Elgar: Sinfonia nro 1 & Imperiumin marssi

Edward Elgar tyttärensä Carice Irene Elgarin seurassa 1900-luvun alussa.

On harmi, ettei Britannian hienoimpiin säveltäjiin kuuluva Sir Edward Elgar (1857–1934) säveltänyt enempää kuin kaksi sinfoniaa. (Kolmas on tosin rekonstruoitu ja sinänsä kuulemisen arvoinen.) Elgarin kahdesta sinfoniasta (1908 ja 1911) ensimmäinen on johdonmukaisesti arvioitu vahvemmaksi, ja vaikka toisella sinfonialla on ansionsa ja innokkaat ihailijansa, on minun yhdyttävä enemmistön mielipiteeseen: Elgarin Sinfonia nro 1 on Enigma-muunnelmien ja Falstaffin ohella säveltäjän tasokkain sinfoninen taidonnäyte. Britanniassa tämä esikoissinfonia on kiistattoman klassikon asemassa, mutta Manner-Euroopassa sitä kuulee huomattavasti harvemmin. Ainutlaatuisen teoksesta tekee vähintäänkin se, että se on erittäin harvinaisessa sävellajissa: mieleen ei tule kohtalaisella miettimisellä yhtäkään toista sinfoniaa, joka olisi as-duurissa.

Elgarin esikoissinfonia kypsyi ajatuksena pitkään. Säveltäjä suunnitteli 1890-luvun lopulla sankarillista sinfoniaa Beethovenin Eroican malliin, ja teos oli määrä omistaa kenraali Charles "Chinese" Gordonille, joka kaatui vuonna 1885, kun Khartum murtui mahdiksi julistautuneen sekopään sotajoukoille. Ehkä on parempi, että Gordon-sinfoniaa ei koskaan tullut, sillä on vaikea kuvitella noista lähtökohdista syntyvän jotain niin tyylikästä ja hallittua kuin se ohjelmaton ja ulkomusiikillisista kontakteista riisuttu sävellys, jonka lopulta saimme kuunneltavaksemme.

Elgaria on totuttu pitämään viktoriaanisena ja edvardiaanisena säveltäjänä erityisesti sanojen pejoratiivisessa merkityksessä. Hänen musiikillinen ilmaisunsa ei ole kovin uudistusmielistä tai kokeilevaa, ja sitä luonnehtii tietty tyylillinen itsevarmuus ja ylevyys, jonka voi vääntää omahyväiseksi ja sentimentaaliseksi mahtipontisuudeksi, jonkinlaiseksi Brittiläisen imperiumin musiikilliseksi kuulokuvaksi. Elgar, kuten suurin osa aikakauden brittitaiteilijoista, oli arvomaailmaltaan vilpittömän imperialistinen, mutta hänen sinfoninen musiikkinsa – erotuksena kuuluisista marsseista – on kaikkea muuta kuin ulkokohtaista: päinvastoin, se on hyvin henkilökohtaista musiikkia, jossa rakenne ja tyyli yhdistyvät ihanteellisella tavalla. Elgarin musiikki-ilmaisu on pikemmin saksalaista kuin mitenkään leimallisen brittiläistä, ja hänen musiikissaan on Schumanniin ja Brahmsiin vertautuva hallitun kaihoisa eetos. Ylevyys, ylväys tai jalous ei ehkä ole muodikasta, mutta ehkä tämä Elgarille oleellinen kvaliteetti menisi paremmin kaupaksi, jos sen nimeäisi meditatiivisuudeksi. Tämän vaikutelman ja tunnelman ytimessä sellaisena kuin se esimerkiksi Enigma-muunnelmien Nimrodissa tai 1. Sinfonian alussa esiintyy, ei näet ole pohjimmiltaan mahtailevaa, vaan introspektiivistä, hitaasti rakentuvaa luottamusta, varmuutta ja säteilyä.

Tämänkertaisella albumilla saamme Elgarista kaikkea edellä mainittua.

Edward Elgar:

Imperial March, op. 32 (4:20);

Sinfonia nro 1 as-duuri, op. 55:

I Andante nobilmente e semplice – Allegro (18:22)
II Allegro molto (7:23)
III Adagio (12:50)
IV Lento – Allegro (10:48)

BBC Philharmonic, George Hurst.

Naxos, äänitetty BBC:n konserttisalissa Manchesterissä 1992. 53 min 49 sek.

Syntyperältään romanialais-venäläinen brittikapellimestari George Hurst (1926–2012) kokoaa CD-levyn vaatimuksiin verraten lyhyen (roimasti alle tunti), mutta ansiokkaan ohjelman. On hyvä ratkaisu sijoittaa täytepalaksi mukaan otettu marssi eräänlaiseksi alkusoitoksi. Usein nämä kappaleet asetetaan pääteoksen perään, mutta jos albuminsa kuuntelee kokonaan ja lineaarisesti, sopii ainakin minulle paremmin jättää viimeinen ja painokkain sana sinfonialle.

Ohjelma alkaa marssilla, jonka nimen voinee yhtä hyvin kääntää Imperiumin marssiksi kuin Keisarilliseksi marssiksi. Teos on sävelletty kuningatar Viktorian (Intian keisarinnan) 60-vuotishallitsijajuhliin 1897. Se on lyhyt ja mahtava marssi, jossa on tarttuva poljento ja miellyttävä melodia, joskaan se ei vedä vertoja Pomp and Circumstance -marsseille. Tämä lopulta melko vähäinen teos teki säveltäjästään kuuluisan Lontoossa ja valmisteli tietä hänen suurelle menestykselleen Enigma-muunnelmien kera parin vuoden päästä. Tällainen juhlamusiikki voi pahimmillaan olla piinallisen pitkästyttävää, mutta kapellimestari ja BBC:n muusikot pitävät rytmin eloisana ja lataavat kliimakseihin kosolti energiaa.

Itse sinfoniasta olen harvoin kuullut eloisampaa ja välittömämpää esitystä. Elgarin sinfonialle niin oleelliset tempon muutokset punnitaan ja hallitaan loisteliaasti. Monella kapellimestarilla on kiusaus hidastella ja venyttää tätä sinfonista narratiivia, kun musiikki on niin kaunista. Hurst malttaa onneksi kuljettaa tapahtumia koko ajan eteenpäin, ja kyseessä on erottuvan päämäärähakuinen tulkinta sinfoniasta. Pidän kovasti Hurstin ripeähköstä ja dramaattisesta esityksestä, jossa sinfonialla tuntuu olevan vahva tarkoitus. Välittömyys ja jännitteiden selkeä läsnäolo ei vähennä musiikin kauneutta, mutta tekee teoksesta paljon vetoavamman kuin mihin usein kuullut rauhallisemmat ja kieltämättä toki kauniit tulkinnat yltävät. Varsinkin kolmannen osan Adagiossa Hurst on huomattavan rivakka, mikä antaa tälle osalle vähemmän viipyilevän ja enemmän läsnäolevan sävyn. 

Kapellimestari myös annostelee voimaa riittoisasti, ja ylvään avausteeman paluu kaikkien vaiheiden jälkeen finaalissa on harvoin kuulostanut yhtä vavahduttavalta ja ennen kaikkea ansaitulta. Tämä tulkinta, jonka äänitys on lisäksi viehättävän lämmin, kelpaa pystypäin kilpailemaan paljon maineikkaampien ja juhlituimpien esitysten ja kapellimestarien rinnalle lyöden useimmat näistä energian ja musiikillisen liikkeen ja kehityksen alueella.