Chabrier: Orkesterimusiikkia

Emmanuel Chabrier'n (1841–1894) kuolemasta tuli syyskuun 13. päivänä 2014 kuluneeksi tasan 120 vuotta. Hän on eräs klassisen musiikin yhden hitin ihmeistä: vain lyhyehkö rapsodia nimeltään España on pesiytynyt vakituiseksi osaksi orkesterirepertuaaria, ja ns. kevyen klassisen ohjelmiston vähittäinen ja hyvin valitettava taantuminen uhkaa jopa sen asemaa. Useimmat sentään yhä nykyäänkin tunnistavat ko. sävellyksen pääteemat ne kuullessaan. Muu osa Chabrier'n melko niukasta orkesterituotannosta on ikävä kyllä vähitellen kadonnut ohjelmistosta tuntemattomuuteen. Hänen sävellyksiinsä törmää lähinnä täyteraitoina ranskalaisen musiikin albumeilla, ja siksi asianharrastajien on aihetta lähtökohtaisesti riemuita jokaisesta kokonaan hänen musiikilleen omistetusta albumista, joka julkaistaan. Sellaista ei tapahdu usein. Tänäänkin juhlimme hieman myöhässä Chabrier'n kuolinpäivää yli kolmekymmentä vuotta vanhojen levytysten parissa.

Chabrier syntyi lakimiehen perheeseen Auvergnessä 18.1.1841 ja jatkoi isänsä viitoittamalla tiellä: hän on vain yksi kymmenistä kuuluisista ja vähemmän kuuluisista säveltäjistä, jotka lähtivät hieman vastahakoisesti lakiopintoihin. Chabrier jopa teki virkauraa Ranskan sisäministeriössä, kunnes Wagnerin ja Pariisin taidepiirien veto kävi liian suureksi 1860- ja 1870-lukujen kuluessa. Vuonna 1877 hänen uransa maineikkaana, yleisönkin tuntemana säveltäjänä alkoi menestyksekkäällä koomisella fantasiaoopperalla L'Étoile (Tähti). Sen musiikki oli teknisesti vaativaa, vahvan ilmaisuvoimaista ja kaiken kaikkiaan niin selkeästi edukseen aiemmasta tarjonnasta erottuvaa, että sitä esitettiin heti valmistumisvuonnaan lähes 50 kertaa myötämieliselle yleisölle, mikä on 1800-lukulaisen Pariisin äärimmäisen nirsossa oopperaympäristössä ensikertalaisen esikoisteokselta hämmästyttävä saavutus. Chabrier oli hieman alle nelikymppisenä kohonnut Ranskan huomattavimpien nuorten säveltäjien joukkoon. Lisäksi nähtävästi hän muistutti hieman kärsinyttä vahanukkea:

Emmanuel Chabrier. Édouard Manet'n muotokuva vuodelta 1880.

Chabrier oli suuri taiteen ystävä. Hän asui Pariisissa Édouard Manet'n (jonka parasta muotokuvatuotantoa ei edusta yllä näkyvä säveltäjän muotokuva) naapurissa, ja hänen yksityiskokoelmansa (myytiin 1896) käsitti useita nykyisellään korvaamattoman arvokkaita mestariteoksia. Niistä tunnetuin on Manet'n Un bar aux Folies-Bergère, jonka kuva- ja heijastuskulmista on kirjoitettu lukemattomia analyyseja.

Pitäisikö meidän muka uskoa, että peili on kaareva? Vai sijoittuuko tämä johonkin rinnakkaiseen maailmankaikkeuteen? Manet, sinä saatana, herkeä hämmentämästä aivojamme näennäisen latteilla ajankuvamaalauksillasi!

Chabrier'lla oli laaja ystäväpiirin Ranskan eturivin taiteilijoiden joukossa ennen kuin heidän maalauksistaan tai runokokoelmiensa ensipainoksista maksettiin keskikokoisten kaupunkien vuosibudjetin verran rahaa. Manet'n lisäksi Chabrier vietti aikaansa mm. Edgar Degas'n, Paul Verlainen, Émile Zolan ja Stéphane Mallarmén seurassa. Osa hänen taiteilijaystävistään oli ns. dekadentteja, ja ikävä kyllä tällaisella elämäntavalla oli fin de sièclen Ranskassa muutamia ikäviä seurauksia, jotka vaikuttivat haitallisesti taiteellisen uran ja elämän jatkumiseen. Chabrier kuoli talousvaikeuksissa tertiaarikupan murtamana 53 vuoden iässä 13.9.1894. Hänen näyttämöteoksensa katosivat nopeasti ohjelmistosta hänen kuolemansa jälkeen, mutta hänellä oli kestävä vaikutus harmonian sekä rikkaan värikkään, aistillisen orkestraation kautta uuteen ranskalaisten säveltäjien sukupolveen, Debussyyn ja erityisesti Raveliin. On musiikille suuri menetys, että Chabrier, omaperäinen mestari, jäi kupan uhriksi vain viitisentoista vuotta kestäneen aktiivisen säveltäjänuran jälkeen. Jos hänelle olisi suotu vaikkapa edes toiset viisitoista vuotta hyvissä ruumiin ja sielun voimissa, voisi hän kenties olla muutakin kuin vain maininta musiikin historiassa.

Chabrier'n musiikkia hallitsevat piirteet, joita on klassisen musiikin maailmassa totuttu pitämään tyypillisen "ranskalaisina": se on ilmavaa, usein humoristista, aistillista, herkkää, iloluontoista ja kepeäkulkuista. Näiden viehättävien ominaisuuksien lisäksi sillä on korkea laatutaso. En ole koskaan päässyt pitkästymään Chabrier'n parissa, ja hänen omaperäiset harmoniset ratkaisunsa sekä mehevät orkestraationsa tekevät melodioista hyvin muistettavia. Chabrier tarjoaa juuri sellaista aurinkoista ja originellia energiaa, jonka tarpeessa sitä todennäköisesti tätä kirjoitettaessa marraskuun puolivälin Suomessa ollaan.

Emmanuel Chabrier:

Joyeuse marche (Iloinen marssi, 4 min)

Danse slave (Slaavilainen tanssi) oopp. Le Roi malgré lui (Vastentahtoinen kuningas) (5 min)

Suite pastorale (Pastoraalinen sarja):

I Idylle (Idylli, 4:56)
II Danse villageoise (Kylätanssi, 4:53)
III Sous-bois (Aluskasvillisuutta, 5:49)
IV Scherzo-valse (5:00)

Alkusoitto oopp. Gwendoline (10:44)

Bourrée fantasque, sov. Felix Mottl (6:57)

España, rapsodia orkesterille (6:29).

Orchestre National de France, Armin Jordan.

Apex (Erato/Radio France), äänitetty Pariisissa 1982. 54 min 12 sek.

Chabrier'n musiikkia on vaalittu lähinnä hänen kotimaassaan ja hieman myös Britanniassa. Tämä hyvin miellyttävä kokoelma voisi olla vielä runsaampikin, sillä kokonaisaika jää alle tuntiin. Levy kyllä kattaa säveltäjän koko orkesterimusiikin, mutta oopperoista löytyisi lisätäytteeksi välisoittoja ja tanssikohtauksia, joten ohjelmaa voi silti syyttää pienestä kitsastelusta. Se onkin tosin suurin piirtein ainoa puute tällä mainiolla albumilla.

Avausnumerona on riemukkaasti heittelehtivä Joyeuse marche, joka on Chabrier'n musiikillisen huumorintajun ehkä puhtain ja tiivistynein sekä hilpein ilmentymä. Poukkoileva ja huoleton pikkukappale nostaa mielialaa melkein väkisin. 

Noin parikymmentä minuuttia kestävä Pastoraalinen sarja on kuin musiikillinen vastine säveltäjän suosimille Claude Monet'n maalauksille. Debussytä luonnehditaan usein impressionistiseksi säveltäjäksi, ja vaikkei kuvaus ole huono, pätee sanavalinta vielä paremmin Chabrier'n maisemallisiin maalaiselämän kuvauksiin. Erityisesti sarjan aloittava Idylli on niin täydellinen pikku orkesterikappale, että on ihme, ettei se ole paremmin tunnettu. Sarja koostuu säveltäjän herkullisista orkestraatioista, jotka hän teki rakastettavista pianokappaleistaan.

Pianistisista huvituksista, joskin tunnusomaisen kunnianhimoisista sellaisista (säveltäjä Vincent d'Indyn mukaan Chabrier oli möhkälemäisistä ja tönköistä käsistään huolimatta tai ehkä juuri niiden vuoksi ainutlaatuinen ja jäljittelemätön pianisti) on saanut alkunsa myös Bourrée fantasque. Tämä tiivis, mutta teknisesti äärimmäisen vaativa ja harmonisesti lähes moderni pianokappale on viimeinen säveltäjän täysin loppuun saattama teos (1891). Hänellä oli tarkoitus myös orkestroida se, mutta työn jäädessä kesken hänen kuollessaan sen saattoi loppuun säveltäjän ystävä, itävaltalainen kapellimestari Felix von Mottl, uskollisena tyylille.

Oopperoista on koottu Slaavilainen tanssi, joka ei ehkä kuitenkaan ole erityisen slaavilainen (samasta oopperasta löytyvä mittavampi Fête polonaise on syystä tai toisesta jätetty tältä levyltä pois, vaikka se olisi mukaan mahtunut; esittelyesseen kirjoittanut Harry Halbreich perustelee valintaa sillä, että Fête vaatisi kuulemma kuoron toimiakseen kunnolla – hui hai, tai hankkisitte sitten sen kuoron, on Ranskassa kuulemma sellaisiakin järjestettävissä), ja sinfonisessa otteessaan erottuva alkusoitto Gwendolinesta (1885). Alkusoitossa erottuu säveltäjän innostus Wagnerin musiikkiin, joka oli tuolloin vielä modernia ja varsinkin Ranskassa kiistanalaista sekä taiteellisista että poliittisista syistä.

Kokoelman päättää ansaitulla paikallaan Chabrier'n tunnetuin ja ehkä loistokkain yksittäinen sävellys, España-rapsodia vuodelta 1883, ajalta, jolloin ranskalaisilla säveltäjillä oli tapana hakea inspiraatiota ah-niin-eksoottisesta Espanjasta. Orkestraatio on säkenöivä, suorastaan häikäisevä, ja kappaleen rytmilliset melodiat vastustamattomia. Äänitystekniikka onneksi tekee oikeutta säveltäjän vahvuuksille: musiikki soi hyvin kirkkaasti, selkeästi ja luontevasti, mikä päästää kaikki Chabrier'n nerokkaat sävyt ja riemastuttavat musiikilliset efektit esiin. Sveitsiläinen Armin Jordan (1932–2006) johtaa joustavasti ja nokkelasti. Musiikin valloittava huumori ei latistu proosallisuuteen tai väkinäiseen ylikorostukseen. Jordanin hieman viileä johtaminen yhdistyneenä kirkkaaseen, mutta silti lämpimään äänitykseen tuottaa syvästi tyydyttävän lopputuloksen ja vihjaa välillä siihenkin suuntaan, että Chabrier olisi tuonut klassiseen musiikkiin postmodernia ironiaakin. Varsinkin avausnumerossa ja Bourréessa voi kuulla ironiaa, joka on nokkelaa pikemminkin kuin terävää.

Tämä on mainio albumi, joka jättää vain toivomaan lisää: Chabrier'n tapauksessa on vain hyvä saada makeaa mahan täydeltä.