Arne: Kahdeksan alkusoittoa

Englantilainen Thomas Augustine Arne (1710-1778) on kotimaansa ulkopuolella melko tuntematon säveltäjä, mutta useimmat ovat ainakin tietämättään kuulleet häneltä muutaman sävelen: kuuluisa ja helposti mieleen syöpyvä Rule, Britannia on hänen käsialaansa. 

Patrioottisia tunteita lypsämällä on varaa hankkia parhaat peruukit.

Arne oli roomalaiskatolinen, eikä Englannin kirkko siis tarjonnut hänelle töitä. Hengellisen musiikin asemesta hän keskittyi teatterin maailmaan ja oli hyvin menestyksekäs näyttämösäveltäjä 1700-luvun puolivälin Lontoossa. Vuonna 1751 julkaistu kahdeksan alkusoiton sarja kierrättää ainesta Arnen näyttämömusiikista. Ne kuitenkin myös osoittavat, että hän kykeni säveltämään myös omalla painollaan erinomaisesti pärjäävää konserttimusiikkia, mikä kai oli koko julkaisun tarkoituskin: säveltäjä halusi osoittaa hallitsevansa myös vakavamman musiikin. Ei niin, että tämä alkusoittosarja olisi millään muotoa ryppyotsainen, kaikkea muuta.

Arne: Kahdeksan alkusoittoa. The Academy of Ancient Music, joht. Christopher Hogwood. L'Oiseau-Lyre, äänitetty Petershamin All Saints -kirkossa syyskuussa 1973.  

Arnen musiikki ja esitykset ovat mainioita. Musiikki on monivivahteista ja kekseliästä, kuin keveää Händeliä Englannin maaseutuun vivahtavilla mausteilla. En tiedä, miksi alkusoittojen järjestys on rikottu siten, että nro 3 on sijoitettu alkuun, mutta ei asia minua haittaa. Se on toki hyvä avausnumero hengästyttävine ja säihkyvine nopeine aloituksineen. Oma suosikkini on kuitenkin teoksista pisin, yhdeksänminuuttinen Alkusoitto nro 8 G-molli. Siinä yhdistyvät kiireetön jalous ja pastoraalinen, tanssillinen kuvakirjaenglantilaisuus. Kautta linjan Arne käyttää puupuhaltimia hyvin nautittavasti. Muodollisesti teokset muistuttavat Bachin ja Telemannin ranskalaisten alkusoittojen muottiin sävellettyjä teoksia, mutta käsittelyssä on paljon Händeliä sekä myös raikasta omaperäistä otetta. 

Minua vain ärsyttää tässä albumissa tekstuaalisten merkintöjen mahtipontisuus. Itse teoksesta kirjoitetaan hyvin vähän esittelytekstissä. Enimmäkseen korostetaan sitä, miten upea ja historiallinen tämä 70-luvulla tehty äänitys oli. Tätä albumia pidetään merkittävänä askeleena periodi-instrumenttitulkinnan popularisoinnissa. Sekin on suuntaus, johon minulla on hyvin kaksijakoinen suhde. Minulle ajatus siitä, että ainoa oikea tapa lähestyä sävellystä on yrittää jäljentää mahdollisimman tarkasti sen ensiesitystilanne (yleensä järjestään nykyaikaista huonommilla) periodi-instrumenteilla ja mekanistisilla tempoilla, on kyseenalainen. Joskus se toimii - tämä albumi on hieno esimerkki - mutta se on minusta myös tekosyy välttää tulkintojen ja painotusten tekemistä ja nostaa framille valheellinen "objektiivisuus", joka ei viime kädessä ole useinkaan muuta kuin teoksen sävellysajankohdan teknisten rajoitusten glorifiointia ulkokohtaisena "särmikkyytenä" ja ties minä huuhaana. "Historiallisesti informoiduille" esityksille on varmasti sijansa, mutta tulisiko niiden olla ensisijainen tulkinta- ja esitysmalli? Minusta ei. Kun historiallisen alkutilanteen uskolliseen (ellei peräti uskonnolliseen) jäljentämiseen on nyt omistettu klassisen musiikin valtavirrassa ainakin viimeinen neljännesvuosisata, voisi ehkä olla aika suoda taas tilaa suuremmalle tulkinnalliselle monimuotoisuudelle.

Tämä levy on kuitenkin raikasta ja värikästä iloa.

Lyhyesti: historiallisuudestaan teennäisen tietoinen albumillinen laadukasta ja hyvin soitettua brittibarokkia. Raikasta, elähdyttävää eurooppalaisen valtavirran ja brittiläisen provinsiaalisuuden kekseliästä yhdistelmää. Händelistä pitävien kannattanee tutustua.