Arnold: Sinfoniat 3 & 4

Olen tutustunut Sir Malcolm Arnoldin (1921-2006) musiikkiin vasta äskettäin. Hän vaikuttaa olevan yhä pitkälti brittiläinen erikoisuus, jonka musiikkia kuulee mannermaalla - ja varsinkin Suomessa - hyvin harvoin. Arnold oli hyvin tuottoisa säveltäjä, jonka tuotanto käsittää yhdeksän sinfoniaa, useita orkesterisarjoja, lukuisia konserttoja, kamarimusiikkia, oopperaa, baletteja ja yli sadan filmin edestä elokuvamusiikkia - hän sai vuonna 1957 Oscarin musiikistaan elokuvaan Kwai-joen silta; säveltäjä piti ko. työtä surkeimpana hänelle koskaan annettuna ja sai sävellystyön loppuun kymmenessä päivässä.Tällä kertaa on kuitenkin vuorossa kaksi alkupään sinfoniaa.

Arnold: Sinfoniat nro 3 & 4. National Symphony Orchestra of Ireland, joht. Andrew Penny. Naxos, äänitetty Dublinin konserttitalossa kesäkuussa 1996.  

Tämä jokin aika sitten hankkimani levytys oli minulle ensimmäinen tietoinen kokemus Arnoldin musiikista (olen nähnyt Kwai-joen sillan, mutta siitä on aikaa, enkä kiinnittänyt säveltäjään huomiota). Tiesin säveltäjästä entuudestaan oikeastaan vain sen, että hänen musiikkinsa on jakanut mielipiteet hyvin terävästi. Häntä on syytetty lahjattomaksi banaliteettien viljelijäksi, jonka teokset ovat simplistisiä ja tyhjiä. Toiset taas tiettävästi pitävät häntä suurena brittiläisen musiikin nerona ja eräänä 1900-luvun suurimmista säveltäjistä. Näiden teosten lähemmän kuuntelemisen perusteella ilmoitan omana mielipiteenäni, että molemmat ääripäät ovat väärässä. 

Minä kuulen Arnoldin musiikissa ironiaa, spontaania taidokkuutta, laaja-alaista, teeskentelemätöntä tunneilmaisua ja kaikkien edellä mainittujen vuorottelua, josta teoksiin muodostuu dynamiikkaa ja jännitettä. Samalla on myönnettävä, että Arnold ei ole myöhempien aikojen Elgar eikä aikalaisistaankaan esim. Brittenin tasoa. Silti hän on hyvä keskitason säveltäjä ja (kuten tässä sarjassa tulemme huomaamaan) ensiluokkainen kevyt säveltäjä. Arnoldin tyyli on sellaista 1900-lukulaisuutta, joka todennäköisesti vetoaisi suureen yleisöön: siinä on melodiaa, mutta myös modernia dissonanssia ja orkesterin käsittelyssä on uusklassistista selkeyttä sekä kuulautta. Puhaltimia ja lyömäinstrumentteja käytetään ennakkoluulottomasti, kekseliäästi ja usein pilke silmäkulmassa. Arnoldin musiikissa on ripaus Prokofjevia, ja tämän linkin huomioiminen auttaa kuulemaan siinä myös ironiaa. 

Kolmiosainen kolmas sinfonia vuodelta 1957 on vaikuttava ja kunnioitustakin herättävä teos, jossa tempojen vaihtelut säväyttävät ja puhallininstrumentit saavat loistaa. Sinfonia alkaa pitkällä jousimelodialla, joka henkii surua. Sinfonian vangitsevin osa on pitkä Lento, jossa on lohdutonta autiutta ja anteeksiantamattomuutta. Neljäs sinfonia (konventionaalisesti neljässä osassa) vuodelta 1960 taas on huomattavan värikäs teos, jossa käytetään sangen humoristisesti laajaa valikoimaa eksoottisenpuoleisia länsi-intialaisia rytmisoittimia. Vain runsaat pari minuuttia avausosasta on takana, kun säveltäjä päästää esiin sävelmän, jolla olisi voinut epäilemättä tienata paljon muualla kuin tässä sinfoniassa - se melkein vaatii hyräilemään mukana. Kautta linjan musiikki on niin vaihtelevaa - hauraasta mahtipontiseen, hellästä repivään ja synkästä varjosta hehkuvaan auringonpaisteeseen - että se muistuttaa hyvää kiertoajelua puolieksoottisessa ympäristössä. Se on kiistattoman viihdyttävä, mutta on myönnettävä, että se ei ole erityisen syvällinen. Vaikka neljäs sinfonia on selvästi kolmatta romanttisempi, siinäkin taustalla on jatkuvasti tiettyä levottomuutta, joka ei jätä kuuntelijaa koskaan aivan rauhaan. Varsinkin päätösosassa on karikatyyrimaista vääristelyä ja hyvin tietoiselta vaikuttavaa "vastataan nyt niihin yleisön odotuksiin, prkl" -tyyppistä melodista efektielostelua, joka toimii varmaankin parhaiten ironisen kuulotorven läpi välittyneenä. 

Orkesteri soittaa kauniisti - jopa rakastavasti - ja paneutuu ihailtavasti yksityiskohtiin, mutta säilyttää myös kokonaisuuden yllättävät ja sykähdyttävät kontrastit. Äänitys on hyvin luonnollinen. Minulla ei ole vertailukohtia, mutta säveltäjä itse oli konsultoijana läsnä harjoituksissa ja on antanut tälle levytykselle virallisen siunauksensa, joten se kai osuu hyvin lähelle hänen omia näkemyksiään ja tavoitteitaan. 

Lyhyesti: kaksi mukaansatempaavaa ja kekseliästä sinfoniaa, joiden parissa voi viihtyä, vaikkei 1900-luvun klassinen muuten olisikaan (ainakaan vielä) omaa mukavuusaluetta; voivat ehkä toimia uteliaille aloittelijoille eräänä tutustumis- ja totuttelukanavana. Olen itse hieman vaikuttunut ja ehdottomasti viehättynyt näistä teoksista, enkä panisi pahakseni Arnoldin kuulemista silloin tällöin vaikkapa suomalaisissakin konserttitaloissa - jotka eivät ole nähtävästi säveltäjän tämänvuotista 90-vuotissyntymäpäivää (21. lokakuuta [2011]) juuri huomioineet.