Kaikesta lahjakkuudestaan huolimatta Alwyn ei ole - tämän levyn perusteella - uponnut minuun. Tämä on kokoelmani vähiten soittoaikaa saaneita osia. Alwyn pääsi sinfonian makuun kypsässä iässä, yli nelikymppisenä. Esikoissinfonia vuodelta 1949 on muodollisesti myöhäisromanttinen teos, ja siten sen pitäisi periaatteessa olla minuun vetoavaa tyyppiä. Miksi sitten se ei tee minuun edelleenkään kovin kummoista vaikutusta? Tunnistan, että teoksessa on paljon ainesta, joka voisi olla emotionaalisesti vetoavaa; huomaan, että säveltäjä osaa käsitellä orkesteria ja että orkestraatiossa on paljolti sellaista uhkeutta, jota tavallisesti arvostan. Lyhyt Scherzo on sinfonian osista minulle mieluisin - eikä vain siksi, että se on lyhyt ja tiivis. Se on leikkisä ja iloluontoinen.
Mutta mikä Alwynin esikoissinfoniassa tai minussa sitten on vikana? Teosta ei ole ainakaan yhtenäisyydellä pilattu. Eri osat eivät tunnu kuuluvan tai sopivan yhden ja saman teoksen osiksi. Lisäksi musiikin emotionaalinen sisältö kärsii puhdin puutteesta, eikä syypää ole orkesteri, joka Lloyd-Jonesin johdolla soittaa puhtaasti ja parhaansa yrittäen. Musiikillinen aines on sinänsä taitavasta orkestraatiosta huolimatta hieman tasapaksua. Se on kiistattoman melodista eikä se ole tyylillisesti pelkästään taaksepäin katsovaa, vaan mukana on dissonanssia, joka paljastaa sinfonian 20. vuosisadan luomukseksi. Vaikka itse olenkin musiikin suhteen melko konservatiivinen, eivät modernistiset tai sen jälkeen taidemusiikkiin tulleet piirteet ole minulle itsessään vastenmielisiä; mutta Alwynin teoksissa ne eivät tunnu kehittävän mitään mielenkiintoista. Ensimmäisessä sinfoniassa on muutamat hienot hetkensä - esimerkiksi finaalin lähes parodiaan muunneltava fanfaariaihe on nokkela idea, joka saa arvoisensa käsittelyn - mutta muutoin se on minusta ponneton ja ylivirittynyt.
Kolmannen sinfoniansa Alwyn sai valmiiksi vuonna 1956. Se on huomattavasti esikoissinfoniaa modernimpi teos. Radikaaliksi sitä ei kuitenkaan voi väittää. Tässä teoksessa on minusta nro ykköstä enemmän vetoa puhtaasti liike-energisessä mielessä, muttei juurikaan viehätysvoimaa, mitä esikoissinfoniassa taas on hieman enemmän. Alwyn pyrkii teoksessa omien sanojensa mukaan (häntä lainataan levyn esittelyteksteissä) kehittämään oman versionsa Schönbergin & co:n kehittämästä sarjallisesta sävellyssysteemistä. Sinfoniassa on jälleen kerran kiitettäviä piirteitä - se on huolellista työtä, ja säveltäjällä on selvästi visio siitä, millä tavalla 1800-lukulainen melodinen traditio ja 1900-luvun modernismi voitaisiin sulauttaa yhteen. Ikävä kyllä tämä visio ei minusta ole erityisen vangitseva tai pysäyttävä tai sellainen, jonka muottiin tuotettua musiikkia välittäisin kuunnella kovin paljoa lisää. Paikoitellen tässä sinfoniassa on kiitettävää intensiteettiä ja pysäyttävää rauhaisuutta, mutta lisäksi pitkät pätkät kehittelyä, joka ei tunnu johtavan mihinkään, vaikka kapellimestari tekee jälleen parhaansa uskotellakseen toisin. Edetessään sinfonia saa väistämättömyyden tuntua, ja välillä intohimokin nostaa päätään, mutta minua ei kuulijana oikein vain jaksa kiinnostaa. Teoksen loputtua minulla on vaikutelma keskinkertaisesta 1900-luvun sinfoniasta, jossa oli "ihan kivoja" piirteitä mutta jota en oikeastaan viitsisi toistamiseen kuunnella.
Lyhyesti: kaksi epätyydyttävää sinfoniaa, joiden pitäisi teoriassa toimia romanttisesta orkestraatiosta pitävien ja modernistisia piirteitä sietävien kohdalla. Melko tasapaksua ainesta, joka jättää muistivaikutelmat epämääräisestä keskinkertaisuudesta. Yritystä on, ja varsinkin myöhemmässä teoksessa orkesteri ja kapellimestari saavat vedon päälle, mutta musiikillinen aines on minusta enimmäkseen tahattoman alakuloista ja velttoa. Äänitys kuulostaa varsin luonnolliselta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti