Sibelius: Tulen synty, Sandels ym. laulettua orkesterimusiikkia

Sibeliuksen 150-teemavuoden ja Runebergin päivän kunniaksi (hiukan myöhässä, mutta onhan minullakin yksi torttu vielä jääkapissa odottamassa) albumi, joka esittelee harvakseltaan kuultuja Sibeliuksen orkesterilauluja suurten ja vähemmän suurten suomalaisten lyyrikoiden sanoihin aina Kalevalasta Runebergiin ja Cajanderiin.

Jean Sibelius:

Tulen synty, op. 32 (lopullinen versio, 1910) (9:03);

Tulen synty, op. 32 (alkuperäisversio, 1902) (11:20);

Sandels, op. 28 (lopullinen versio, 1915) (9:02);

Sandels, op. 28 (alkuperäisversio, 1898) (8:57);

Vapautettu kuningatar, op. 48 (versio mieskuorolle ja orkesterille, 1906/1910) (9:21);

Jääkärien marssi, op. 91a (versio mieskuorolle ja orkesterille, 1917/18) (2:23);

Koskenlaskijan morsiamet, op. 33 (versio mieskuorolle ja orkesterille, 1897/1943) (8:36);

Rakastava, JS 160b (versio mieskuorolle ja jousiorkesterille, 1894) (6:28);

Har du mod? Op. 31 nro 2 (toinen versio, 1904/1911) (2:48)

Har du mod? Op. 31 nro 2 (neljäs versio 1904/1914) (1:58).


Tommi Hakala, baritoni (Tulen synty);

Tom Nyman, tenori (Rakastava);

Ylioppilaskunnan Laulajat, Matti Hyökki;

Sinfonia Lahti, Osmo Vänskä.

BIS, äänitetty Lahden Ristinkirkossa (Jääkärien marssi) ja Sibelius-talossa 2001–2006.  71 min 51 sek.

J. L. Runebergia (1804–1877), Pohjoismaiden ehkä suurinta romanttista runoilijaa, kokoelmassa edustaa Sandels. Tämä teos syntyi Muntra Musikanter -mieskuoron vuonna 1898 pitämään sävellyskilpailuun, johon Sibelius valitsi tekstikseen mukavuudenhaluisesta, mutta kunniantuntoisesta ja urheasta kenraali Johan August Sandelsista (1764–1831) Vänrikki Stoolin tarinoissa piirretyn humoristisen, mutta ylvään kuvan.

Ei peloa! Verta ei haistetakaan. – Madeirata maistellaan. Edelfeltin kuvitusta Vänrikki Stoolin tarinoiden Sandels-runoon.

Koska nykyään ei oleteta kenenkään enää tällaisia tietävän, niin valistettakoon/virkistettäköön muistia sikäli, että 27.11.1808 Sandels, hän Partalass' istuvi vaan, / suurustaan huoleti syö. Rykmenttipastorin seurassa kenraali nauttii erittäin hyvää ja runsasta aamiaista Partalan kylässä leppoisissa tunnelmissa, aselepo solmittu, perääntyminen hyvässä tahdissa ja kaikkea. Mutta tupaan tuleekin viestinviejä mukanaan tieto venäläisten hyökkäyksestä Koljonvirralla, missä strategisesti tärkeä silta on purkamatta. Venäläiset ovat rikkoneet aselevon käyttäen hyväkseen Venäjän ja Ruotsin välistä aikaeroa. (Ei yhtään tunnu kyllä venäläiseltä toimintatavalta tuollainen ketkuilu sota-asioissa.) Sandels on haluton uskomaan tietoja ja pitämään tilannetta kovin vakavana, ja Runeberg vihjaa hauskasti, että kyse on kenraalin hienostuneen ruokahalun vaateista. Kukapa mielellään lähtisi hyvästä ruokapöydästä tappeluun? Vasta kun Sandelsin adjutantti kertoo miesten pitävän kenraalia pelkurina, nousee tämä tehtävänsä tasalle:

Sandelsin putos kahveli pois,
hän on vait, jopa naurahtaa.
"Kuin, herrani, Sandelsko pelkuri ois?
Vai niin! Sepä perhanaa!
Bijouni, mun ratsuni, tuokaa, hoi!
Nyt pastori jäädä voi."

Sisuuntunut Sandels ratsastaa seuraamaan taistelua ja esiintyy siellä pelottomammin kuin koskaan – ja Ruotsin joukot saavuttavat murskaavan ylivoimaisista venäläisistä yhden Suomen sodan loistavimmista voitoista. Oma suosikkini Suomen kakkoseepoksen runoista on rauhallisempi Maaherra, mutta Sandelsissa Runeberg yhdistelee komediaa ja sankaruutta tavalla, jota voi pitää yllättävänkin modernia, vaikka kaikki on toki ankkuroitu romanttiseen ihanteellisuuteen. (Käännökset Cajanderin.)

Sibeliuksen Sandels ei kuulu säveltäjän mestariteoksiin, mutta se on nokkela ja toimiva kuoroteos, joka hyödyntää Sibeliuksin vahvuuksiin kuuluvaa tunnelman tajua. Sandelsin leppoisa jutustelu ja ruokailu on eleganttia musiikkia, jota koristellaan viehkolla ornamentaatiolla ja hienostuneilla vivahteilla, kun taas lähettien hälyttävät tiedonannot ovat suoraviivaisia, hektisiä ja tarkoituksellisen yksinkertaisia itsepintaisuudessaan. Näiden vuorottelu johtaa musiikillisesti kiireiseen ja kunnianhimoiseen taistelukuvaukseen. Kiintoisa sävellys ei ole varsinaiselta sisällöltään kuitenkaan Sibeliuksen kärkituotantoa, ja sitä voinee pitää yhtenä aikakautensa, Suomen valtiotaistelun, koodatun kulttuurituotannon edustajana. Kuoro laulaa Runebergin alkuperäiskielisen tekstin.

Sibelius voitti sävellyksellä Muntra Musikanter -kuoron ensimmäisen palkinnon, mutta syystä tai toisesta Sandels sai ensiesityksensä vasta kaksi vuotta myöhemmin, 1900. Säveltäjä teki teokseen vuonna 1915 muutamia lähinnä kosmeettisia muutoksia ilmeisesti hyvittääkseen kuorolle sen, ettei ollut kyennyt säveltämään näille toista tilausteosta. Tälle levylle on sisällytetty teoksen molemmat versiot, joissa ei maallikkokorviin ole juuri eroa.

Kun edellä tulin maininneeksi taiteen roolin Suomen valtiotaistelussa sortokausien aikana, niin jatkan erittelyä kokoelman selvimmin poliittisilla sävellyksillä. Symboliikassaan kaikkein ilmeisin on J. V. Snellmanin 100-vuotisjuhlallisuuksiin 1906 sävelletty kantaatti Vapautettu kuningatar Paavo Cajanderin (1846–1913) tekstiin. Keisari oli juuri edellisenä vuonna yleisvenäläisen kriisin keskellä suostunut keskeyttämään venäläistämistoimet Suomessa, ja samalla tuli luotua myös eduskunta. Jos tällaisissa oloissa täytyy vielä erikseen selittää, mitähän mahtaa semmoinen meinata, kun juhlakantaatin tekstissä sankari vapauttaa vankina pidetyn kuningattaren kolkosta linnasta, niin ei ainakaan kannata sensorin uralle hakeutua. Venäjän sensuuri olikin sen verran hereillä, että teos sai esitysluvan vasta, kun nimeksi oli vaihdettu vähemmän ilmeinen Siell' laulavi kuningatar. Näyte tekstistä, johon ei varmastikaan voi lukea poliittisia merkityksiä:

"Ja nyt olet vapaa, äiti! Tule päivän valkeuteen,
nyt mennyt on pitkä yö! Taas syttyvi silmäs tuike
Ja voi sitä ken hiuskarvaa nyt pääsi notkistaa!"
Ja linnasta hän taluttaapi kuningattaren ilmoillen.
Ja vastaan kansan joukko jo rientää riemuillen.
Ja on kuin laulua vienoa ja hellää taaskin sois,
Mut on se aamulaulua, iäks' yö on mennyt pois.

Balladin temaattiset yhtymäkohdat V. A. Koskenniemen myöhempään Finlandia-hymniin ovat kiintoisat. Vapautettu kuningatar on kansallisromanttisen kauden Sibeliusta, joka ei ritariromantiikallaan enää juuri kykene säväyttämään, mutta mielenkiinto pysyy, kun teosta mielessään vertailee esim. En Sagaan. Lisäksi teoksessa esiintyy teema, joka on hyvin ilmeisesti (kuten esittelyesseessäkin mainitaan) napattu Wagnerin oopperasta Nürnbergin mestarilaulajat.

Kaikkein ilmeisimmin poliittinen albumin sävellyksistä on tietysti Jääkärien marssi, joka on tekstinsä puolesta lyyriseltä arvoltaan vähäisin. Jääkäri Heikki Nurmion (1887–1947) runo on toki rustattu tiettyyn erikoislaatuiseen maailmanaikaan, mutta sanoissa ei aina ilmene kaikkein tervein ja rakentavin henki. Voittamattomasta vihasta laulaminen tuntuu vähän häijyltä, mutta itseäni pahiten kipristelevät toisen säkeistön alkusanat:

Kun painui päät muun kansan, maan,
me jääkärit uskoimme yhä.

Tämä on melko vastenmielisen omahyväistä ylvästelyä, joka väheksyy suurin piirtein kaikkien muiden suomalaisten osuutta valtio- ja itsenäisyyskamppailussa. Sen sijaan itse marssisävel, jonka Sibelius teki nopealla aikataululla ja aluksi anonyymisti, on jylhässä, lähes jäisessä synkeydessään todella säväyttävä, teräksisen ankara ja pakkasenpurema taistelulaulu, joka kuulostaa tällä albumilla erittäin vaikuttavalta. Liekö historian ivaa, että se ei kuulosta tyystin erilaiselta kuin monet neuvostomarssit. Mainittakoon triviatietona, että runon leijonalippu tarkoittaa senaatin joulukuusta 1917 toukokuuhun 1918 käyttämää Suomen valtiolippua, joka näytti tältä:

Edellisiä ilmeisen poliittisia kappaleita yleisluontoisempi sanomassaan on laulu Har du mod?, jonka Sibelius sävelsi 1903 mieskuorolle esitettäväksi ilman minkäänlaista säestystä. Suomen lahjakkaimpiin mutta ikävä kyllä myös aktiiviuraltaan lyhimpiin romanttisiin runoilijoihin kuuluneen Josef Julius Wecksellin (1838–1907) uhmakkaaseen runoon sävelletty laulu on käynyt Sibeliuksen käsissä läpi pituuteensa nähden aivan liian monta versiota. Pidän itse kaikkein eniten massivisimmasta ja ankarimmasta, vuonna 1904 valmistuneesta ensiversiosta mieskuorolle ja orkesterille. Tällä levyllä on kaksi vuonna 1914 syntynyttä muunnosta, joista todennäköisesti varhaisempi on hieman alkuperäistä vähemmän tiivis. Jokseenkin hoopolta sitten kuulostaa laulun neljäs versio, joka on saanut eteensä täysin sopimattoman, liki balettimaisen alkusoiton ja monenmoisia krumeluureja, jotka sotivat pahasti voimakasta ja viriiliä runoa vastaan. Olkoon tämä osoituksena siitä, ettei Sibeliuksenkaan tyylitaju ollut aina horjumaton.

Koskenlaskijan morsiamet jatkaa Suomen kirjallisten merkkihenkilöiden teosten säveltämistä nyt vuoron saa A. Oksanen eli August Ahlqvist (1826–1889). On mainittava, että Aleksis Kivi päihittää Oksasen jopa adaptaatioissa, kuten oikeudenmukaista onkin: Sibelius sävelsi toimivammiksi lauluiksi esim. Kiven Sydämeni laulun ja Metsämiehen laulun. Ei Ahlqvistin maagis-traaginen teksti toki ole huono: itse asiassa Vilhelmin ja Annan epäonninen venematka, joka päätyy mustasukkaisen Vellamon neidon kylmään syleilyyn, on kirjallisuushistorian ensimmäinen suomenkielinen balladi. Sävellys on vetoavaa ja eloisaa varhaissibeliaanista äänimaailmaa, josta nautitaan ihan sen itsensä vuoksi. Dramaattinen ja murheellinen aihe on nuorelle Sibeliukselle omiaan, ja kyseessä on läpeensä viihdyttävä teos, jollaista ei juuri kukaan muu olisi voinut säveltää. Erikoista on, että Sibelius palasi tämän sävellyksen pariin vielä 46 vuotta myöhemmin, kun häneltä pyydettiin lauluosuuden sovittamista mieskuoron tarpeisiin.

Kalevalaiset aiheet innoittivat Sibeliusta lähes koko hänen sävellysuransa varhaisesta kansallisromantiikasta Tapiolaan saakka. Rakastavan teksti on Kalevalan sisarteoksesta Kantelettaresta, ja sävellys syntyi 1894 Ylioppilaskunnan Laulajien kuorosävellyskilpailuun, jossa se sai, yllättävää kyllä, toisen palkinnon. Kaikkihan toki tunnemme voittajateoksen, kuulun Emil Genetzin (1852–1930) legendaarisen Hakkapeliittamarssin. Rakastava on tyylillisesti kekseliäs siinä, että samaan lauluun sisältyy useita erilaisia, kontrastoivia osuuksia, joissa musiikin ns. tiheys ja intensiteetti vaihtelee voimakkaasti. Rytmillisesti teos on hyvin vapaa, ja sen esittäminen on epäilemättä haasteellista. Sävellys oli alun perin säestämättömälle mieskuorolle, mutta tälle albumille on päätynyt säveltäjän versio ilmavalle jousiorkesterille ja mieskuorolle. Jousitaustaa vasten sanoista on paikoin vaikea saada selvää, ja itse preferoin a cappella -mallia tämän teoksen kohdalla, kun ei jousitausta mielestäni paljoa lisäarvoa tuo. 

Viimeiseksi olen jättänyt albumin kiistattoman pääattraktion, joka on myös muuten se kappale, jonka takia tämä levy kannattaa ostaa, jos kannattaa. Tulen synty on kalevalainen juhlakantaatti Kansallisteatterin 9.4.1902 pidettyihin vihkiäisiin, ja se on alusta loppuun väkevää laatutavaraa. Teksti on Kalevalan 47. runosta, jossa Ukko ylijumala lyö miekallaan uudet tulet kyllästyttyään pimeyteen, joka on koittanut, kun Pohjolan emäntä on sulkenut auringon ja kuun taivaankappalekokoelmaansa pois valaisemasta, ja anastanut Kalevalan mailta vieläpä tuletkin pesistä. Musiikki on teemaan sopivasti alkuvoimaista ja räiskyvää parhaaseen sibeliaanis-kalevalaiseen malliin. Tämä on upea teos, eikä esitys jätä toivomisen varaa minkään osa-alueen suhteen, vaan toteutus on jämäkkä, mystinen ja kiehtova. Pimeys päättyy uskottavasti väkivahvaan orkestraaliseen hehkuun. Suoraviivaiset rytmit tuovat lyhyeen kantaattiin todellista suurteoksen tuntua.
Tulen synnystä(kin) on tällä albumilla saatavilla kaksi versiota, ja on tuomittava tällä kertaa lopullinen versio toimivammaksi ja sulavammaksi kokonaisuudeksi.

Kyseessä on hyvin mielenkiintoinen ja antoisa albumi, jonka esitys Tulen synnystä on kaikille sibeliaaneille suositeltavaa kuunneltavaa, ja muut teokset vähintään mielenkiintoisia ja parhaimmillaan innostavia, joukossa melkoisia harvinaisuuksiakin. Jos on kiinnostunut Sibeliuksen luomisprosessin seuraamista, tarjoavat vaihtoehtoiset versiot tähän oivat mahdollisuudet; itse en siitä välttämättä niin hirveästi välitä. Ylioppilaskunnan Laulajat on jo pelkän traditionsa nojalla maailman paras kuoro tämän repertuaarin esittämiseen, ja laulaa tutun energisesti, selkeästi ja puhtaasti. Solistit ovat niin ikään erinomaisia, ja Osmo Vänskän johtama Sinfonia Lahti lataa jokaisen sävellyksen täyteen vangitsevaa draamaa ja jännitystä: esimerkiksi Koskenlaskijan morsiamet saa lähes oopperamaisia piirteitä, ja sama pätee Vangittuun kuningattareen. Lienee turhaa ja tarpeetonta odottaa tästä repertuaarista parempia, suuremmalla ja horjumattomammalla vakaumuksella toteutettuja esityksiä.