Amirov: Sinfoniset mugamit (eli Rimski-Korsakov kebabilla)

Sanapariin azerbaidžanilainen säveltäjä törmää meillä harvoin. Ja kun siihen törmää, on todennäköisesti kyse Eurovision musiikki-infernon syöveristä, jossa uliseva arabipoppi yhdistyy aasinkuohintatraditioon. Sellaisesta musiikista haluan pysytellä turvallisen välimatkan päässä. En olisi yllättynyt, jos presidentti Ilham Alijevin hallinto käyttäisi azerbaidžanilaista popmusiikkia oppositioaktivistien kuulusteluun.
Viime vuonna tein kuitenkin azerbaidžanilaisen musiikkiheräteostoksen. Hankin uteliaana levyllisen Fikret Amirovin (1922-1984) orkesteriteoksia. Amirov: Shur; Kyurdi Ovshari; Gyulistan Bayati Shiraz; Azerbaidžanilainen kapriisi. Venäjän filharmoninen orkesteri, joht. Dmitri Jablonski. Naxos, äänitetty 2009.

Amirov syntyi Ganjan kaupungissa musikaaliseen perheeseen. Hänen isänsä oli taitava kansanmuusikko, ja nuori Amirov eteni Azerbaidžanin neuvostotasavallan valtiolliseen konservatorioon säveltämistä opiskelemaan. Käytyään haavoittumassa suuressa isänmaallisessa sodassa hän saattoi sävellystutkintonsa loppuun ja ryhtyi virallisesti ammattisäveltäjäksi.
Hän menestyi. Yleisö piti hänen teoksistaan, Dmitri Šostakovitš kehui häntä, ja vuonna 1965 hän sai Neuvostoliiton kansallistaiteilijan tittelin (ja oletettavasti sen mukana tulevan emaloidun kunniamerkin). Olipa hän myös sosialistisen työn sankari. Hänen teoksiaan esitettiin ainakin jonkin aikaa myös kansainvälisesti. Yhdysvalloissa Amirovia pyrki tekemään tunnetusti erityisesti kapellimestari Leopold Stokowski.

Amirov oli monipuolinen ja tuottelias säveltäjä. Hänen tuotantonsa käsittää sinfonioita, sävelrunoja, konserttoja, orkesterisarjoja, lauluja, baletteja, elokuvamusiikkia ja oopperoita. Hän kehitti myös uuden länsimaisen taidemusiikin lajityypin, sinfonisen mugamin. Näin mahtipontisesti ainakin tämän albumin esittelytekstit asian ilmaisevat.

Mugam on azerikulttuurin traditionaalinen laulukertomus, jota säestetään perinnesoittimilla. Amirovin tältä pohjalta kehittelemä orkesterimusiikkityyppi ei ole niin vallankumouksellinen kuin albumin merkinnöissä annetaan ymmärtää. Sinfoniset mugamit ovat rytmikkäitä ja episodimaisia rapsodioita, joissa on runsaasti kansanmusiikkiaineksia. Vertailukohtia on venäläisessä musiikkitraditiossa yllin kyllin: tämän albumin teokset tuovat usein mieleen Nikolai Rimski-Korsakovin, Aleksandr Glazunovin ja muiden venäläisten romantikkojen suurisuuntaiset "eksoottisvaikutteiset" orkesteriteokset. 

Amirovin sävellystyyli rakentuu siis vahvasti kahdelle traditiolle: länsimaisen taidemusiikin perustalle sellaisena kuin se Venäjällä romanttisella tyylikaudella ilmeni ja azerbaidžanilaiselle kansanmusiikille. Se on kuitenkin huomattavan innovatiivista ja jännittävää. Amirov on näissä leimallisen azerbaidžanilaisissa teoksissa ilmaisultaan selkeämmin kansallinen kuin esimerkiksi armenialainen säveltäjäkollega Aram Hatšaturjan. 

Teokset ovat hyvin melodisia, rytmikkäitä ja hyvin värikkäitä. Amirov osaa rakentaa toimivan rapsodian, jossa ei ole hapuilua tai päämäärätöntä viipyilyä. Hän myös käyttää orkesteria erinomaisesti: puupuhaltimet saavat ihastuttavia, lähes juovuttavia melodioita, vaskien soolot ovat aina vavahduttavia, ja myös jousisto, joka usein "eksoottisiksi" tarkoitetuissa teoksissa lopulta paljastaa läpitunkevan länsimaisuuden, sopeutuu musiikilliseen ainekseen (josta osa on aivan oikeita kansanmelodioita Kaukasukselta). Lopputulos on niin vakuuttava ja ennen kaikkea niin viihdyttävä, että kuulija uppoaa siihen. Usein vaikutelma ei olekaan sellainen, että tässä nyt säveltäjä on sovittanut etnistä musiikkia "universaalille" länsimaiselle orkesterille, vaan että orkesteri olisi sopeutettu tiettyyn etnisen musiikin traditioon. Välistä Amirov vaikuttaa tietoisesti leikittelevän tällaisilla ajatuksilla: esimerkiksi Kyurdi Ovsharissa hän sijoittaa teokseen hyvin lyhyen, mutta merkittävän ja yllättävän osuuden pianolle, jonka ääntä ei tunnu olevan mahdollista deokkidentalisoida (perkele mikä sana) ikään kuin korostaakseen kahden yhteen saattamansa musiikkitradition eroja ja siten ehkä omistautumistaan molemmille. Ilmiselvää näet on, että säveltäjä rakastaa länsimaisen orkesterin tarjoamaa väripalettia ja täyteläisyyttä siinä missä kotimaansa kansanmusiikin harmonioita ja rytmejä. 

En kadu tätä hyvin viihdyttävää, tunnelmallista ja dramaattisia vaikutelmia tarjoavaa heräteostosta. Mutta mikä ehkä toimii tarkkanäköisen ja tyylitajuisen kahden kulttuurin säveltäjän kohdalla, ei välttämättä tuota yhtä ylentäviä ja nautittavia tuloksia... muilla tasoilla. Siksi pyrin jättämään balkanilais-lähi-itä-kaukasialaisen tuskallisen diskoeksotiikan kauhukabinetiksi muuttuneen Eurovision laulukilpailun jälleen väliin.

Lyhyesti: tarttuvia ja toimivia azerbaidžanilaisia orkesterirapsodioita, jotka tarjoavat värikylläisyyttä, jännitettä ja ilahduttavan monipuolista melodian- ja orkesterinkäyttöä. Tällaisia voisi kuulla mielellään livenäkin alkusoittoina. Musiikkia tunteva ystäväni tiivisti musiikin sitä kuunneltuaan epähienosti ja karrikoidusti, mutta silti jokseenkin osuvasti yhteenvetoon Kebab-Rimski.