Holst: Planeetat

Tätä kirjoitettaessa on ovella perin harvinainen astronominen tapahtuma. Keskiviikkona 6.6.2012 voi oikeissa paikoissa seurata Venuksen kulkua auringon editse.
Tämän planetaarisen erikoisuuden innoittamana otan käsittelyyn Gustav Holstin (1874 - 1934) tunnetuimman teoksen, Planeetat-sarjan.

Brittiläisen Gustav von Holstin (isä oli ruotsalainen, mutta poika pudotti preposition sukunimestään isänmaallisuuden puuskassa ensimmäisen maailmansodan aikana) niukanpuoleisesta tuotannosta on päässyt kansainvälisiin orkesteriohjelmiin pysyvästi vain vuosina 1914-17 sävelletty seitsenosainen orkesterisarja (jossa on pieni osa sanattomalle kuorolle) Planeetat. Se on loistelias ja nerokas teos, joka pursuaa upeaa orkestraatiota, mahtavia melodioita ja ainutlaatuista ilmapiiriä. Se on syvällisen tyydyttävä teos, ja yleisöllä on tapana rakastaa sitä.

Levynkansissa Planeetat saa usein (aina) astronomisen kuvituksen, tyypillisesti ainakin Saturnuksen. Holstia ei kuitenkaan innoittanut faktapohjainen astronomia, vaan astrologia. Yleisesti ottaen sangen härömieliseltä vaikuttava säveltäjä innostui horoskoopeista, intialaisesta populaarimystiikasta ja muusta typerästä hölynpölystä - mutta jos tuloksena on tällainen mestariteos, oikeuttaa se huuhaahörhöilynkin. Mikään ei tietenkään pakota kuuntelemaan sarjaa astrologisena tai planetaarisena kuvauksena. Itse olen toisinaan mieltänyt teoksen osat samannimisten kreikkalais-roomalaisten jumalten musikaalisiksi muotokuviksi.

Sarja alkaa aggressiivisella ja julmalla Marsilla, jonka säälimätön militäärisyys ja painostavuus lienee saanut synkkää innoitusta säveltämisen aikaan raivonneesta ensimmäisestä maailmansodasta. Mars on kurinalaisen aggression orgia, mahtavaa, iskevää ja oivaltavaa sotamusiikkia, jossa on häivähdys avaruutta.

Venus (mytologiassa Marsin puoliso, kuten koulujen klassillisen mytologian tunneilta varmasti kaikki muistamme) tuo suuren kontrastin. Hento, lempeä ja rauhaisa Venus soi hiljaisesti, kuulaasti ja armahtavasti. Se on teoksen kaunein osa, joka ei kertaakaan lankea sentimentaalisuuteen, vaan säilyttää sen lumoavan avaruudellisen tunnun, joka huokuu teoksen jokaisesta osasta. 
Kaksi avausosaa antavat yhdessä mahtavan näytteen Holstin skaalasta, kyvystä hyödyntää orkestraalisia efektejä teoksessa, joka ei kuitenkaan ole vain latteaa erikoistehostetta.

Merkurius on asiaankuuluvan merkuriaalisesti vempuloiva pikainen scherzo, jonka kuuleminen saa aina hyvälle tuulelle. Hellät triangeliniskut ovat suorastaan riemastuttavia.

Jupiter on sarjan ylväs keskusosa, joviaali ja jalo orkestraation taidonnäyte, jonka kuolematonta hymnimäistä melodiaa ei kerran kuultuaan voi unohtaa. Holst sovittikin suositun sävelmän erilliseksi isänmaalliseksi lauluksi I Vow to Thee, My Country.

Teoksen jälkimmäinen puolisko on arvoituksellisempi ja mystisempi eikä yhtään vähemmän tenhoava. Saturnus yhdistyy sarjassa vanhuuteen, ja jotain seesteistä hidastumista se kiistatta henkii. Uranus ja Neptunus päättävät sarjan vaikuttavaan mysteeriin, ja päätösosa saa lisätehoa sanattomasta naiskuorosta.

Planeettojen suuren suosion takia ei levytyksistäkään ole pulaa. Tarkastelen nyt tilasyistä vain kahta hallussani olevista Planeetat-albumeista.

Holst: Planeetat. Orchestre symphonique de Montréal, Charles Dutoit. Decca, äänitetty Montrealissa 1986.

Tämä levytys on suurenmoisen yksityiskohtainen, vapautunut ja vaivaton. Sen selkeys tekee oikeutta Holstin nerokkaalle orksestraatiolle. Suurenmoisen todentuntuiseen ja välittömään äänitykseen on kaikki perusteet, sillä esitys on ensiluokkainen. Dutoit ei tarjoa raskasta tulkintaa, ei ainakaan sellaista, jonka erityisemmin panisi merkille. Joka ainoa osa, jokainen käänne kuullostaa korostamattoman luontevalta ja luonnolliselta. Orkesteri tuntuu olevan jatkuvasti elementissään. Täähän levytykseen uppoaa vaivattomasti, se ikään kuin pakottaa hyväksymään itsensä täysin.

Holst: Planeetat. Berliner Philharmoniker, Herbert von Karajan. Deutsche Grammophon, äänitetty Berliinissä 1981.

Berliiniläiset eivät jää juuri huonommiksi. Tämä levytys on 80-luvun Herbert von Karajanin varhaisdigitaalisen henkilökultin, Karajan Gold -sarjan ajalta huvittavine kultapäällyksisine kansilehtineen. Esitys on kuitenkin priimaa, itse asiassa se erottuu persoonallisena tulkintana edukseen markkinoilla, joilla on hyvin paljon toisiaan muistuttavia Planeettoja. Karajan käy teokseen kiinni rohkeasti, aivan kuin kyseessä olisi uusi sävellys, johon ei liity esitystraditiota ja yleisön erityisiä ennakko-odotuksia. Lähestymistapa on erittäin palkitseva. Tässä tulkinnassa on persoonaa, ja se kestää hyvin peräkkäisiäkin kuunteluja. Äänityksessä on massan ja tilan tuntua. Marsin vasket vavisuttavat, ja Venuksessa on tässä versiossa jopa ainakin vihjaus aistillisen rakkaudenkin suuntaan. Jupiter on pikemminkin mahtava kuin joviaali, ja tässä osassa berliiniläisten puupuhaltimet pääsevät loistamaan. Tämä tulkinta on tuore ja omaperäinen eikä antaudu saman tien pyhitetylle brittiläiselle esitystraditiolle, joka minusta latistaa Planeettojen moni-ilmeisyyttä. Teoksen lopetus on kuulemistani versioista paras.

Minun olisi mahdotonta valita näistä levytyksistä vain toista, jonka kanssa elää. Molemmat ovat niin hienoja, että valinta niiden kesken kestäisi ainakin seuraavaan Venuksen ylikulkuun (2117) saakka. Ainoa moite on se, että molemmat CD:t kitsastelevat tarjoamansa musiikin suhteen. Kun kesto on vain 52 minuuttia, mahtuisi mukaan vielä noin puolen tunnin edestä esim. Holstin vähemmän tunnettuja teoksia. Siihen mahdollisuuteen olisi kannattanut tarttua.