Mainitsin äskettäin pitäväni Johann Sebastian Bachia
(1685-1750) toisinaan pitkästyttävänä ja epäinspirationaalisena - hän on joskus itselleen ja kuulijoilleen turhan armoton ja tuntuu tekevän toisinaan asioita pikemminkin velvollisuudesta kuin innoituksesta. Näin ei kuitenkaan
ole laita nyt käsittelyyn tulevien teosten kohdalla. Bachin Brandenburgilaiset konsertot ovat koko inhimillisen kulttuurin suurimpia tuotoksia, ja ne kuuluvat vailla epäilyksen häivää Michelangelon Pietàn, Versailles'n palatsin ja Cervantesin Don Quijoten rinnalle kulttuurisessa kaanonissamme.
Italialaisesta
konserttotyylistä ja ranskalaisesta alkusoittoformaatista innostunut
Bach omisti kuuden konserton sarjan Brandenburgin maakreiville eli
vaaliruhtinaalle, joka oli sellaisen tilannut. On kuitenkin ilmeistä,
että Bach oli säveltänyt näitä teoksia "varastoon" useamman vuoden ajan
jo ennen kuin hänellä mitään tilausta Brandenburgin hovista olikaan.
Kuudes ja ensimmäinen konsertto ovat sarjan varhaisimmat sävellykset, ja
ne poikkeavat huomattavasti esim. viidennestä konsertosta, joka on
sarjan omaperäisin ja vaikuttavin. Kuusikko muodostaa melko tyhjentävän
selvityksen siitä, mitä eri soittimilla ja niiden kokoonpanoilla voi
barokkityylin puitteissa tehdä. Jokainen konsertto on sävelletty
erilaiselle soitinkokoonpanolle, ja lopputuloksena on lumoavan runsas
värien ja vivahteiden kirjo, jota on mahdoton pusertaa kuiviin.
Vaikka
konsertot eivät olekaan aikajärjestyksessä, tuntuvat ne silti etenevän
melko loogisesti. Ensimmäisessä tarjoillaan maistiaisia nerokkaasta
puhallininstrumenttien käytöstä: käyrätorvet tuovat mukaan railakasta
jahtihenkeä, ja oboet sekä fagotti saavat kuulijan janoamaan lisää.
Toista
konserttoa (ja sarjan ensimmäistä todella yltiökuolematonta
mestariteosta) hallitsee riemukas trumpetti, joka tosin saa hellässä
keskiosassa ansaitun tauon.
Kolmas
konsertto nostaa framille jousi-instrumentit. Viulujen, alttoviulujen
ja sellojen ryhmä sukeltaa taas aivan uuteen äänimaailmaan, jonka
säveltäjä luo käsittämättömällä varmuudella ja jonka todistaminen on
itsessään kunnia.
Neljännessä
konsertossa viulu on ylitse muiden - siinä määrin, että teos melkein
kävisi viulukonsertosta, ellei nokkahuilupari tasottaisi tilannetta
teoksen sydämeksi muodostuvassa hitaassa osassa.
Vaikka
koko Bachin muu (erittäin mittava) tuotanto olisi kadonnut, pääsisi hän
silti suurin piirtein nykyiselle paikalleen musiikin historiassa pelkän
Brandenburgilainen konsertto nro 5:n voimin. Se on itsenäisenä teoksena
ylivertainen inhimillinen saavutus, jota kelpaa pitää koko barokkiajan
huipentumana millä tahansa osa-alueella. Se on tekninen, taiteellinen ja
inhimillinen riemuvoitto, ja on etuoikeus saada elää maailmassa, jossa
se on olemassa. Kuten ehkä tulin vihjaisseeksi, rakastan tätä
nimenomaista konserttoa syvästi.
Kuudes
konsertto on sisäänpäinkääntynyt, tutkiskeleva ja tiivis teos, johon ei
ole otettu mukaan yhtäkään viulua - hyvin omaperäinen ratkaisu, joka
korostaa alttoviulujen roolia. Se toimii, koska Bach saa ihan hiton
kaiken toimimaan.
Vähäisempi
jannu olisi sanout moisen jälkeen, että taisivat olla meikäläisen
säveltelemiset tässä. Vaan ei Bach: kunhan lähetti hakemaan lisää
paperia ja mustetta.
Omistan
neljä levytystä Brandenburgilaisista konsertoista. Ne edustavat
mukavasti hieman erilaisia tyylejä ja esitystraditioita, joten niistä
saadaan kelpo vertailua. Koska en ajattele lukijoiden mukavuutta,
käsittelen ne kaikki nyt kerralla. Muutamien kokoelmien täytteenä on
muitakin Bachin teoksia, ja kommentoin niitäkin ohessa.
Bach:
Brandenburgilaiset konsertot; Orkesterisarja nro 2 B-molli BWV 1067;
Konsertto viululle ja oboelle D-molli BWV 1060. I Musici. Eloquence
(Philips), äänitetty 1961-1965. Kaksi CD:tä erikseen.
Tämä
ties kuinka mones uudelleenjulkaisu samoista äänityksistä on arvioni
mukaan sangen hyvä valinta, koska se on erittäin halpa ja erittäin
tasokas. I Musicin 60-luvun esitykset kuulostavat niin luontevilta, että
ne upottavat kuuntelijan jonkinlaiseen autuaaseen vaihtoehdottomuuteen:
juuri näin tämän pitää mennä. Sikäli kuin minä pystyn arvioimaan, on
soitto teknisesti moitteetonta, mutta ennen kaikkea se on selkeää ja
kuulasta kuulostamatta millään muotoa yksinäiseltä, autiolta tai
vaisulta. Tempot ovat erittäin vakuuttavia: suotta ei ryhdytä
hidastelemaan. Monimutkaisuus ja vaikeus tuntuu vain kannustavan
muusikkoja, ja kaikki vaikeudet voitetaan riemukkaasti. Vaikutelma on
vaivaton ja aidosti ilahduttava. Viides konsertto onnistuu erityisen
hyvin, sillä cembalo on onnistuttu tuomaan luontevaksi, aidon
musiikilliseksi (sen sijaan, että se kuulostaisi ompelukoneelta) ja
saumattomaksi osaksi kokoonpanoa, mikä ei ikävä kyllä onnistu läheskään
aina. Äänitykset ovat toki noin puolen vuosisadan takaa, mutta minulla
ei ole äänen laadustakaan valitettavaa. Jos kohta toisinaan ääni onkin
hieman ohut, kompensoi esitysten vakuuttavuus ja taituruus moiset pikku
puutteet. Ylimääräiset teokset ovat linjan mukaisesti erinomaisia:
oboekonsertto ei juuri parempaa esitystä kaipaakaan, ja toinen
orkesterisarja ei jätä toivomisen varaa sekään: vaikka minusta sen
alkusoitto onkin aina omituisen masentava ja ylipitkä, ovat sitä
seuraavat lyhyet tanssimaiset osat pelastus - päätöksenä on erinomainen
ja jopa jännittävä esitys matkapuhelimen soittoäänenä useimmille tutusta
Badineriesta.
Tämä
on kokonaisuutena oman kokoelmani suosikkilevytys konserttosarjasta.
Miinuksena on mainittava, että teosten ja äänityksen dokumentaatio on
tässä erityishalvassa budjettiversiossa täysin olematon. En tunne asiaa
varmuudella, mutta käsittääkseni I Musici on italialainen
barokkikokoonpano, joka ainakin suosii periodi-instrumentteja. Ja kuten
olen jo aiemmin maininnut, on minusta turhaa vaatia
periodi-instrumenttien käyttöä jonkin omituisen "autenttisuuden" vuoksi.
Mainitsen huonona esimerkkinä Rinaldo Alessandrinin johtaman
uudemman levytyksen konserttosarjasta. Sitä tiettävästi ylistettiin
kovasti, ja kaverini lainasi sen minulle. En juuri välittänyt kuunnella
Rinaldinin periodi-instrumenttikamppailua. Puhallinsoittajat selviävät
antiikkisilla instrumenteillaan perin huonosti teosten haasteista. Jos
Bachilla ei ollut moderneja, luotettavia instrumentteja käytössään, oli
se hänen murheensa ja vahinkonsa, eikä meillä ole syytä uhrata nautintoa
sille, että pyrkisimme ideaalin sijasta "historiallisesti informoituun"
rakeisuuteen ja epävireisyyteen. I Musici ainakin soittaa epäilyttävän
hyvin käyttääkseen vain ja ainoastaan periodi-instrumentteja. Mutta
koska en ole periodipuristi, on sillä minulle perin vähän merkitystä.
Pragmaattiselta ja kuulijan nautinnon kannalta I Musicin esitykset
onnistuvat erinomaisesti.
Bach:
Brandenburgilaiset konsertot; Alkusoitto nro 3 D-duuri BWV 1068.
Berliner Philharmoniker, Herbert von Karajan. Deutsche Grammophon,
äänitetty St. Moritzissa ja Berliinin Jesus-Kristus-Kirchessä 1964-65.
Kaksi CD:tä erikseen.
Herbert von Karajan
(1908-1989) oli eittämättä 1900-luvun suurimpia kapellimestareita,
mutta häntä ei tunneta barokkiohjelmistosta. Hankin tämän levytyksen
uteliaisuudesta. Se on historiallisesti informoidun esitystavan
vastakohta: konsertot esitetään valtavan, modernin sinfoniaorkesterin
voimin. Esitykset ovat kauniita ja yllättäviä, mutta hieman
epätyydyttäviä. Karajan ei pitkitä tempoja: yllättävää kyllä, hän
onnistuu raskaammalla orkesterilla esittämään konsertot lähes täsmälleen
samassa ajassa kuin I Musici, joskus jopa muutamaa henkäystä nopeammin.
Ainoastaan ensimmäinen konsertto on liki puolituntisena huomattavasti
pidempi, mutta tämä johtuu siitä, että päätösosaan on otettu mukaan
kaksi trio-osuutta. Kapellimestari tekee selvästi parhaansa ja suoriutuu
urakasta notkeammin kuin voisi odottaa. Orkesterisointi ei tarjoa
yllätyksiä tämän perfektionistin ja hänen äärimmilleen harjoitettujen
soittajiensa esityksissä: ääni on rehevä, syvä ja hehkuvan kaunis.
Äänitys ei ehkä ole hifistien mieleen, mutta minulle se on aivan
riittävän laadukas.
Ongelmaksi
muotoutuu vaikutelman raskaus, jota Karajanin yllättävänkin ripeä
johtaminen ei kykene pyyhkimään pois. Esityksissä on yksinkertaisesti
jotakin epäidiomaattista. Kuuntelukokemus on eittämättä
mielenkiintoinen, mutta ei varsinaisesti virkistävä. Paikoitellen muhkea
orkesterisointi saa uskomaan tämän esitystavan paremmuuteen, mutta vain
hetkeksi. Paikoitellen saavutetaan yllättävänkin hienostunutta
läpikuultavuutta, mutta esityksissä ei juuri kuulu riemukkuutta, jota
muutamat konsertoista kaipaisivat. Kokoelman kohokohdaksi nousee
ylimääräisnumerona tarjotun Alkusoitto nro 3:n eli orkesterisarjan kuuluisa Air,
joka tekee kaikesta kuluneisuudestaankin huolimatta jalon säväyksen
raukean arvokkaasti ja meditatiivisesti, mutta silti johdonmukaisesti
esitettynä. Kokonaisuutena tämä kahden erillisen levyn julkaisu on hyvin
mielenkiintoinen ja paikoin houkuttelevakin ison mittakaavan tulkinta Brandenburgilaisista konsertoista, jotka kuitenkin tuntuvat vaativan intiimimpää kokoonpanoa päästäkseen parhaisiin tuloksiin.
Bach:
Brandenburgilaiset konsertot. Concentus Musicus Wien, Nikolaus
Harnoncourt. Teldec, äänitetty Wienissä huhtikuussa 1964. Kaksi CD:tä
yhteispakkauksessa.
Nikolaus Harnoncourt eli Kreivi Nikolaus de la Fontaine und d'Harnoncourt-Unverzagt (s.
1929) on historiallisesti informoidun esitystavan pioneeri, jolla on
laaja repertoaari. Tämä levytys on kahden edellä esitellyn tapaan
1960-luvulta, jolloin tällainen lähestymistapa oli lyömässä itsensä
läpi. Tempot ovat pitkälti yhtenevät I Musicin kanssa, ja soittajat ovat
erinomaisia (Harnoncourtia itseään kuulemme sellon varressa). Toisen
konserton avausosa kuulostaa kuitenkin ikävän vaisulta, ja se soitetaan
minun makuuni turhan hitaasti. Trumpetin virkaa tekevä clarion vaappuu
välillä hieman epämiellyttävästi, ja muutenkin energiaa kaivattaisiin
useampaankin esitykseen lisää. Kuudenteen konserttoon ripeät tempot
tuovat kiitettävää jännitystä. Selkeys on esimerkillistä, jokainen
instrumentti kuuluu kirkkaasti ilman, että kokonaisuus siitä järkkyisi.
Hifisti todennäköisesti valittaisi (taas kerran) äänityksen ohuudesta ja
lievästä metallisuudesta, mutta minulle suurin ongelma tämän levytyksen
kohdalla on pikemminkin muutamien esitysten suhteellinen vaisuus.
Musisoinnin laatua ei silti käy kiistäminen. Vaihtelevan miellyttävä
levytys, joka pohjaa vakaaseen asiantuntemukseen. Erinomaiset
kirjalliset merkinnät. On hieman kitsasta olla tarjoamatta mitään
konserttojen lisäksi, kun kyseessä ei kuitenkaan ole mikään halpislevy:
nyt toisella CD:llä on vain runsaat 48 minuuttia musiikkia.
Bach:
Brandenburgilaiset konsertot; Konsertto kahdelle nokkahuilulle,
cembalolle, jousille ja basso continuolle F-duuri BWV 1057. Kölnin
kamariorkesteri, Helmut Müller-Brühl. Naxos, äänitetty Deutschland
Radion studiolla Kölnissä maalis-huhtikuussa 1999, Konsertto F-duuri BWV
1057 heinäkuussa 1995. Kaksi CD:tä erikseen.
Tämä
Naxoksen levypari on tuorein hallussani olevista
Brandenburg-tulkinnoista. Se erottuu muista nopeudellaan, ja erottuu
vieläpä edukseen. On hyvin virkistävää kuulla, kuinka
tarkoituksenmukaiselta konsertto nro 2 kuulostaa kymmenminuuttisena
(vrt. Harnoncourt liki 14 min, I Musici 13 min, Karajan 12 ½ min). Juuri
toinen konsertto - kuudennen ohella - on tämän kokoelman kohokohta.
Trumpetisti Jürgen Schuster tekee kunnioitusta herättävän
suorituksen, ja tämä Brandenburg-2 on toistaiseksi ylittämätön
suosikkini. Numero kuusi on myös kiistattoman mahtava esitys, samoin
kolmonen, joka on tempossaan lähes hengästyttävä, mutta riemukas ja
täydellisen tyydyttävä. Viides konsertto on ongelmallinen. Ripeä tempo
saa cembalon kuulostamaan enemmän koneelta kuin virtuoosiselta, ja
ompelukonevaikutelma on hyvin vahva, joskin epämusikaalisuuteen ei
koskaan sentään rojahdeta. Ylimääräinen konsertto on äänitetty joitakin
vuosia aiemmin ja se kuulostaa hieman rutinoituneelta. Kokonaisuutena
tämä on erittäin hyvä CD-kaksikko.
Jos
pitää asettaa subjektiiviseen paremmuusjärjestykseen, niin ykköseksi
asettaisin I Musicin perinpohjaisen luonnollisen ja riemuisan tulkinnan,
kakkoseksi kölniläisten rivakan esityksen, kolmanneksi Harnoncourtin
hillityn ja hallitun kokonaisuuden ja neljänneksi - eikä se ole huono
sekään - Karajanin mielenkiintoisen ison orkesterin version.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti