Anderson: Orkesterikappaleita

Amerikkalainen Leroy Anderson (1908-1975) ei ollut missään nimessä suuri säveltäjä. Mutta hän oli omassa lajissaan erinomainen säveltäjä. Levykokoelmani kymmenes artikkeli käsittää runsaan tunnin - 21 kappaletta - Andersonin suosituimpia ja tunnetuimpia teoksia. Anderson: Orchestral Favourites. Richard Hayman ja hänen orkesterinsa. Naxos, äänitetty 1989.

Kansikuva on samanaikaisesti osuva ja harhaanjohtava. Harhaanjohtava se on sikäli, että Anderson ei ollut mikään lastensäveltäjä. Osuva se on sikäli, että hänen sävellyksissään on aina taustalla tietty lapsellisuus. Anderson saavutti suuren menestyksen lyhyillä, menevillä ja humoristisilla orkesteriteoksilla, jotka ovat usein rakastavia lajityyppiparodioita tai tiiviitä musiikillisia kuvauksia 1900-luvun amerikkalaisesta elämästä. Andersonin musiikin huumori ei ole koskaan ilkeää ja hänen kappaleensa ovat aina harmittomia, joskin usein nokkelia. Mutta ne ovat teknisesti erinomaisia. Anderson ei löysäillyt musiikin teorian kanssa - hän tunsi klassisen musiikin ja länsimaisen kansanmusiikin traditiot perinpohjaisesti opiskeltuaan mm. romanialaisen säveltäjän George Enescun johdolla Harvardissa. Anderson oli muodon mestari, ja osa hänen tuotantonsa viehätystä on sen vaihtelevuudessa. Hän hallitsi halutessaan vaivattomasti tyylipuhtaasti niin klassisen sonaattimuodon, barokin kontrapunktin, jazz-virtaukset, jitterbugin kuin hämmästyttävän monen maan kansanmusiikkiperinteetkin ja kykeni tuottamaan jokaisesta omia uusia teoksia, jotka tuntuvat syntyneen erittäin vaivattomasti kuin hedelmät puuhun. 

Kaikki edellä mainittu käy ilmi tästä riemukkaasta kokoelmasta. Mukana on banaalia musikaalista huumoria, joka on toteutettu tietoisen ironisessa hengessä: The Waltzing Cat sisältää tietysti naukumista, ja Sandpaper Ballet'n epäkonventionaalisen musiikki-instrumentin jokainen arvannee jo nimestä. Kulttuurihistoriallista nostalgiaa on saanut harteilleen huippusuosittu, hiostava ja sarkastinen toimistotyön oodi The Typewriter, joka (tietysti) hyödyntää tuota mekaanista kapistusta, jonka nykyajan lapset tuntevat vain vanhojen piirrettyjen kestogageistä. Kokoelmassa on myös sentimentaalisia kappaleita, jotka haluaisivat ottaa itsensä todesta, mutta eivät aivan saata. Forgotten Dreams soljuu sentimentaalisissa unimaisemissa, jotka ovat kuulijasta riippuen pohjattoman tenhoavia tai kaikessa ironiassaan kiitettävän teräviä. The Phantom Regiment taas olisi pelkän sävelmänsä puolesta erinomainen marssi mille tahansa rykmentille, mutta siinä on lisäksi aivan aitoa aavemaista tehoa. Trumpeter's Lullaby antaa soolotrumpetille paljon kaivatun mahdollisuuden puhaltaa hellästi, ja Plink, Plank, Plunk! on nonsense-nimensä veroinen hattarainen pizzicato-pelleily. The Girl in Satin on kornin välimerellinen haavenäky, ja The Syncopated Clock mekanistinen musiikkipila, josta Haydn olisi varmasti pitänyt (Anderson sävelsi sen ollessaan Pentagonin Skandinavian-sotilastiedustelujaoston johtaja: hänen vanhempansa olivat ruotsalaisia, ja hän puhui sujuvasti kaikkia skandinaavisia kieliä). Kokoelman päättää Andersonin varmasti tunnetuin teos, Sleigh Ride, joka on monelle tätä terävää ja rakastettavaa orkesteriteosta (jonka säveltämisellä Anderson viilensi oloaan lämpöaallon aikana vuonna 1946) tunnetumpi siirappisena ja tyylipuhtaan äklöamerikkalaisena joululauluna. 

Richard Hayman (s.1920) on vanha tekijä amerikkalaisen klassisen populaarimusiikin kentällä, ja hän tarjoilee orkestereineen Andersonin teokset hyvin sopivina: hän ei suurentele niiden hölmöyttä korostaakseen turhaan ilmeisimpiä vitsejä eikä hän luojan kiitos yritä tehdä sentimentaalisista teoksista vakavia tai syvällisiä. Orkesteri suoriutuu moitteettomasti.

Lyhyesti: tunti hyväntuulisia, ehdottoman laadukkaita ja vaihtelevan korneja amerikkalaisia lyhyitä klassikoita ajalta, jota kai jo uskaltaa vanhaksi hyväksi luonnehtia. Sopii lapsille ja hetkiin, joihin kaivataan tasokasta amerikkalaista nostalgiaa. Hyvin makeita cocktaileja ja lihottavan hyviä konvehteja virheettömästi tarjoiltuina.