Auric: Kaunotar ja hirviö

Elokuvamusiikki on nykyisin monen ainoita kontakteja länsimaiseen sinfoniaorkesteriin. Jostain syystä se on yhä tavallisin valinta elokuvan, ainakin Hollywood-tuotannon, musiikin esittäjäksi. Elokuvamusiikin säveltäjiä pidetään alemman luokan muusikoina. He eivät kuulu suurten ja vakavasti otettavien säveltäjien joukkoon. Edes Erich Wolfgang Korngold ei saanut vakavilta musiikkikriitikoilta armoa ryhdyttyään elokuvasäveltäjäksi - ja hän sentään teki sen ansaitakseen elantonsa paettuaan natseja ulkomaille. Toisaalta monet klassikkosäveltäjät tuntuvat sopivan melko hyvin valkokankaalle: Lisztin orkesterimusiikki antaa ymmärtää, että hänestä olisi tullut mainio elokuvasäveltäjä. Tšaikovski olisi jättänyt elokuvatuottajalle perin vähän toivomisen varaa.

Toisinaan elokuvasäveltäjiksi profiloituneet sentään pääsevät "vakavien" säveltäjien seuraan. Ranskalainen Georges Auric (1899–1983) oli 1920-luvulla maansa musiikillisen avantgarden eturintamassa ja vieläpä sisäpiirin korsussa Pariisissa. Les Six eli Kuusikko oli ranskalaisten modernistisäveltäjien löyhä ryhmittymä, joka muodostui ensimmäisen maailmansodan aikana. Auricin lisäksi siihen kuuluivat Louis Durey, sveitsiläinen Arthur Honegger, Darius Milhaud, Francis Poulenc ja ryhmän ainoa nainen Germaine Tailleferre. Kestävintä säveltäjänmainetta ovat saavuttaneet Honegger, Milhaud ja erityisesti Poulenc. Les Six piti yllä erittäin aktiivisia poikkitaiteellisia tuttavuuksia, ja ryhmän jäsenillä oli hyvät suhteet mm. Pablo Picassoon, Henri Matisseen, Gillaume Apollinaireen, André Bretoniin ja Jean Cocteau'hon. Säveltäjäkuusikko otti löyhäksi esikuvakseen eriskummallisen pianistisäveltäjä Erik Satien ja pyrki raivaamaan Ranskan musiikille uuden tien wagnerismin ja impressionismin jäljiltä.

Auric ei ollut ryhmän taiteellisesti menestyneimpiä jäseniä. Hän tosin sävelsi useita kiitettyjä näyttämöteoksia, mm. baletteja Sergei Djagileville, mutta hänen lahjojensa katsottiin kalpenevan muiden ryhmäläisten rinnalla. Auric kuitenkin tienasi varsin mukavasti elokuvamusiikilla: hän sävelsi musiikin yhteensä liki sataan elokuvaan, joista mainittakoon esimerkkeinä Moulin Rouge (1952) ja Loma Roomassa (1953). 

Hyvä, täytä tai puhdista piippusi, Auric. Niin juuri pitää tehdä, kun joku ottaa sinusta valokuvaa: keskittyä räpläämään ihan muuta. Se osoittaa, että välität.

 Nyt levyhyllyä kolutessa on tullut vastaan eräs Auricin elokuvasävellyksistä. Sitä ei ole tehty mitään tusinafilmiä varten, vaan ko. elokuvaa pidetään eräänä fantasiaelokuvan taiteellisesti korkeatasoisimmista saavutuksista. Kaunottaren ja hirviön (La Belle et la Bête, 1946) ohjasi ja kirjoitti runoilijana ja yleisenä skandaalielostelijana tunnettu, jo edellä mainittu Cocteau, joka kuului Auricin ystäväpiiriin. 

Auric: Kaunotar ja hirviö. Moskovan sinfoniaorkesteri ja Axios-kuoro, joht. Adriano, kuoron joht. Sergei Krivobokov. Naxos, äänitetty Mosfilm-studiolla Moskovassa joulukuussa 1994.

Kansikuva ei edusta elokuvan visuaalista ilmettä.

 Auricin tyylin persoonallisuus kiinnittää huomion jo ensimmäisten minuuttien aikana. Musiikki on liikkeissään keveää ja utuista, mutta ei sokerista. Ilmeisin mieleen tuleva vertailukohta on Maurice Ravel, jonka Dafnis ja Khloe -baletin vaikutus on, kuten albumin merkinnätkin aliisti tunnustavat, ilmeinen. Silti Auricin musiikki ei ole Ravel-pastissia, vaan se leijailee omassa tyylilajissaan hieman erillään ranskalaisesta impressionismista. Se ei tunnu sopivan luokituksiin ja välittää yllätyksellisyydessään asianmukaisen sadunomaisen tunnelman. Orkestraatio on mehevää ja välttää kiintoisasti ilmeisimmät ratkaisut. Uusklassismin vaikutustakin tuntuu muutamissa kuulaissa kohdissa. Auricin Kaunotar ja hirviö ei ole tyypillistä elokuvamusiikkia: se ei jätä yksittäisiä melodioita kovin helpolla soimaan korviin, mutta se jättää hyvin voimakkaan ja yhtenäisen, arvoituksellisen yleisvaikutelman. Sanaton kuoro tekee säväyksen. Tämä on enemmän kuin taustamusiikkia. Uudelleenkuunteluarvo on huomattava, sillä joka kerralla huomio tuntuu kiinnittyvän uusiin, tuoreelta kuulostaviin piirteisiin. Musiikki toimisi erinomaisesti balettina. Ottakaa onkeenne, tuottajat ja ohjaajat!

Olen hyvin epäileväinen sellaisia taiteilijoita kohtaan, jotka pyrkivät aggressiivisesti esiintymään vain yhdellä nimellä. Sveitsiläissyntyinen Adriano, joka ei tunnu haluavan jakaa sukunimeään tai syntymävuottaan, on kuitenkin tässä osoittanut olevansa pystyvä ja tyylitietoinen kapellimestari. Vaikka hänen taiteilijanimensä kuuluu brasilialaiselle jalkapalloilijalle eikä klassisen musiikin tekijälle, on hän silti ilmeisen onnistuneesti editoinut Auricin alkuperäisen käsikirjoituksen, jonka vieläpä itse löysi (sen luultiin pitkään päätyneen tuhon omaksi).  Moskovan sinfoniaorkesterin herkässä ja vivahteikkaassa suorituksessa ei ole valittamista. Ja vaikka olisikin, ei alalla tunnu olevan paljon kilpailua: tämä näyttää olevan ainoa saatavilla oleva levytys.

Lyhyesti: hyvin omaperäinen, vaihteleva ja väliin kuin kiusoittelevasti pakoon juokseva tunti balettimaista salaperäisyyttä - ja samanaikaisesti kappale elokuvahistoriaa. Sopii modernismia kohtaan avoimille Ravelin ihailjoille ja hieman epätyypillisemmän elokuvamusiikin kokeilemista harkitseville.