Richard Wagner: Orkesterimusiikkia.
Rienzi: Alkusoitto
Tannhäuser: Alkusoitto; Preludi, III näytös
Lohengrin: Preludi, I näytös; Preludi, III näytös
Nürnbergin mestarilaulajat: Preludi; Kisällien tanssi & Mestarien saapuminen
Parsifal: Preludi, I näytös
Lentävä hollantilainen: Alkusoitto
Reininkulta: Jumalten saapuminen Valhallaan
Valkyyria: Valkyyrioiden ratsastus
Siegfried: Metsänhuminaa
Jumalten tuho: Siegfiedin matka Reinillä; Siegfriedin hautajaismarssi
Tristan ja Isolde: Preludi & Liebestod
Siegfried-Idylli
Philharmonia Orchestra, Otto Klemperer.
EMI (2 CD), äänitetty Lontoossa 1960–61.
Ensin pari sanaa kapellimestarista, sillä hän eli varsin mielenkiintoisen elämän. Otto Klemperer syntyi Wrocławissa (silloinen Breslau) Preussin Sleesiassa bööminjuutalaiseen perheeseen. Hän oli niin lahjakas, että sai jo nuorena tuolloisen maailman kuuluisimman kapellimestarin, Gustav Mahlerin (1860–1911), huomion, luottamuksen ja suosion. Klemperer toimi Mahlerin assistenttina tämän kahdeksannen sinfonian, massiivisuudestaan tunnetun Sinfonie der Tausendin, ensiesityksessä 1910. Mahlerin suositukset saattelivat Klempererin uran huimaan nousuun.
 |
| Klemperer teki myös selvästi parhaansa näyttääkseen Mahlerilta, mikä tosin oli kaksimetrisenä hieman vaikeata. |
Klempereristä tuli Yhdysvaltojen kansalainen, ja hän johti amerikkalaisia sekä myös brittiläisiä orkestereita pidetyissä konserteissa. Vakituiset johtopaikat jäivät kuitenkin saavuttamatta, sillä Klempererin kaksisuuntainen mielialahäiriö teki hänestä vaikean yhteistyökumppanin hallinnollisella tasolla. Yhdysvalloissa Klempererin aivoista poistettiin kasvain leikkauksessa, jonka vuoksi hän kärsi halvauksen ja jäi loppuiäkseen lievästi liikuntarajoitteiseksi. Klempererin vaivaisuutta lisäsi paha kaatuminen Montrealissa vuonna 1951 ja typerä, vuoteessa tupakoinnista saatu palovamma. Kaiken tämän seurauksena Klemperer otti tavaksi johtaa konsertit ja oopperat istualtaan. Klempererin tytär Lotte toimi lähestulkoon isänsä yksityisenä sairaanhoitajana, minkä ansiosta kapellimestari kykeni jatkamaan uraansa siinä laajuudessa kuin teki.
Sodan jälkeen Klemperer palasi Eurooppaan työskennellen Budapestin oopperassa. Elämä rautaesiripun itäisellä puolella ei kuitenkaan miellyttänyt häntä, ja niinpä hän ryhtyi keikkailevaksi kapellimestariksi, joka tarjosi palveluksiaan länsieurooppalaisille ja pohjoisamerikkalaisille orkestereille, mutta ei tuntunut löytävän vakituista työpaikkaa mistään. Lopulta sellainen löytyi Lontoosta. EMI-yhtiön tuottaja Walter Legge perusti vuonna 1945 Philharmonia-orkesterin, johon valitsi itse soittajat. Kapellimestari Herbert von Karajan oli koulinut orkesterin huippukuntoon, kun hän vuonna 1954 siirtyi Berliiniin, ja Legge päätyi pestaamaan Klempererin Philharmonia Orchestran ensimmäiseksi ylikapellimestariksi. (Viides ja nykyinen [2013] ylikapellimestari on Esa-Pekka Salonen.)
Klempererille järjestely sopi mainiosti, sillä hän oli tähän asti kohdannut vaikeuksia yrittäessään levyttää Euroopassa: hän oli yhä Yhdysvaltain kansalainen, ja amerikkalaiset muusikoiden ammattiliitot asettivat monenlaisia rajoituksia ulkomailla tehtäville kaupallisille taltioinneille. Lisäksi Klemperer ei tahtonut edes päästä omaan kotimaahansa, sillä Yhdysvaltain viranomaiset pitivät kapellimestaria liian vasemmistolaisena eivätkä suostuneet uusimaan tämän passia. (Koska jos joku romahduttaa Yhdysvaltain valtiomahdin, on se halvaantunut kapellimestari.) Vuonna 1954 Klemperer ratkaisi asian ottamalla Saksan liittotasavallan kansalaisuuden, mikä avasi hänelle paremmat työnäkymät Euroopassa.
Klemperer otti vahvalla kokemuksellaan kaiken irti huippuorkesterista, ja äityi uransa ehtoopuolella tekemään vielä laajan ja ylistetyn sarjan levytyksiä orkesterin kanssa. Siihen sarjaan kuuluu tämänkin albumin tarjonta. Klemperer nimitettiin Philharmonian elinikäiseksi ylikapellimestariksi vuonna 1959.
Klemperer kääntyi uransa loppupuolella takaisin juutalaisuuteen; kovin uskonnollinen hän ei vaikuta olleen. Klemperer jopa pelkäsi uskonnollisten elementtien vaikutusvaltaa Israelissa, jonka kansalainen hänestä oli tullut Tel Aviviin suuntautuneen konserttikiertueen yhteydessä vuonna 1971. Samana vuonna Klemperer päätti uransa 86 vuoden iässä. Hän kuoli kotonaan Zürichissä kaksi vuotta myöhemmin.
Yleinen käsitys Klempererin johtamistyylistä on, että hän suosi hitaanpuoleisia tempoja, mutta ainakin itse kuulemieni taltiointien perusteella hänen hitautensa on varsin suhteellista. Sen sijaan hänen tulkinnoissaan kuulen arvokkuutta ja graniittista jyhkeyttä. Toisinaan hän saattaa korostaa horjumatonta monumentaalisuutta niin vahvasti, että sointi voi hieman kärsiä ja kuulostaa raa'alta, mutta tuo ongelma ei ainakaan tätä erinomaista valikoimaa tunnu piinaavan. Itse asiassa pidän tätä kaksoislevyä erinomaisena, korkeatasoisena ja edustavana valikoimana, jonka hankkimalla saa itselleen kätevästi melkein kaikki Wagnerin tärkeimmät alku- ja välisoitot suurenmoisina ja kestävinä tulkintoina, joiden pariin voi aina hyvällä syyllä ja mielihyvällä palata, vaikka äänitekokoelma (olkoon se sitten fyysisinä levyinä tai digitaalisessa muodossa) kasvaisi miten suureksi tahansa.
Esityksiä ei vaivaa turhanaikainen venyttely tai efekteillä pröystäily: Klemperer johtaa hyvin suoraviivaisesti ja loogisesti. Esimerkiksi kuuluisa Valkyyrioiden ratsastus (Walkürenritt) hoituu hyvin sutjakasti, mikä ei lainkaan vähennä musiikin voimaa. Pikemminkin lopputulos on välittömämpi ja tehokkaampi kuin useimmissa muissa kuulemissani versioissa, joilla on paha tapa päätyä imemään mehut nerokkaasta, mutta kieltämättä pitemmän päälle toisteisesta teemasta.
Ei kapellimestari silti erikseen pyri pitämään tehoja alhaalla: esimerkiksi ylimaalliseksi paisuva Siegfriedin hautajaismarssi Ring-tetralogian viimeisestä osasta Jumalten tuho (Götterdämmerung) on Klempererin johdolla äärimmäisen vaikuttava: koruton ja arvokas, tyystin vapaa kaikesta teatraalisuuden keinotekoisesta painolastista. Usein Ringin orkesterikatkelmia kuulee johdettavan kuin ne olisivat elokuvamusiikkia jostain 80-luvun fantasiaeepoksesta. Klempererin luontevan vakava ja arvokas lähestymistapa säilyttää musiikin elävänä, mutta säilyttää siinä kohottavan elementin. Nämä tosiaan ovat katkelmia länsimaisen taiteen suurimpiin saavutuksiin kuuluvasta jättimäisestä kertomuksesta, jossa jumalat ja sankarit seikkailevat määrittämättömässä aikakaudessa. Tragediaa ja jyhkeyttä ei ole uhrattu taustamusiikkimaiselle teatraalisuudelle. Se on merkittävä ansio.
Sama korkea taso toteutuu myös muissa Ring-katkelmissa. Jumalten saapuminen Valhallaan on Siegfriedin Reinin-matkan tapaan tunnelmaltaan hieman joviaalimpi tapaus, ja molempia on siunattu vaivattomalla juhlallisuudella sekä hienosti hallitulla eteenpäin työntyvällä energialla, eikä missään ole teennäisyyden jälkeäkään. Metsänhuminaa on mielestäni aina ollut koko tetralogian tyhjänpäiväisimpiä osioita omaksi orkesterikatkelmakseen irrotettuna, eikä se tässä kuulosta paljon paremmalta. Kyseessä on hahmoton ja melko lailla jännitteetön musiikillinen harhailu, jossa on lopulta aika vähän sisältöä, eikä sen epämääräinen, muodoton tunnelma osu muutenkaan kapellimestarin vahvuusalueille. Tämä paukku jää suutariksi, mutta toisaalta en ole kuullut sen varsinaisesti räjähtävän kenenkään komennossa, joten eipä tätä voi erityisenä moitteena pitää.
Myös Wagnerin varhaisempi tuotanto on mainiosti hallussa. Rienzin alkusoitto on parhaita kuulemiani, ja Philharmonian vasket uhkuvat ylvästä energiaa. Lentävä hollantilainen (Der fliegende Holländer) pauhaa sekin ihailtavan ankarasti, mutta tämän alkusoiton kohdalla kilpailua on niin paljon, että on tyydyttävä kutsumaan Klempererin tulkintaa "vain" hyväksi. Myrskyn raakuus voi ehkä ottaa korviin niillä kuulijoilla, jotka eivät ole ehkä tottuneita 50 vuoden takaisiin äänityksiin. (Mainittakoon jo tässä, että yleisesti ottaen äänitys ja äänen laatu ovat oikein hyvät, mutteivät tietenkään pysty kilpailemaan nykyisten standardien kanssa.) Tannhäuserin alkusoitto on myös mainio, ja valitettavan harvoin erikseen kuultu III näytöksen preludi samasta oopperasta on todellinen menestys. Lohengrin jatkaa samalla linjalla. I näytöksen preludi on vavahduttava, täydellisesti hallittu ja liikuttavan arvokas. Tähän teokseen kapellimestari ja orkesteri onnistuvat tuomaan luontaisen hartauden rinnalle myös inhimillisyyttä. III näytöksen preludi samasta teoksesta kuullaan jostain syystä usein orkesterien vappumatineoissa, joissa se tapaa saada varsin rempseän ilmiasun. Klempererillä kuitenkin tunnussanana tässäkin teoksessa on arvokkuus, ja se toimii erittäin virkistävästi. Philharmonian vaskia voi jälleen ansaitusti ylistää.
Nürnbergin mestarilaulajien (Die Meistersinger von Nürnberg) alkusoitto on albumin ainoa raita, joka saattaa hieman kärsiä Klempererin lähestymistavasta. Kapellimestarin jyhkeä visio tekee kappaleesta tosin kiistatta monumentaalisen, mutta myös kuivattaa sen paikoin hieman raskaaksi ja jopa kömpelöksi. Onneksi tosin päästään kuulemaan myös mukavasti tanssahteleva ja harvoin muualla kuin kokonaisissa oopperalevytyksissä kuultu Kisällien tanssi ja sitä seuraava Mestarien saapuminen, joissa kapellimestari pääsee osoittamaan hallitsevansa myös kevyemmän ja lennokkaamman orkestraation. Tämä on myös muistutus siitä, että Klemperer oli myös kysytty oopperakapellimestari, joka tajusi hyvin vivahteita ja dramatiikkaa, vaikka pyrkikin välttelemään teatraalisuutta.
Tristanin ja Isolden Preludi ja Isolden Liebestod (suomalainen vastine lemmenkuolo kuulostaa niin typerän melodramaattiselta jopa oopperaan, että en kehtaa käyttää sitä, mutta mainitsen nyt kuitenkin tietäväni sen) on yllättävänkin menevä. Tässä kappaleessa en panisi yleisesti ottaen pientä viipyilyä pahakseni, mutta on pakko myöntää, että Klempererin suoraviivainen ja ripeäotteinen tulkinta kuljettaa hienosti mukanaan. Tosin totta on sekin, että näin menetetään osa kappaleen eroottisesta latauksesta.
Wagnerin viimeinen teos, Parsifal, on niin täynnä suitsukkeista uskonnollista hulluutta, että se tuntuu jakavan ihmiset kahtia reaktion perusteella: osaa se etoo, ja osa taas pitää sitä hivelevän kauniina. Tunnustan kuuluvani jälkimmäiseen ryhmään. Parsifalin Preludi ei ehkä ole muotonsa ja kehittelynsä puolesta Wagnerin huomattavimpia teoksia, mutta se on minusta osapuilleen kauneinta ja ylväintä koskaan kuulemaani musiikkia. Klempererin käsissä tämä omituisen aineettomasti leijaileva upea möhkäle on hyvin solakka ja vapaa kaikesta paisuttelusta, mikä vain kasvattaa sen lähes ekstaattista arvokkuutta.
Runsaasti täytetylle tupla-albumille on mukavasti mahtunut mukaan myös Wagnerin mittavin kypsän kauden sävellys, joka ei liity oopperaan. Wagnerin vaimonsa syntymäpäivä/joululahjaksi säveltämä ja harjoittama serenadimainen sävelruno Siegfried-Idylli on Klempererin johdolla leimallisen luonteva ja selkeälinjainen. Se välttää kaikkea imelyyttä onnistuen silti luomaan astetta kotoisamman ja välittömämmän tunnelman.
Tämä johdonmukaisen raikas ja aina tuoreena säilyvä tupla-albumi on ollut äänitekokoelmani kulmakiviä yli kymmenen vuotta, eikä kyllästymisen vaaraa ole näköpiirissä. Sitä voi suositella varauksetta niin Wagneriin tutustuville kuin kokeneemmillekin wagneriaaneille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti