Alfvén: Elokuvamusiikkia

Kokoelmani viimeinen Alfvén-albumi käsittä kaksi elokuvamusiikkisarjaa ja säveltäjäkollegan hautajaisissa esitetyn muistoteoksen. Hugo Alfvén sävelsi musiikin vuonna 1934 ruotsalais-norjalaisena yhteistuotantona valmistuneeseen elokuvaan Synnøve Solbakken. Kyseessä on nobelillakin palkitun Norjan kansalliskirjailija Bjørnstjerne Bjørnsonin 1850-luvulla ilmestynyneen talonpoikaisromaanin filmatisointi, jota ei ole kovin kummoisena pidetty. Suurta elokuvallista suosiota ei saavuttanut kymmenen vuotta myöhemmin valmistunut Vilhelm Mobergin kirjallisuuteen perustuva En Bygdesaga -elokuvakaan. Molempien elokuvien eniten kiiteltyjä osia oli Alfvénin musiikki. Säveltäjä tiivisti molemmista elokuvista kuusiosaiset orkesterisarjat, jotka ovat tällä levyllä. Päätösteoksena on Elégie (vid Emil Sjögrens bår) op.38, joka esitettiin säveltäjä ja urkuri Sjögrenin (1853-1918) siunaustilaisuudessa. Naxos-tuotannossa Norrköpingin sinfoniaorkesteria johtaa Niklas Willén, ja äänitys on Norrköpingin De Geer -salista vuosilta 2004 ja 2005.

 Molemmissa musiikkisarjoissa Alfvén kierrättää jälleen kerran ainesta Bergakungen-baletistaan, mutta se ei häiritse. Aineisto on tasokasta ja sopii erinomaisesti elokuvakerronnan edellyttämiin tunnelmapaloihin. Molempien sarjojen musiikki on romanttista ja luonnonläheistä: osioiden otsikkoina on sellaisia elokuvaevokaation helmiä kuin Söndagsmorgon i skogen, Ung kärlek ja Brottslig kärlek. Musiikki ei kuitenkaan ole banaliteettien haavoittamaa, vaan esim. Synnøven Hjärtesång ja Bygdesagan Drömmeri ovat kaunista ja tunnelmallista, maalailevaa musiikkia, jota on ilo kuunnella. Varsinkin Synnøvessä kuuluu norjalaisesta kansanmusiikista vaikutteita ottavaa viulunsoittoa, josta tulee välistä mieleen Edvard Griegin musiikki. Kyse ei ole mistään suuresta taiteesta, vaan alun perin hyvin tehdystä käyttömusiikista, joka toimii melkeinpä paremmin ilman minkäänlaista kuvallista oheistohinaa (ehkäpä siksi albumin kansikuvaksikin on valikoitunut perin hankalasti hahmottuva August Strindbergin öljymaalaus, joka ei juuri vastaa musiikin herättämiä vaikutelmia).

Elégie on 12-minuuttinen, odotetun vakavatunnelmainen sävelrunoelma, joka päättyy varovaisen lohdullisesti. Se ei ehkä ole täydellisen vangitseva, mutta se on juhlallinen ja silti vailla tyhjää mahtipontisuutta (johon Alfvén kykeni, kuten eräät hänen alkusoittonsa osoittavat) - siinä on kehittyvää sisältöä, ja teoksen kunniaksi on sanottava, että sävellys ei vaikuta vain velvollisuuskunnianosoitukselta kollegalle, vaan sen suru vaikuttaa aidolta. Ei ole salaisuus, että Alfvén, joka usein kierrätti säveltämäänsä aineistoa (tämäkin elegia sisältää varahisempaa näyttämömusiikkia), liikkuu tässä hautajaiselegiassa ajoittain samantyyppisissä maisemissa kuin hieman myöhemmässä neljännessä sinfoniassaan, jolloin tulokset olivat vieläkin vakuuttavammat.

Lyhyesti: tunti viehättävää, viihdyttävää ja herkästi maalattua, laadukasta ja hieman pastoraalihenkistä elokuvamusiikkia ja tunnelmaltaan sangen erilainen hautajaisalku- (tai pikemminkin loppu)soitto, jonka julkaiseminen uutena levytyksenä on on pikemminkin kulttuurihistoriallinen ja nautinnollinen kuin taiteellinen teko. Sopii romanttisesta elokuvamusiikista, pohjoismaisesta musiikista ja Alfvénista pitäville.