Adam: Giselle

Sainpa päähäni käydä läpi koko äänitallennehyllyni. Vain siksi, että voin. Ja siksi, että vihaan Internetiä ja haluan tukkia sen. Ja siksi, että joutuisin pohtimaan jokaista yksittäistä CD-levyä ja sen merkitystä ja tasoa ja kaikkia sen kaltaisia hienoja asioita. En oleta, että tämä kiinnostaisi varsinaisesti ketään. Tarkoitus on edetä siinä järjestyksessä jossa levyt kokoelmassanikin ovat, eli aakkosjärjestyksessä säveltäjän mukaan. Useiden säveltäjien teoksia sisältävät kokoomalevytkin on tarkoitus käydä läpi, mutta erikseen.  Saatan keskittyä joskus hieman enemmän itse teokseen, joskus hieman enemmän esitykseen. Harvinaisempien teosten kohdalla tulen aina kommentoimaan myös itse sävellystä/sävellyksiä. Ei tarvitse kiinnostaa, mutta tämä on minulle merkityksellistä. Minun blogi, hitto vie. EDIT: Uudelleenjulkaisun yhteydessä hankkeesta on karsittu orjallinen aakkosjärjestyksessä eteneminen.

Ensimmäinen levy on Adolphe Adamin (1803-1856) baletti Giselle. Wiener Philharmoniker, joht. Herbert von Karajan, Decca. Äänitetty Sofiensaalissa Wienissä syyskuussa 1961.

Ei onnistunein kansi. Ei edes nostalgisena uudelleenjulkaisuna.

 Adam sävelsi elämänsä aikana yli 50 oopperaa ja oli suunnattoman menestynyt. Menestys ei ole kovasti kantanut: nykyään hänen tuotannostaan kuulee lähinnä joululaulua Minuit, chrétiens/Cantique de noël, joka tunnetaan meillä Adamin joululauluna. Sekään ei vielä ehkä sano paljoa, mutta kyse on siis siitä yleensä oopperalaulajan esittämästä juhlallisesta Oi joooouuuuuuuuuuuluyöööö-laulusta (ruots. Jussi Björlingin Ooo helga natt). Toinen suosionsa säilyttänyt teos on baletti Giselle. Olen homo ja saan nauttia baletista; ne miespuoliset lukijat, joilla on jotakin konventionaalista maskuliinisuutta puolustettavanaan, eivät varmaankaan tee enää mitään tällä tekstillä tämän jälkeen. Saa sen siltikin lukea.

Giselle on periromanttinen baletti, jossa aaveet riehuvat ja rakkaus roihuaa. Jonkin julman maailmankaikkeuden säännön takia ennen hääpäiväänsä kuolevat kihlatut neidot eivät saa haudan takanakaan rauhaa, vaan nousevat keskiyöllä haudoistaan... tanssimaan. Kyllä, tanssimaan. Aivojen syöminen ei vetänyt väkeä Pariisin oopperassa 1840-luvulla. Kirottujen neitojen tanssi on tosin sivullisille yhtä tappavaa, joskin passiivisempaa, kuin zombien hermokudoksenhimo: joka tällaisen kirotun tanssijan kohtaa, joutuu liittymään tanssiin, jonka tempo kiihtyy, kunnes onneton keskiyönkukkuja tanssii itsensä hengiltä. Tässä aiheessa on tiettyä tenhoa ja romanttista aavemaisuutta, mutta on ehkä reilua näyttää, kuinka tämä tarina kuolemasta, haudoistaan nousevista neidoista ja synkästä, hengiltä kiduttavasta kirouksesta oikein visualisoitiin:

Ja samaan äklöimelyysviemäriin valuu kaikki tarinan kauhu ja pelottavuus: sillä juonessa Giselle, yksinkertainen, rakastettava, vilpitön, kaunis, puhtoinen jne. talonpoikaisneito, rakastaa Loys-nimistä nuorukaista, joka, kuten tapana on, on valepukuinen prinssi, nimeltään Albrecht. 1800-luvulla joka neljäs alle 35-vuotias euroopplaismies oli valepukuinen prinssi, joka kuljeskeli ympäri maaseutua keräten puhtoisten talonpoikaisneitojen rakkautta ja ihailua. Kun eräs kylän kyylistä paljastaa Albrechtin Gisellelle, neitokainen reagoi siten kuin ihmiset tällaisten ääliömäisten juonenkäänteiden hämmentäminä reagoivat: hän tanssii mielipuolisesti kiihtyvän itsemurhatanssin, joka vie häneltä hengen. Ikään kuin tarina tarvitsisi ylimääräistä melodramatiikkaa, Giselle kuolee Albrechtin jalkojen juureen. Albrechtille tällaista tapahtuu yhtenään, mutta siitäkin huolimatta hän pahoittaa mielensä ja viettää yön valveilla.

Toisen näytöksen koittaessa em. kirottujen tanssijaneitokaisten kuningatar nostaa Gisellen haudasta ja vaatii tätä johdattelemaan Albrechtin kuolontanssiin, jotta paha saisi palkkansa ja kaavamaisen kerronnan konventiot täyttyisivät. Mutta Giselle, joka prefeministisenä aikakautena antaa kaiken anteeksi komealle miehelle, joka on vieläpä siniverinen, onnistuu pelastamaan Albrechtin hengen - haudallaan olevan ristin avulla. Tarinahan kirjoittaa itse itsensä! Tämä suorastaan kerjää feminististä tekstianalyysia. Haamuhengetärten valta on ristin kohdalla tehoton, ja aamunkoin valaistessa taivaankannen jättää Giselle Albrechtille jäähyväiset ja palaa haudan lepoon. Albrecht otaksuttavasti matkaa seuraavaan kylään toistamaan tapahtumasarjan.

Giselle on siis tarinana idioottimainen ja eetokseltaan paljon laimean aavemaista aihettaan kammottavampi. Musiikkina se on hieman parempaa. Sävellys on toki sentimentaalinen ja sokeroitu, mutta jos pystyy sietämään sitä, tarjoaa Adam muutamia hyvin tunnelmallisia hetkiä. Toisen näytöksen Apparition et scène de Myrthe jää varsin helposti soimaan päässä. Siinä on hellä ja sanomattoman kaunis melodia, josta kuultaa katkeransuloinen suru. Erityisen aavemaista tunnelmaa musiikissa ei kuitenkaan koskaan saavuteta: Tshaikovskin Joutsenlammen veroista intensiteettiä on turha hakea. Siitäkin huolimatta Adamin orkestraatio (muitakin on, eikä ole aina itsestään selvää, että juuri säveltäjän omaa orkestraatiota käytettäisiin tämän baletin esityksissä tai levytyksissä) on taidokasta ja elävää. Muutamat tanssit ovat melko mitättömiä ja ansaitsevat sen autuaan, laimean unohduksen, jonka ne jälkeensä jättävät, mutta musiikissa on paljon sellaista, josta on helppo pitää. Giselle on melodista, hieman makeilevaa, mutta parhaimmillaan elävää, tunnelmallista ja hyvin viihdyttävää musiikkia.

Levytys ei käsitä koko balettia, mutta tunnin mittaisena kohokohtien kavalkadina se on juuri sopivan mittainen: itse en välittäisi kuunnella tätä musiikkia, joka säilyttää viehätysvoimansa kohtalaisen tiiviissä kappaleissa, kovin paljon pidempään. Silloin imelyys voisi alkaa vaivata toden teolla, eikä odotettavissa nyt mukaan saatua suurempaa tai kohottavampaa taidetta olisi. Karajanin Wienin-levytys suhtautuu musiikkiin hellästi, mutta täsmällisesti. Lopputuloksessa eleganssi korostuu luonnollisuuden kustannuksella, mikä lienee paras tapa tehdä tälle teokselle oikeutta. 

Lyhyesti: viehättävä ja hienostunut, tiivistetty levytys viehätysvoimaisesta ja enimmäkseen banaalista teoksesta, jossa on muutamia hienoja huippuja. Liian tiheässä uudelleenkuuntelussa yliannostuksen vaara. Makeaa likööriä. Soveltuu lähinnä (ranskalaisesta) baletista pitäville, tarinallisuuden vuoksi lasten musiikkikasvatukseen ja ihmisille, jotka pitävät vanhanaikaisesta rakkausrunoudesta, joka pysyy aina siivona.