Verdi: Requiem & Quattro pezzi sacri

Arvatkaapa, mitä erityistä on vuodessa 2013 sen lisäksi, että silloin vietetään Richard Wagnerin (1813 - 1883) 200-vuotisjuhlaa. No, vietetäänpä myös Giuseppe Verdin (1813–1901) 200-vuotisjuhlaa. Niin vain kävi, että romanttisen oopperan kaksi suurinta nimeä syntyivät samana vuonna, ensimmäinen toukokuussa Leipzigissa Saksin kuningaskunnassa ja toinen lokakuussa Busseton liepeillä lähellä Parmaa silloisessa Ranskan keisarikunnassa (joka lakkautettiin seuraavana vuonna; sitä ennen syksyllä 1813 Napoleon oli jo ottanut kunnolla takkiinsa ns. kansakuntien taistelussa Wagnerin naapurustossa). 

On symbolisesti huomionarvoista, että Verdi syntyi ranskalaisten hallitsemassa departementissa ja kuoli Italian kuningaskunnassa, joka yritti parhaillaan haalia itselleen siirtomaaimperiumia. Verdi oli jo elinaikanaan kansallismielisten italialaisten symboli ja kansallinen ylpeydenaihe, joka nostettiin Italian yhdistymisen ja ulkomaiden (Itävalta, Ranska, Kirkkovaltio) kontrollista vapautumisen symboliksi. Tämä on hieman erikoista, sillä Verdi ei säveltänyt juuri muuta kuin romanttisia ihmissuhdeorientoituneita oopperoita ja vältteli niin taiteessaan kuin elämässään suoria poliittisia kannanottoja. Hänen teoksissaan ei voi havaita suoraa, vapaudenkaipuuseen vetoavaa kansallista symboliikkaa, joka on usein läsnä vaikkapa Sibeliuksen varhaistuotannossa. Muutamat hänen varhaisemmista oopperoistaan käsittelevät kansallisen vapautuksen tematiikkaa, mutta eivät suoraan ota kantaa Italian tilanteeseen.

Mutta kaulaliinan mies totisesti osasi solmia.

Verdin oopperat ovat lajityypin italialaista huippua, mutta tällä kertaa otan käsittelyyn säveltäjän teoksia hengellisen musiikin maailmasta. Verdi ei itse ollut ahkera kirkossakävijä eikä uskonut Jumalaan, mutta tuli kuitenkin säveltäneeksi hiukan hengellistä musiikkia. Kirkkomusiikin piirissä hänen uransa alkoikin, joten sinänsä uskonnollinen musiikki on luonteva osa hänen tuotantoaan.

Verdi sävelsi Requiemin vuonna 1874 ihailemansa kirjailijan Alessandro Manzonin (1785–1873) muistolle, ja se sai ensiesityksensä Milanon La Scalassa kirjailijan kuoleman ensimmäisenä vuosipäivänä. Manzoni oli harras katolilainen mutta samanaikaisesti myös innokas Italian yhdentymisen kannattaja (yhdistelmä ei ollut välttämättä tuolloin kaikkein tavallisimpia, sillä sitkein ja ankarin Italian vastustaja oli pitkään paavi). Manzonin tunnetuin teos on historiallinen romaani Kihlautuneet (I Promessi sposi, 1827), jota on yleensä tulkittu Italian poliittista yhdentymistä suosittavana allegorisena romanssina ja Itävallan hallinnon kritiikkinä. Sellaisena Verdikin sitä epäilemättä luki, muttei jostain syystä koskaan päätynyt sovittamaan romaania oopperaksi – sen teki Amilcare Ponichielli vuonna 1856.

Requiemissä kuitenkin kuuluvat hyvin selvästi oopperasäveltäjän otteet. Niin selvästi, että uutuutena teosta luonnehdittiin hieman sarkastisesti oopperaksi messukasukassa. Musiikissa korostuu dramatiikka ja intohimo tavalla, joka on melko vieras hengelliselle musiikille. Tämä Requiem on tyyliltään hyvin erilainen kuin esimerkiksi Mozartin vastaava, eikä kyse ole vain aikakausien tyylieroista, vaan syvemmälle menevistä lähtökohtaisista eroavuuksista. Mozartin Requiem kuulostaa lähes luterilaiselta Verdin intohimoisen ja järisyttävän energisen teoksen rinnalla.

Giuseppe Verdi: Messa da Requiem; Quattro pezzi sacri.

Leontyne Price (sopraano), Rosalind Elias (mezzosopraano), Jussi Björling (tenori), Giorgio Tozzi (basso); Singverein der Gesellschaft der Musikfreunde, Wien; Wiener Philharmoniker, Fritz Reiner (Requiem).

Yovonne Minton (mezzosopraano); Los Angeles Master Chorale; Los Angeles Philharmonic Orchestra, Zubin Mehta.

Decca (2 CD), äänitetty Sofiensaalissa Wienissä 1960 (Requiem) ja Kalifornian yliopiston Royce Hallissa Los Angelesissa 1970.

Unkarilaissyntyinen Fritz Reiner (1888–1963) tunnetaan parhaiten korkeatasoisista levytyksistään Chicagon sinfoniaorkesterin kanssa 1950-luvulla. 

Aivan ensiksi on huomioitava, että Reinerin tulkinta on hidas. Verdin Requiem on iso ja pitkä teos, mutta useimmat selviytyvät siitä esityksillä, joissa musiikkia on n. 83–90 minuutin edestä. Reinerilla tulee melkein 100 minuuttia täyteen, ja sen myös huomaa, ei tosin välttämättä kielteisessä mielessä. Wienin filharmonikot on (tai oli) myös ehkä soveltuvampi Mozartiin ja muihin traditionaalisempiin requiemeihin. Orkesterin sointi on upean hienostunutta ja täyteläistä, mutta Verdin musiikki ei tässä teoksessa ole sellaista, joka erityisemmin palkitsisi hienostuneisuuden. Tulos on ristiriitainen ja kuulostaa välillä ahtaalta ja ilmattomalta, vaikka itse äänitys onkin melkoisen hyvä. Kun tähän yhdistää vielä Reinerin huomattavan hitaat tempot, voi kuuntelukokemus olla musiikin ja esityksen laadusta huolimatta jopa uuvuttava.

Leontyne Price Carl Van Vechtenin valokuvaamana 1951

Taltioinnissa on kuitenkin kosolti erinomaisia puolia. Niistä loistokkain on solistit. Leontyne Price (s. 1927) kuullaan tässä läpimurtonsa kynnyksellä, ja hänen suorituksensa on upea. 
Tenorina kuullaan Jussi Björlingiä (1911–1960) – viimeisiä kertoja, sillä vuosisadan suurin ruotsalainen tenori kuoli noin kolme kuukautta äänityksen jälkeen. Price ja Björling tuovat massiiviseen teokseen sen kipeästi tarvitsemaa inhimillisyyttä ja ihmisläheistä mittakaavaa kaiken pauhun keskelle.

Pauhua näet piisaa. Verdin Dies irae on massiivinen, lähes maanjäristysmäinen apokalyptinen visio, ja Reinerin eeppisen raskas dynaamisen tuhon musiikillinen maisema onnistuu vakuuttamaan sellaisenkin kuulijan, jonka mielestä tällaiset efektit kuuluvat 1950- ja 60-lukujen naurettaviin raamatullisiin sandaalielokuviin. Teho on musertava, ja Reinerin tempovalinnat tuovat vaikutelmaan lisää painokkuutta.

Lyyrisemmät osat on kirjoitettu hurmaavimpaan italialaisen aarian tyyliin. Verdi on lajityypin mestari, eikä latinankielinen liturgia tunnu pidätelleen hänen haluaan hyödyntää taitojaan luontevien ja häikäisevän kauniiden ooppera-aarioiden säveltäjänä. Erityisen upeita osia ovat Lacrimosa ja Ingemisco; jälkimmäisessä Björling tekee albumin ihastuttavimpiin kuuluvan suorituksen.

Esitys ei ehkä ole kaikkein tavanomaisin, ja kapellimestari tekee valintoja, jotka kasvattavat teoksen kestoa ja painokkuutta merkittävästi siitä, mitä useimpien muiden maestrojen kanssa voi odottaa kuulevansa. Reinerin ratkaisut ovat kuitenkin rohkeita ja perusteltuja, ja tulkinta on erinomaisesti hallittu ja soitettu. Lisäksi tällainen palkitseva ja toimiva omintakeisuus on jotain, mitä saisi nykyisillä klassisen musiikin markkinoilla suosia enemmänkin. Reinerin Requiem on ainutlaatuinen onnistuneella tavalla, ja rohkenenpa nostaa tämän suosikkilevytyksekseni tästä teoksesta.


Intialaissyntyinen Zubin Mehta (s. 1946) johtaa kakkos-CD:n täytteeksi sijoitetun neljän hengellisen kappaleen sarjan nimeltään Quattro pezzi sacri. Täyte on tosin vähän halventava sanavalinta tästä mittavasta teoksesta, jonka osien yhteenlaskettu pituus on nelisenkymmentä minuuttia. Eikä kyseessä ole oikeastaan edes yhtenäinen teos, vaan joukko eri aikoina hengellisiin latinankielisiin teksteihin sävellettyjä kappaleita, jotka vain julkaistiin yhdessä. Tulkintaa minun on hieman vaikea vertailla, kun en ole juuri muita tallenteita ainakaan koko sarjasta kuullut, mutta ainakin mielenkiinto pysyy yllä, ja varsinkin viimeisenä kuultava Te Deum on oivallinen, kuten on muuten myös tämän kalifornialaistaltioinnin äänenlaatu.

Ohjelmalehtisessä on valokuvia solisteista, Requiem-taltiointia varsin monotonisesti ylistävä essee ja liturgioiden sanat. Verdin Requiemin levytysten kansiksi on yleensä valikoitunut jotain Michelangelon tyyppistä, ja Deccaa on moitittava tämän julkaisun kannesta, jossa näemme vain maestro Reinerin ärtyneen naamavärkin, joka viittaa pikemminkin närästykseen kuin teoksen muuhun aihepiiriin. Vertailun vuoksi mainittakoon, että alkuperäisen LP-julkaisun kansikuvana on yksityiskohta Sikstuksen kappelin kattofreskosta – paljon parempi valinta.