Bach: Das wohltemperierte Klavier

Johann Sebastian Bach osasi olla armottoman järjestelmällinen. Jos ei keksi, mitä tekisi, niin miksipä ei sitten säveltäisi fuugat ja preludit kaikille sävellajeille duurissa ja mollissa? Das wohltemperierte Klavier koostuu kahdesta kosketinsoitinsävellysten kirjasta. Bach sävelsi ensimmäisen kirjan 1722 ja jälkimmäisen elämänsä ehtoopuolella 1742. Kokoelman teokset ovat ainakin osittain didaktisia, mutta valikoima sävellajivaihteluineen on onneksi riittävän monipuolinen, vaihteleva ja tasokas ollakseen myös aivan pätevää ja nautittavaakin kuuntelumusiikkia. Kokonaisuus käsittää 48 preludin ja fuugan paria. Yleensä teos esitetään nykyisin modernilla pianolla.

Teos on vanhastaan tunnettu suomen kielessä nimellä Tasavireinen piano/klaveeri, mutta jo melko kauan sitten on hyväksytty erittäin todennäköisenä joskaan ei lopullisesti todistettuna, että Bachin wohltemperierte tarkoitti "hyvin viritettyä" instrumenttia, jossa jokaisen sävellajin oma karaktääri tulee esiin paremmin. Englanniksi (sillä kielellä ovat useimpien levytysten teosmerkinnät) kokoelma tunnetaan nimellä Well-Tempered Clavier. Tuo nimi komeilee myös nyt esittelyvuoroon tulevan neljän CD:n boksin kannessa, esittäjänään kanadalainen Angela Hewitt, josta on valittu tähän julkaisuun kansikuvaksi käsittämätön otos, jossa artisti esittää skitsosti kiljuvaa flamencotanssijaa.

Voisitko avata kitaasi vielä enemmän? Ai et. Siis ihan fyysisesti et voi. No menköön tämä.

Bach: Das wohltemperierte Klavier. Angela Hewitt, piano. Hyperion (4CD), äänitetty Beethovensaalissa Hannoverissa 1997-99.

Hewittin esitys on huomattavan viihdyttävä ottaen huomioon, että kyse on pohjimmiltaan didaktisesta teoksesta. Molemmat kirjat pirskahtelevat eloisasti. Esityksissä on kautta linjan ilahduttavan keveä ote, joka ei vähättele eikä kiirehdi turhaan näitä nerokkaita pikkukappaleita. Hewittin rytmi tuntuu aina luonnolliselta. Vaikka muutamissa kappaleissa saavutetaan tanssillisiakin piirteitä, joita säveltäjällä ei välttämättä ole ollut mielessään, on levytyksen yleisvaikutelma harkittu, mutta pakoton harmonisuus. Erityisesti luontevassa rauhaisuudessaan mietteliäästi, mutta viivästelemättä etenevä toinen kirja on saavuttanut suosioni, ja sen useimmiten laitan itse mielijohteesta pyörimään. Kappaleet ovat lyhyitä ja tunnelmat sävellajin mukaisesti vaihtelevia, mutta kokonaisuudessa piilee levollinen ykseys. Hewitt on saavuttanut hienon, ajoittain virtaavalta tuntuvan rytmin.

Kaikkiaan kiitettävän ja luonnollisen eloisa tulkinta, jossa suurtyön musiikilliset arvot, kuten innovatiivisuus, korostuvat ansaitusti. Äänitys kuulostaa erittäin hyvältä, ja pianistin itse kirjoittama, osa osalta etenevä esittelyessee tarjoaa enemmän tietoa kuin harrastelijakuuntelija tulee tarvitsemaan.