Sibelius: Sinfoniat 5 & 6; Tuonelan joutsen

Tätä kirjoitettaessa on kulunut vuosi kapellimestari Paavo Berglundin (1929 - 2012) kuolemasta (25.1.2012). Kun viimeksi käsittelin hänen levytyksiään, kyse oli Jean Sibeliuksen (1865 - 1957) kuoleman 55-vuotispäivän muistamisesta. Onkin siis hyvin sopivaa ottaa käsittelyyn tuolloin arvioimani albumin luonnollinen kumppani, jolla ovat lontoolaisvoimin esitetyt Sibeliuksen viides ja kuudes sinfonia sekä Tuonelan joutsen Lemminkäissarjasta. Tämä London Philharmonic Orchestran oman levy-yhtiön albumi julkaistiin syksyllä 2012, kun itse taltioinnit ovat konserteista vuosilta 2003 ja 2006. Julkaisuajankohta on perusteltu, sillä tarkoituksena oli mm. kunnioittaa Berglundin muistoa. Mutta ylipäänsä näiden taltiointien julkaisu on mitä suurimmassa määrin perusteltua, sillä tulkinnat ja esitykset ovat laadukkaita. Itse asiassa ne ovat suurenmoisia.

Sibelius: Sinfoniat nro 5 ja 6; Tuonelan joutsen.
London Philharmonic Orchestra, Paavo Berglund.
LPO, äänitetty Lontoossa toukokuussa (nro 5) ja joulukuussa (nro 6) 2003 ja 2006 (Tuonelan joutsen).

Tämän arvokkaan julkaisun myötä markkinoilla on viimeinkin saatavilla Berglundin viimeiset lontoolaistulkinnat Sibeliuksen kolmesta viimeisestä (5, 6, 7) sinfoniasta. Se on erinomainen asia, sillä tulkinnat ovat mainioita ja tämä kolmen sinfonian joukko kuuluu koko 1900-luvun parhaimpiin taideteoksiin.

Sibelius vietti 50-vuotisjuhlaansa vuonna 1915, ja Suomen suuriruhtinaanmaan senaatti julisti itse merkkipäivän yleiseksi vapaapäiväksi. Säveltäjältä tilattiin juhlallisuuksiin uusi sinfonia, joka saikin ensiesityksensä juhlavuonna. Mutta tämän jälkeen Sibelius paneutui korjailemaan teosta ja lopullinen, merkittävästi alkuperäisestä poikkeava, versio sai ensiesityksensä vasta 1919 rauhan aikana ja itsenäisessä Suomen tasavallassa. Tämä vuoden 1919 versio on yleisesti hyväksytty säveltäjän viimeiseksi ja onnistuneimmaksi sanaksi teoksen kohdalla, eikä aiempaa versiota esitetä, joskin se on kuriositeettisyistä levytetty. Mutta se on kiintoisa lähinnä ammattimaisille musiikintutkijoille ja Sibelius-biografeille, ei tavallisille harrastepohjalta operoiville taiteenystäville.

Virallisesta merkkipäivätilauksesta alkunsa saanut sinfonia on minusta Sibeliuksen hämmästyttävin, vaikuttavin ja rohkein tyylillinen riemuvoitto. Säveltäjä ottaa käsittelyyn romantiikan ajan sinfonian alalajin, ns. voitonsinfonian (jonka hän tunsi perinpohjaisesti sävellettyään varsin onnistuneen sellaisen numero kakkosenaan vuosina 1900-02), ja modernisoi sen täydellisesti. Sibelius lähti modernismin teille jo kolmannella sinfoniallaan (1907, teos joka ei saa ansaitsemaansa huomiota tai tunnustusta), ja synkässä neljännessä sinfoniassaan (1911) säveltäjä ilmeisesti purkaa mm. taiteellista kriisiään etsien uutta ilmaisutapaa. Viidennessä sinfoniassa (1915, 1919) hän on löytänyt sen. Seurauksena on ainutlaatuinen seestynyt riemu, jonka unohtumattomassa finaalissa soi arvokkuus, helpotus ja raikas vapautuminen.

Sibelius on kaikkein vilpittömimmillään sinfonioissaan. Hän osasi säveltää hyvää ekstroverttiä kuvaelmamusiikkia tarpeen tullen, mutta yksilöllisimmillään ja inhimillisimmillään hän näyttäytyy sinfonisessa tuotannossaan, jonka kokonaisuudessa pidän viidettä upeana huippuna; sen jälkeen säveltäjä pysytteli saavuttamallaan ylängöllä.

Oletettavasti katsellen Ikuisuutta silmästä silmään. Tai jotain sellaista.

Suuruutta ei mitata teoksen kestolla eikä sillä, kuinka valtaisa orkesteri sen esittämiseen tarvitaan. Sibeliuksen viides sinfonia käsittää vain kolme osaa (tavanomaisen neljän sijaan) ja kestää puoli tuntia vaatimatta erityisvahvistettua orkesteria. Lisäksi musiikillinen ilmaisu on erittäin tiivistä, jopa tiivistettyä, mutta mikään näistä seikoista ei heikennä teoksen vavisuttavaa voimaa. Säveltäjä itse kuvaa tämän sinfonian sävellysprosessin ratkaisun hetkiä uskonnollisen näyn sanastolla: hänen mukaansa Jumala avasi oven, ja viidettä sinfoniaa soitettiin. Eikä se kuulosta ollenkaan naurettavalta sinfoniaa kuunnellessa. Siinä on mahdollista kuulla jotakin pyhän kaltaista, jos on taipuvainen sellaiseen - ei mitään kirkollista virttä, vaan arvokasta sibeliaanista panteismia, jota säveltäjän taiteessa on kosolti.

Sibeliuksen viides sinfonia on hämmästyttävä yhdistelmä kuulasta seesteisyyttä ja hehkuvaa dramatiikkaa. Teos alkaa täyteen pakatulla pitkällä osalla, jossa tapahtuu paljon, siis todella paljon, kehittelyä näennäisesti ilman tulosta. On hämmästyttävää, miten runsaasti aiheita ja ideoita säveltäjä on saanut mukaan. Tämä voisi olla äärimmäisen raskasta kuunneltavaa, mutta Sibeliuksen käsissä se on hämmästyttävän ilmavaa. Se vaatii kyllä keskittymistä - tämä ei ole kovin hyvää taustamusiikkia - mutta keskittyminen ei ole suuri ongelma, sillä tämä sinfonia imaisee nopeasti mukaansa. Ehkä siksi, että säveltäjä ei välitä kuulijalle pelkästään häkellyttävää teknistä osaamistaan - musiikintutkijat ovat kirjoittaneet satamäärin sivuja viidennen sinfonian musiikillisista aiheista ja sen kiehtovasta rakenteesta, josta ei vieläkään vallitse yksimielisyyttä lukuun ottamatta sitä, että se on kaikkien mielestä nerokas ja ainutlaatuinen - vaan myös etsivän ja pohdiskelevan tunnelman, joka läpäisee koko sinfonian aina finaalin porteille saakka. Tässä on sinfonian inhimillisyys ja samaistuttavuus. Vaikka rakenteen analyysi meneekin tavallisella kuuntelijalla yli ymmärryksen, ei se häiritse häntä. Hän on hakemassa ratkaisuja yhdessä säveltäjän kanssa.

Sinfonian toinen osa on raukea ja levollinen olematta unettava. Tekeillä on yhä paljon, mutta tunnelma on keveämpi ja ilmaisun laajuus ja kauaskantoisuus alkaa korostua. Osassa on klassillinen tuntu, ja taustalla kulkee yhä vääjäämätön kehitys kohti finaalia. Ja sepä onkin melkoinen finaali. Parhaita hetkiä, joita konsertissa voi kokea, on se hetki, jolloin viidennen sinfonian finaali kohoaa trumpettien joutsenenkutsuun. Tässä arvokkaan yksinkertaisessa ja välttämättömän kuuloisessa teemassa kiteytyy koko sinfonian etsintä ja kehittely. Se on triumfi, mutta armollinen, ymmärtävä, syvän inhimillinen triumfi, jonka vallassa kuulija ei tunne kutistuvansa, vaan pikemminkin kasvavansa. Maa järisee jalkojen alla, mutta siinä ei ole mitään uhkaavaa tai pelottavaa. Kaikki on tasapainossa, ja syvästi tyydyttävä sinfoninen ilmaisu on tehnyt laskuista onnistuneimman 20. vuosisadalle. Tämä pyhä hymni onnelle, seesteisyydelle ja inhimilliselle arvokkuudelle sai tiettävästi innoituksensa laulujoutsenen huudoista

Kun viides sinfonia oli tuonut Sibeliukselle seesteisyyden niin massiivisella voimalla, pysytteli hän samantyyppisessä musiikillisessa mielenmaisemassa seuraavassa sinfoniassaankin. Kuudes sinfonia (1923) liikkuu klassillisen levollisissa ja toisaalta pastoraalisen kuuloisissa tunnelmissa. Se alkaa ainutlaatuisella ja pysäyttävällä, lähinnä kevättalvista valoilmiötä minun mielessäni muistuttavalla mystisellä avauksella, jollaista kukaan ei aiemmin ollut rohjennut sinfoniansa lähtöpisteeksi sijoittaa. 

Kuudes sinfonia on erinomainen ja ehkä nautinnollisin esimerkki orgaanisesta sibeliaanisesta tyylistä, jossa rakenteet kasvavat luontevasti ja lähes huomaamattomasti täysiin mittoihinsa. Berglundin hallinta on jälleen kerran suurenmoista, ja hieman yllättäen kuudennen hilpeämmät kohdat, scherzo etunenässä, saavat tavallista suuremman fokuksen, niin että paikoitellen todella voi puhua Sibeliuksen pastoraalisinfoniasta. Kaikki tapahtuu kuitenkin niin luontevasti, ettei se särötä teosta hallitsevaa miellyttävän viileää tyventä.

Sibelius oli hyvin tietoinen asemastaan modernistina modernististen virtausten ja koulukuntien ulkopuolella. Hän on säveltäjistä kaikkein yksilöllisimpiä (siksi kukaan ei onnistunut seuraamaan häntä, vaikka Uuno Klami ehkä vähän yritti) ja tekee teoksissaan aina omat, alusta loppuun itse kehittelemänsä ratkaisut, joita ei voi suoraan perustella minkään ulkopuolisen tyylillisen teorian kautta. Kuudes sinfonia oli syntyaikanaan täysin eriskummallinen teos. Se ei missään nimessä ollut modernismin valtavirran sisäpuolella - se ei edes oikein ollut kunnolla sen ulkopuolella. Se vain oli siihen tapaan kuin siirtolohkare voi olla keskellä lakeutta ilman välitöntä yhteyttä ympäröivään geologiseen rakenteeseen. Siirtolohkare on tosin erittäin huono vertaus Sibeliuksen kuudennelle sinfonialle. Paremman teki säveltäjä itse: muut tekevät värikkäitä cocktaileja, kun hän taas tarjosi pelkkää kirkasta lähdevettä.  

Ja Sibelius kyllä tiesi, mistä cocktailit tehdään.

Kuudes sinfonia on Sibeliuksen tuotannossa se teos, jonka parissa säveltäjä tuntuu olevan rentoutuneimmillaan ja itsevarmimmillaan ilman tarvetta erikseen todistella sitä sinfonisella retoriikalla. Siinä kuulemme säveltäjän luovien voimiensa huipulla ja vaatimattoman tietoisena seikasta. Kuudes on siitäkin erikoinen sinfonia, että sitä voi kuunnella täysin lumoutuneena, mutta sen päätyttyä saattaa olla vaikeata sanoa, mitä oikeastaan tapahtui. Jälkeensä teos jättää silti ainakin minulle sanomattoman levollisen, rauhallisen ja hyväksyvän tunteen.
Berglundin punnittu ja luontevasti kontrolloitu tulkinta saavuttaa lumoavan tasapainon viipyilevän, kiehtovan tyyneyden ja eteenpäin puskevan energian välille. Esityksessä on tarvittavaa ylevyyttä, mutta myös tärkeätä eloisuutta.  Horjumaton täsmällisyys ja syvä inhimillisyys eivät ole aivan helppo yhdistelmä, mutta tässäpä ne vain kuulijoille tarjoillaan. Lontoolaisten soitto on kautta linjan erinomaista, ja yleisöhälyä on minimaalisesti. Ylimääräisenä numerona tarjottava Tuonelan joutsen Lemminkäissarjasta on sekin ehdottomasti kuulemisen arvoinen, mutta itse sinfoniat ovat arvokas lisä kokoelmaani.

Berglundin myöhäiset Sibelius-konserttitaltioinnit LPO:n kanssa 2000-luvulla kuuluvat hänen uransa parhaimpiin. Jo aiemmin käsitelty seitsemäs sinfonia on varmaankin paras kuulemani, ja samaan kategoriaan nousevat tämän levyn viides ja kuudes. Julkaisua voi pitää kulttuuritekona, joka ansaitsisi enemmänkin huomiota Suomessa. Jos näet haluaa tuntea tiettyä ylpeyttä meidän pojistamme maailmalla, on Berglundin lontoolainen Sibelius loistava valinta.