orkesteraalisista efekteistä pitäville, klassiseen musiikkiin tutustuville (myös lapsille) ja tasokasta audiaalista huvia haluaville.